Olipa kerran minä – narsismista näyttämöllä

Olipa kerran minä tuo näyttämölle myös julkisuudesta tuttuja.

Olipa kerran minä tuo näyttämölle myös julkisuudesta tuttuja. Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri.

Millaista on näytelmäkirjailijan narsismi, kun hän haluaa levittää elämänsä näyttämölle eikä oikein muuten tunne elävänsäkään? Tässä voisi olla peruskysymys Heini Junkkaalan näytelmässä Olipa kerran minä, jota esitetään Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Alaotsikokseen näytelmä on saanut ’Narsistin kootut totuudet’. Peruskysymystä voisi myös laajentaa: Miten monessa meistä on samaa narsisimia? Tai: Onko taiteilijan narsismi taiteellisen työn kannalta välttämätöntä?

Narsismi sairautena on viime vuosina puhuttanut paljon, mutta Olipa kerran minä -näytelmässä narsismi on paljon muutakin kuin sairaudeksi tai luonnehäiriöksi luokiteltavaa. Näytelmän ääripäinä ovat halu ja tarve tulla nähdyksi ja toisessa ääressä täydellinen myötätunnon puute, kylmän tappajan narsistinen käytös. Näytelmän kehyskertomuksessa, jossa Kirjailija ja Ystävä käyvät yhdessä läpi Kirjailijan tulevan näytelmän kohtauksia, narsismi kuvataan osana taiteellista prosessia.

Mä en enää nykyään jaksa tehdä mitään ilman yleisöä.

Päähenkilö Kirjailija marssittaa näyttämölle paitsi itsensä myös läheisensä, ystävänsä, satunnaiset tuttunsa. Mikään ei ole hänelle pyhää tai liian intiimiä paljastettavaksi, vaikka pisimpään hän ”salaakin” meiltä katsojilta puolisonsa kirjeen, jossa tämä kertoo, miten mahdotonta on elää itsekkään ja itsekeskeisen Kirjailijan kanssa.

Katja Küttner Ystävänä, joka kauhistuu tajutessaan olevansa näyttömällä. Minna Haapkylä Kirjailijana, joka "ei jaksa tehdä mitään ilman yleisöä".

Katja Küttner Ystävänä, joka kauhistuu tajutessaan olevansa näyttömällä. Minna Haapkylä Kirjailijana, joka ”ei jaksa tehdä mitään ilman yleisöä”. Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri.

Ystävä on ”tavis”, jolle esillä olo ja itsensä ja ajatustensa paljastaminen on vierasta ja mahdotontakin. Ennen esitystä Bloggariklubin tapaamisessa näytelmän ohjaaja Milja Sarkola antoi tulkinnan eväitä Kirjailija-Ystävä-kaksikkoon. Hän kuvasi roolihenkilöitä taitelijan persoonan kahtena puolena. Kirjailija edustaa taiteilijan narsistisia piirteitä, ystävä vastakohtaa, empaattisuutta. Taitelija tarvitsee molemmat: halun tuoda itsensä (ja muut) paljaana näyttämölle, mutta myös kyvyn olla empaattinen. Nämä kaksi taiteilijuuden puolta käyvät dialogia näyttämöllä. Kirjailija ampuu eli poistaa näytelmästään ne henkilöt ja kohtaukset, joita ystävä ei hyväksy tai joiden toimivuutta hän epäilee.

Näyttämöllä nähdään myös narsistisia hahmoja, joilta puuttuu kokonaan empaattisuus. Käsiohjelmasta selviää, että vaimoaan törkeästi kohtelevan Rikon henkilöhahmolla on todellinen esikuva. Näytelmän loppuosa marssitti näyttämölle todellisuudesta tuttuja hahmoja: Jari Sarasvuon, Jussi Parviaisen, Mika Myllylän ja äärimmäisenä ilmiönä joukkomurhaaja Anders Behring Breivikin. Breivik-kohtaus kylmäsi ja sen vastapainona Jeesusta haastatteleva tv:n talk-show -isäntä nauratti. Heikki Pitkänen parodioi hervottomasti hahmoa, jolla on niin paljon kerrottavaa itsestään tässä harvinaisessa haastattelussa, ettei hän anna Jeesukselle ollenkaan suunvuoroa.

