Taikahuilu Kansallisoopperassa – Mozartin mykkäfilmi

Pamina ja Papageno. Kuva Suomen kansallisooppera.

Pamina ja Papageno. Kuva Heikki Tuuli/Suomen kansallisooppera.

Oopperassa melkein parasta on se, miten rajattomat mahdollisuudet se tarjoaa. Missään muussa taiteenlajissa ei sietäisi sellaista määrää suuria tunteita kuin oopperassa. Tarinan polveilevuuskaan ei oopperassa haittaa eivätkä pienet epäloogisuudet. Jo lähtökohta, laulaen esittäminen, irrottaa oopperan realismista, niinpä rajat ovat vain esitystilassa eivät -tavassa. Eikä tilakaan ole este, oopperaa on viety puistoihin, linnoihin ja rautatieasemille.  Rajana on siis vain mielikuvitus. Myös mielikuvitus on ollut rajaton, kun Kansallisoopperan helmikuussa ensi-iltansa saanutta Taikahuilua on suunniteltu. Se on saumaton yhdistelmä elävää oopperaesitystä ja mielikuvituksellista, viimeistä viivaa myöten nautittavaa animaatiota.

Alun perin Berliinin Komische Operin tuottama esitys on visuaalisesti huima. Valkokankaalla kukkii ja kuplii. Tekijät juoksuttavat näkyviimme 20-luvun kuvastoa, mykän elokuvan tunnelmaa, koneromantiikkaa, kauhuelementtejä ja sarjakuvan kliseitä. Laulajat sulautuvat osaksi animaatiota milloin näyttämötasolla tai ylempänä avautuvien ja sulkeutuvien ulokkeiden päällä. Kaikki laulajien liikkeet ovat sekunnilleen ajoitettuja animaation kuviin ja tapahjtumiin. Useimmiten liike syntyykin juuri animaatiosta laulajien pysyessä paikoillaan.

Taikahuilun kuvakieli on räiskyvän monipuolinen. Kuva Suomen kansallisooppera.

Taikahuilun kuvakieli on räiskyvän monipuolinen. Sarastro ja Monostatos. Kuva Heikki Tuuli/Suomen kansallisooppera.

Olen nähnyt Taikahuilun muutaman kerran, mutta nyt tuntui kuin ensimmäistä kertaa olisin saanut jonkun käsityksen myös tarinan juonesta. Elävän animaation kaksiulotteisuus ja mykän elokuvan tyyliset välitekstit, jotka korvaavat puheosuudet, tiivistivät polveilevaa tarinaa.

Keskittyminen kuviin tekee mahdolliseksi sen, että jokainen voi kokea esityksen omalla tavallaan: maagisena, eloisana satukirjana, laulavana mykkäfilminä tai elävänä maalauksena. Meillä on sata erilaista näyttämökuvaa, jotka eivät olisi teatterinäyttämöllä mahdollisia: lentäviä elefantteja, eri puolilla pyöriviä huiluja, lennämme tähtiin ja matkustamme manalaan, ja kaikki muutamissa minuuteissa. Animaation lisäksi ohjauksessamme on aina hetkiä, jolloin laulaja yksinkertaisesti seisoo kirkkaassa valossa. Äkkiä on vain musiikki, teksti ja hahmo. Yksinkertaisuus tekee niistä hetkistä koko illan koskettavimpia. (Barrie Kosky Taikahuilun ohjelmalehdessä)

Taikahuilun rakastavaiset ovat Tamino ja Pamina, mutta rakkauden tiellä on, tietysti, paljonkin esteitä. Oopperan koominen hahmo on Papageno, joka myös etsii rakkautta, omaa Papagenaansa. Paminan äiti Yön kuningatar on animaatio-oopperassa saanut uhkaavan hämähäkin hahmon, jonka todellinen olemus paljastuu, kun hän pyrkii sitomaan tyttärensä verkkoihinsa. Sarastro taas muuttuu toisessa näytöksessä oikeamieliseksi valon valtiaaksi.

Hyvä äiti. Paha äiti. Yön kuningatar ja Pamina. Kuva Suomen kansallisooppera.

Hyvä äiti. Paha äiti. Yön kuningatar uhkaa tytärtään Paminaa. Kuva Heikki Tuuli/Suomen kansallisooppera.

Mozartin viimeiseksi oopperaksi jäänyt Taikahuilu helisee ja viihdyttää. Ehkä tunnetuinta oopperamusiikkia ovat Yön kuningattaren, Sarastron tai Papagenon aariat Taikahuilussa. Iloinen voi olla myös uudesta, Juhani Koiviston suomennoksesta.

Oon lintusieppo melkoinen ja huolta vailla laulelen. Tää linnustaja tunnetaan jo kaikkialla kautta maan.  Jos jostain sais naispyydyksen ja löytäis parven tyttöjen! Niin silloin häkki heilahtais, tää kaikki naiset omistais!

Esityksen huumori ja ilottelu liittyy erityisesti Papagenon kohtauksiin. Myös Papagenon esittäjä Jussi Merikanto on roolissaan mainio koomikko.  Linnustaja juo lasin viiniä, tässä versiossa vaalenpunaisen coctailin jättilasista ja seuraukset ovat selvät tai siis humalaiset. Papagenon ympärillä alkaa leijua vaaleanpunaisia elefantteja. Tämä on vain yksi esimerkki esityksen visuaalisista gageistä.

Papapegon vaaleanpunaisten elefanttien esikuvana on ollut lentävä elefantti Dumbo. Kuva Heikki Tuuli/Suomen kansallisooppera.

Papapegon vaaleanpunaisten elefanttien esikuvana on ollut lentävä elefantti Dumbo. Kuva Heikki Tuuli/Suomen kansallisooppera.

Esityksen musiikillisen arvioinnin jätän alueen paremmin hallitseville, mutta maallikkokuulijaa miellytti erityisesti Tuuli Takalan Yön kuningatar, Koit Soaseppin Sarastro sekä Jussi Merikannon Papageno. Tuomas Katajala Taminona lauloi hienosti, mutta kovin avoimet diftongit häiritsivät ajoittain.

Ingmar Bergman ohjasi Taikahuilusta vuonna 1975 Ruotsin tv:n tuottaman elokuvan, jota esitettiin myös elokuvateattereissa. 70-luvun jälkeen en sitä ole nähnyt, mutta tähän asti se on pysynyt minulle esimerkkinä, miten Mozartin satuoopperasta pystytään tekemään ”katsojaystävällinen” versio. Bergmanin Taikahuilu mielessä vein aikoinaan koko perheen Savonlinnaan Taikahuilua katsomaan. Mikä pettymys! Sadunhohde oli kaukana linnan näyttämöllä kököttävistä liikkuvista puista, ja ihan konkreettisesti kaukana oli itse esityskin viimeisen rivin paikoiltamme. Kuusivuotias kuopus kyllä seurasi esityksen hiljaa muovipenkillään kiemurrellen, mutta vähään aikaan en saanut häntä lähtemään kanssani edes teatteriin. Saman kuopuksen kanssa katsoimme nyt 20 vuotta myöhemmin Kansallisoopperan Taikahuilun eikä tarvinnut kummankaan kiemurrella eikä odottaa, milloin esitys loppuisi. Neljä ja puoli tähteä molemmilta.

Katsojat kiittävät! Molemmilta neljä ja puoli tähteä.

Katsojat kiittävät! Molemmilta neljä ja puoli tähteä.

Taikahuilu Suomen kansallisoopperassa. Musiikki Wolfgang Amadeus Mozart. Libretto Emanuel Schikaneder. Suomennos Juhani Koivisto. Ohjaus Suzanne Andrade ja Barrie Kosky. Animaatiot Paul Barritt. Musiikinjohto Michael Güttler. Rooleissa Eeva Hartemaa (Pamina), Tuomas Katajala (Tamino), Tuuli Takala (Yön kuningatar), Koit Soasepp (Sarastro), Jussi Merikanto (Papageno).

 

Kommentit
  1. Kirsi Ranin Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *