Venäläiset vierailulla Helsingin Kirjamessuilla: Ulitskaja ja Rubinštein – omakustanteita neuvostomalliin

Helsingin Kirjamessuilla haastateltava täpötäyden salissa edessä Ljudmila Ulitskaja ja Lev Rubinstein. Haastattelijoina Ulitskajan suomentaja Arja Pikkupeura ja Rubinsteinin suomentaja ja venäjän kielen professori Tomi Huttunen.

Helsingin Kirjamessuilla haastateltavana täpötäyden salin  edessä Ljudmila Ulitskaja ja Lev Rubinstein. Haastattelijoina Ulitskajan suomentaja Arja Pikkupeura ja Rubinsteinin suomentaja, venäläisen kirjallisuuden professori Tomi Huttunen.

Tämän vuoden Helsingin Kirjamessujen teemamaan, Venäjän, valinta osoittautui onnistuneeksi. Valinta aiheutti vuosi sitten sopivaa pöhinää eli vastustusta, joten monet rekisteröivät jo silloin, mikä maa on vuorossa. Vastustajat, Sofi Oksanen kärkijoukkona, saatiin myöhemmin käännytettyä suosiollisiksi ja kaikki vakuuttuneiksi, ettei messuilla ollut tarkoitus levittää Putin-propagandaa, ainakaan pelkästään. Kustantajat huolehtivat kutsumalla omia venäläiskirjailijoitaan vieraiksi, että moniäänisyys toteutui virallisen kulttuuriviennin rinnalla. Venäjän ajankohtaisuus ja kiinnostavuus hoiti loput.

Venäjä-aiheisista keskusteluista kiinnostavimpiin kaikki halukkaat eivät mahtuneet mukaan. Iso Aino-sali oli täpötäynnä niissä Venäjä-keskusteluissa, joita itse kuuntelin. Ljudmila Ulitskajaa ja Lev Rubinšteinia kuuntelemaan pääsin väkisin työntymällä. Muihin jonotin kiltisti. Ulkopuolelle jääneet eivät peitelleet raivoaan.

Sinnikkäitä jonottajia Helsingin Kirjamessuilla.

Sinnikkäitä jonottajia Helsingin Kirjamessuilla.

Kaikkiaan messuilla oli kymmeniä venäläiskirjailijoita. Minä kuuntelin heitä, jotka ovat voimakkaastikin arvostelleet Putinia. Nämä kirjailijat eivät sanojaan säästelleet. Millaista on olla kirjailija Venäjällä? Miten kiellettyä kirjallisuutta levitettiin Neuvostoliitossa? Mitä on Venäjän sananvapaus tänään? Näitä kiinnostavia aiheita venäläiskirjailijat käsittelivät ja samalla myös kertoivat kirjoistaan.

Kaksi sananvapausveteraania, Ljudmila Ulitskaja ja Lev Rubinštein kertoivat 1970-luvun kokemuksistaan itsekustanteiden ja kiellettyjen teosten julkaisijoina ja levittäjinä. Geenitutkijaksi kouluttautunut Ulitskaja aloitti oman kirjailijauransa vasta 1990-luvulla ja työskenteli 70-luvulla laboratoriossa ja toimi aktiivisesti kopioiden ja levittäen Neuvostoliitossa kiellettyä kirjallisuutta. Koska itse oli kehno konekirjoittaja, hän palkkasi laboratorion konekirjoittajan tehtävään. Tämä vuosi asian KGB:lle, Ulitskaja ja laboratorion viisi nuorta tiedemiestä saivat potkut ja laboratorio suljettiin. Rubinštein oli 70-luvulla kirjaston aineistokorteille kirjoittava kirjastonhoitaja-runoilija, joka ei edes haaveillut, että hänen runojaan joskus julkaistaisiin.

Neuvostoliitossa oli käytössä oma termi samizdat kirjallisuudelle, jota kopioitiin kirjoituskonein naputellen ja levitettiin vaha- tai valokopioina ystäväpiireissä. Sana tarkoittaa itse kustannettua, mutta suomalainen nykymerkitys omakustanne on kaukana näistä kirjoista, joihin kuului niin kaunokirjallisuutta, esim. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, kuin tieteellistä ja yhteiskunnallista kirjallisuutta.

Ljudmila Ulitskaja on kiitetty ja suosittu kirjailija Venäjällä, ja ankara sananvapaukden puolustaja yhä.

Ljudmila Ulitskaja on kiitetty ja suosittu kirjailija Venäjällä, ja yhä ankara sananvapauden puolustaja.

Ulitskaja muistuttikin, ettei samizdat ollut pelkästään sidoksissa poliittiseen kirjallisuuteen. Myös esim. filosofiset ja monet historialliset teokset kuuluivat kiellettyihin kirjoihin, ja geenitutkimus erityisesti oli kielletyn kirjallisuuden listalla. Kaikissa asioissa ja esim. yliopistollisissa tenttikirjoissa oli erikseen virallinen, painettu versio ja sitten toinen versio, jota oli vaikeampi saada. Myös virallisesti hyväksyttyjen ja arvostettujen klassikkojen joistakin teoksista ei otettu uusintapainoksia, kun niitä ei katsottu sopivaksi kirjallisuudeksi. Tällainen oli esim. Dostojevskin Riivaaja.

Suhde lukemiseen muodostui omanlaisekseen, Ulitskaja kertoi. 70-luvun neuvostonuoret ja älymystö eivät arvostaneet virallisesti julkaistuja teoksia vaan lukivat vain samizdat-julkaisuja tai ulkomailta salakuljetettua kirjallisuutta. Pahin herja tekstiään lukevalle kirjailijalle oli sanoa, että ”tuonhan voisi julkaista vaikka huomenna”, tarkoittaen miten mitäänsanomatonta ja vaaratonta teksti oli. Kielletty oli kiinnostavaa ja veti puoleensa, ja Ulitskaja olikin valmis myöntämään, että virallisesti julkaistun halveksimisessa mentiin liian pitkälle. Monet julkaistuista teoksista olivat hyviä. Ulitskajan Vihreän teltan alla, dissidenttieepos kuten Rubinštein sitä kutsui, kertoo juuri siitä, miten kiinnostunutta Ulitskajan sukupolvi oli kielletystä kirjallisuudesta.

Lev Rubisteinin ei enää tarvitse kirjoittaa runojaan pelkästään kirjaston aineistokorteille.

Lev Rubisteinin ei enää tarvitse kirjoittaa runojaan pelkästään kirjaston aineistokorteille.

Rubinštein kertoi, miten hänen korttipakkateoksensa, kirjaston aineistokorteille kirjoitetut runonsa syntyivät. 70-luvulla samizdat oli painotekniikan ulkopuolinen todellisuus, ja uutta kirjallisuutta ja runoa luettiin ääneen erilaisissa kokoontumisissa. Julkaisematon teksti oli Rubinšteinista jotenkin kadotettua, se makasi laatikon pohjalla odottamassa lukijaansa. Hän halusikin muuttaa korttinsa esteettiseksi periaatteeksi, yhdistää sanaa ja kuvaa ja keksiä jonkun esineen, jota ei edes voisi julkaista kuten kirjaa. Vuonna 1974 syntyi ajatus korttipakasta, itsenäisestä objektista , jonka visuaalisuuteen vaikutti myös poptaide.

Rubinšteinin korttipakkarunoja on julkaistu myös suomeksi. Kustannusyhtiö on minulle tuiki tuntematon Nastamuumio, ja näin runoista kertoo pakan ”takakansiteksti”: ”Rubinšteinin korttipakka Tässä olen minä käy vaikka moniäänisestä seurapelistä: jaa kortit seurueen kesken, lukekaa ne numerojärjestyksessä toisillenne.” Harmi, että korttipakka lienee jo kokonaan loppuunmyyty. Kirjamessupäivänä sitä oli vielä löytynyt muutama kappale. Olisi oivallinen runojen käsittelytapa lukupiireille.

Rubinštein vertasi samizdat-julkaisemista nykyiseen nettikirjallisuuteen ja piti sitä nettikirjallisuuden esikuvana tai prototyyppinä. Tekstien olemus ja sattumanvarainen leviäminen somessa ovat samanlaiset netissä ja samizdat-kirjallisuudessa. Samizdat myös selittää, miksi venäjänkielinen netti oli alunperin hyvin kirjallinen ilmiö, jossa julkaistiin paljon kirjallisuutta, mm. Tolstoita ja Harmsia jne.

Rubinštein myös kertoi 70-luvulla yleisen samizdat-vitsin:

Sairaalan toimistossa istui nainen illalla kirjoittamassa koneella kirja avoimena vieressään. Iltahoitaja tuli kysymään kollegaltaan, mitä tämä kirjoittaa. ”Tolstoin Sotaa ja rauhaa”, vastasi nainen. ”Miksi sinä sitä kirjoitat?” ihmetteli toinen. ”Poikani pitää lukea se koulussa”, vastasi kirjoittaja. Yhä hämmästyneempänä iltahoitaja kysyi: ”Mikset anna hänelle kirjaa luettavaksi?” ”Poikani suostuu lukemaan vain samizdat-kirjallisuutta”, oli vastaus.

 

Ulitskajan Tyttölapsia-novellikokoelmasta on juttu blogissamme. Lisää venäläisvieraiden kuulumisia on luvassa myöhemmin. Silloin ääneen pääsevät erityisesti Mihail Šiškin ja Artemi Troitski.

 

Kommentit
  1. Eeva-Kaarina Aronen

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.