Jessica Grabowsky Åsne Seierstadina, Anders Breivikista kirjan kirjoittaneena norjalaistoimittajana. Kuva Stefan Bremer/kansallisteatteri.

Jessica Grabowsky Åsne Seierstadina, Anders Breivikista kirjan kirjoittaneena norjalaistoimittajana. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri.

Milja Sarkola kertoi ohjaajana panostavansa erityisesti näyttelijöiden ohjaamiseen, ja se näkyi lopputuloksessa. Jokaisen suoritus oli erinomainen, mutta erityisesti Katja Küttner ystävänä ja Jessica Grabowsky monissa eri rooleissaan häikäisivät. Minna Haapkylä Kirjailijana teki varmaa työtä.

Kirsin Book Clubin ”iskuryhmä” katsoi näytelmän yhdessä ja tässä ajatuksiamme nähdystä:

Kirsi: Lähtökohta oli mielestäni kiinnostava, mennä narsistin pään sisälle ja avata, miten hän maailmansa näkee. Toteutus toimi vain osittain, sillä monikerroksisessa näytelmässä tuotiin näyttämölle melko stereotyyppisiä esimerkkejä ja tunnettujen narsistien puheita, mutta edelleen jäin katsomossa ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Mielenkiintoisin oli Minna Haapkylän kirjailijan hahmo, joka toi syvällisempiä tuntoja esiin. Hänen ja muidenkin näyttelijöiden työskentely oli sinänsä toimivaa ja huolellista. Eniten pidin Jessica Grabowskyn sielukkuudesta. Havainnollisin esimerkki narsistin maailmasta löytyi kuitenkin käsiohjelmasta, jonne Jussi Parviainen oli kirjoittanut tervehdyksen.

Maija-Riitta: Narsismia käsiteltiin melko stereotyyppisesti. Pariskunnan yöllinen ”keskustelu” sai vain toivomaan, että osaisi jo lopettaa. Tilanne eteni niin kaavamaisesti. Minna Haapkylän roolisuoritus loisti näyttämöllä, kuljettaen tarinaa eteenpäin. Erityisesti pidin hieman sivuun jääneen, konkreettisesti myös lavan reunalla, Kirjailijan ystävää esittävän Katja Küttnerin suorituksesta. Tässä tuli myös hyvin esiin se, miten kirjailijat aina ”varastavat” toisten elämää omiin teksteihinsä, kuten ystävän mummon tarinalle kävi.

Väliajan jälkeinen kooste julkisten henkilöiden ympärillä toi esitykseen vauhtia ja toimintaa, mutta oli kokonaisuudessaan melkoinen soppa. Ehkä ihmisten käyttäytyminen onkin juuri sellaista, narsistien ja kaikkien.

Airi: Heti näytelmän jälkeen pidin esitystä mielenkiintoisena mutta liian ”konstikkaana” monine tasoineen ja hahmoineen. Jälkeenpäin olen kuitenkin huomannut palaavani esitykseen useasti ja miettiväni sen esiin nostamia ajatuksia. Näytelmä ei siis jättänyt kylmäksi. Se mikä aluksi tuntui itsetarkoitukselliselta kikkailulta, on jälkikäteen saanut merkityksiä. Näyttelijätyö oli nautittavaa ilman yhtäkään heikkoa lenkkiä.

Katsomossa tällä kertaa Maija-Riitta, Sasu, Kirsi ja Airi.

Katsomossa tällä kertaa Maija-Riitta, Airi, Sasu ja Kirsi.

Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet. Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Käsikirjoitus Heini Junkkaala, ohjaus Milja Sarkola, lavastus Kaisa Rasila, äänisuunnittelu Esa Mattila, videosuunnittelu Timo Teräväinen, valosuunnittelu Ville Toikka, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, dramaturgit Elina Snicker ja Pauliina Feodoroff. Näyttämöllä Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas, Katja Küttner, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen.

Lue tästä Heini Junkkaalan blogi, joka pohjustaa Olipa kerran minä -näytelmän asetelmaa henkilökohtainen-julkinen.

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *