Miksi ahmin ruotsalaisia dekkareita?
Olen lukenut kaikki ruotsalaiset poliisi/dekkarikirjasarjat, joita joku on suositellut tai joista olen muuten kuullut. Ensin ostan sarjan ensimmäiset osat kerralla ja sitten laitan nettikirjakauppaan hälytykset päälle uusista osista. Onneksi olen mukana lukupiirissä, joka tarjoaa välipalaksi jotain muutakin vuoden mittaan.
Joskus olen lukiessa pelännyt niin paljon, että en ole uskaltanut mennä nukkumaan tai mökillä ulos pimeällä. Monesti voihkinut ääneen päähenkilön typeryyttä. (Kysyn vaan, Anna Jansson, että voisiko Maria Wern kerran ottaa kännykän mukaan/pyytää vahvistusta/ kertoa edes jollekin että on menossa tapaamaan mahdollista murhaajaa yksin mökkiin keskelle metsää? Punahilkkakaan ei ollut noin varomaton.) Usein pohtinut ihmisen raakuutta ja pahuuden toistuvia teemoja.
Mikä yhdistää juuri ruotsalaisia dekkareita?
Mikä yhdistää juuri ruotsalaisia dekkareita? Noin sataa kirjaa kaartilta Maria Lang, Mari Jungstedt, Camilla Läckberg, Anna Jansson, Viveca Sten, Arne Dahl, Hjorth & Rosenfeldt, Håkan Nesser, Åke Edwardson ja Lars Kepler?
Henkilöhahmoja on mahdollisuus tavata kirjasta toiseen laajemmin kuin vaikkapa Agatha Christiellä, PD Jamesilla tai Donna Leonilla. Usein koko etsivätiimi perheineen on kietoutunut juoneen kirjasta toiseen, joskus myös vanha rikollinen palaa vankilasta käsin osallistumaan uusiin tapahtumiin.
Rikollinen saadaan yleensä kiinni tai ainakin hengiltä. Loppuratkaisuja ei aina voi kuvata onnellisiksi, mutta (ruotsalaista) oikeudenmukaisuutta on lupa odottaa.
Ruotsalainen poliisiasema on työyhteisönä kiinnostava, jopa outo (ruotsiksi: spännande). Toimisto, jossa kaikki klisheet toteutuvat. Toimistosihteeri äksyilee ja sotkee asioita. Päällikkö on vähän kiltti, jopa heikko. Suunnittelematon krapula sotkee työntekoa. Etsivillä on häkellyttävän paljon työpaikkaromansseja. Romantiikka on tarttunut myös aikaa sitten julkaistujen kirjojen filmatisointeihin: tuoreissa Maria Lang– elokuvissa hämmästyttää Christer Wijkin joka hameen perässä juokseva hahmo – tiedämmehän että hän oli tiukasti Wagner-sopraanonsa otteessa. (Wijkiä tosin esittää Ola Rapace).
Moni dekkari hakee juonen pääsuuntaa historiallisista tapahtumista, ja vie takautumien kautta Ruotsin historiaan ja arkeen. Kuva naapurimaasta syvenee. Luen skandinaaviset kirjat ruotsiksi, ja kieli tuo lisää syvyyttä kulttuuriin – kuten kaikissa kielissä. Alkukielellä Göteborgin ja Tukholman maahanmuuttajalähiöt tai Sandhamnin purjehduspiirit tulevat lähelle ja tunteisiin.
Ärsyttäviä piirteitä dekkareissa ovat tv-sarjamaisesti ”cliffhangeriin” päättyvät kirjat: yhtä päähenkilöistä ammutaan / ajaa tappavanoloisen kolarin / kävelee kohti suunnatonta vaaraa / on mahdollisesti raskaana aivan väärällä hetkellä. Tämä on myös kirjasarjojen vahvuus: hahmojen yksityiselämä kehittyy murhien ohessa ja lukija kiinnostuu heidän kohtaloistaan. Monesti tekee mieli neuvoakin.
Entä muut Pohjoismaat?
Muista Pohjoismaista on löytynyt Anne Holt, Jo Nesbø ja Jussi Adler-Olsen. Olen löytävinäni eroja ruotsalaiseen perinteeseen ainakin poliisipomojen kuvailussa ja työpaikkojen ilmapiirissä. Rikolliset ovat yhtälailla karmivia ja rikokset raakoja.
Ja jos voisin tavata yhden kaikista niistä henkilöhahmoista, joihin dekkareissa olen tutustunut, olisi se Adler-Olsenin luoma Assad – salaperäisen menneisyyden taakkaa kantava, taitava ja optimistinen uuden ajan Watson. Apureilta vaaditaankin dekkareissa paljon, kun päähenkilö on usein rakkauden riuduttamana / humalassa / muuten vaan rikollista alinomaa muutaman askeleen jäljessä.
Parhaimmillaan kirjassa on nerokas juonen käänne, jota en millään arvaisi. Dekkari on palapeli, ja lukijan nautinto on hoksata, ennakoida, ahmia malttamattomana eteenpäin – jättää ruuanlaitto, valvoa pitkälle yöhön, kantaa kirjoja mukana ympäri maailmaa.
Toivonkin, että seuraavaksi saan vinkin islantilaisesta kirjailijasta, sillä talviloman ahminnan jäljiltä luettavana on vain kirjakaupan seurantalista ja sieltä toivottavasti pian kilahtava hälytys Nesbön ”Sonen”-kirjan ruotsinkielisestä käännöksestä.
Islantilaista tai edes pohjoismaista dekkarikirjallisuutta ei voi ottaa puheeksi ilman Arnaldur Indridasonia ja hänen Erlendur-sarjaansa. Kirjoista on suurin osa suomennettu kirja vuodessa -tahdilla ja suomennetaan edelleen (kustantaja Blue Moon). Arnaldur kirjoittaa monta astetta totisemmin ja kunnianhimoisemmin kuin vaikkapa myyntitykki Läckberg, jonka tuotantoa en enää suostu avaamaan. Myös Arni Thoransson on kokeilemisen arvoinen. Islannin Läckberg taas voisi olla Yrsa Sigurdardottir.
Tanskalaisista minulla hyllyssä odottelee pari teosta kiitetyltä tanskalaiskaksikolta Lotte & Sören Hammer, joiden teokset vaikuttavat ainakin ulkonäkönsä puolesta olevan melkoista laatukamaa.
Norjasta voisi kokeilla ainakin Unni Lindelliä, jonka sankari on komisario Cato Isaksen. Olen pitänyt. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen on myös Karin Fossum ja hänen sympaattinen komisarionsa Konrad Sejer.
Ruotsalaisista taas ehdottomasti omassa hyytävässä sarjassaan painii Åsa Larsson, jonka luulisi olevankin jo tuttu, koska häntä on vaikea dekkarifriikin ohittaa. Ann Rosmanin kirjoja olen keräillyt talteen, mutta lukemaan en vielä ole päässyt. Inger Frimansson kirjoittaa pari astetta psykologisempaa jännitystä kuin perinteistä poliisidekkaria, virkistävä vaihtoehto, jota lämpimästi suosittelen. Pohjois-Ruotsiin sijoittuvat Aino Trosellin hieman vinot dekkarit.
Dekkariharrastajan kannattaa ainakin liittyä Suomen dekkariseuraan, jonka jäsenlehdessä Ruumiin kulttuuri esitellään kaikki suomeksi julkaistavat dekkarit vuoden mittaan. Lehdestä saa hyviä lukuvinkkejä. Kevyempää menoa on tarjolla Facebookin Dekkariryhmässä, jonne kaikki dekkarien ystävät ovat tervetulleita.
Kiitos paljon hienoista vinkeistä! Menen heti googlaamaan ja kuulostaa siltä että löytyy uutta ahmittavaa. Åsa Larsson tosiaan unohtui listalta – hän julkaisee vähän harvemmin kuin nopeimmat ja samaa mieltä, että hitaammin syntyy parempaa laatua.
Ruotsalaisten listastasi puuttuu Johan Theorin, jolta Tammi on suomentanut ainakin neljä jännitysromaania. Hän on minusta parempi kuin kukaan noista mainitsemistasi ruotsalaisista tällä hetkellä . Dekkarikirjailijan ongelmahan on se, että kun rupeaa tekemään pitkää sarjaa, laatu ei enää tahdo pitää ajan kuluessa, alun kunnianhimoisesta panoksesta huolimatta. Niin on käynyt Åsa Larssonille ja Islannin Arlandurillekin, sääli kyllä. Karin Fossum ja Inger Frimansson pitävät minusta edelleen kutinsa. Vanhoista klassikoista kannattaa ehdottomasti tutustua Kerstin Ekmaniin, joka aloitti huomattavan kirjailijanuransa Pohjois-Ruotsiin sijoittuvilla dekkareilla.
Mua ärsyttää näissä ruotsalaisten naisten kirjoittamista naispäähenkilöidyissä se että aina on vit**mainen anoppi, pettävät ex ja täydellinen nyksä. Ja aina, aina pitää mennä sinne vaaraan ilman että kukaan tietää. Tai kännykkä ei just sopivasti toimi.
Yrsa Sigurdardötter ja Pyörre, pistää pitkään mietintään.
Hei! Tämä oli kiinnostava :)
Yritän etsiä itselleni uutta dekkariluettavaa. Ongelmani on vain, etten välitä näistä nykyaikaisista realistisista rikossarjoista. Olen kokeillut vuosien saatossa ainakin Sigurdardottiria, Läckbergiä ja Jungstedtia. Uusista dekkarikirjailijoista olen tykännyt ainoastaan Fred Vargasista ja Alan Bradleystä, joiden kirjat ovat mukavan hyvä tuulisia ja epärealistisia. Vanhoista/vanhemmista kirjailijoista tuttuja ovat Sayers, PD James ja tietysti Christie. Olen lukenut muutaman Maria Langin kirjan. En oikein muista mielipidettäni, mutta koska en ole ahminut kaikkia, en ilmeisesti ihan hirveästi innostunut. Joten. Olisiko sinulla vinkata jotakin? Ehkä joku näistä pohjoismaisista on toisia vähän kevyempi?
Minä olen nyt aivan koukussa Viveca Steniin. Luin ensimmäisen huhtikuussa ja nyt on jo kuudes menossa. Sarjassa on nyt ykdeksän osaa, mutta ainakin kolme on tulossa lisää. Niissä on mukavat päähenkilöt, joiden elämäntarinaa seurataan jokaisessa kirjassa ja päätapahtumapaikkana on ihna Sandhamnin saari Tukholman ulkopuolella.