Kristian Smeds: just filming – just looking, not getting @Kansallisteatteri
Kaikki peilaavat näkemäänsä suhteessa odotuksiinsa ja aiempiin kokemuksiinsa. Tätä mieltä oli myös Kansallisteatterin residenssitaiteilija Kristian Smeds, kun hän oli Bloggariklubin jututettavana just filming -esityksen jälkitunnelmissa. ”Jos näyttämöllä on entisen poikaystävän näköinen näyttelijä, katsot häntä eri silmin kuin hän, jolle kaverissa ei ole mitään tuttua.”
Kristian Smedsin olisi ehkä vaikea uskoa, että en tiennyt hänestä oikein mitään. Kun Suomessa kohistiin hänen ohjaamastaan Tuntemattomasta sotilaasta tai Mental Finlandista, asuin Aasiassa ja seurasin suomalaista kulttuurielämää vain satunnaisesti. Niinpä astuin Willensaunan ovista vailla ennakko-odotuksia tai tietoisuutta Smedsin tunnusomaisesta tyylistä.
Willensauna on intiimi tila, penkkejä viidessä rivissä. Savu leijaili katsomossa ja meitä opastettiin paikoillemme taskulamppujen valokiiloissa. Katsomo täyttyi, alkamisaika täyttyi ja näyttämölle ei noussut ketään. Hetken päästä Annamária Láng luikahtaa sivusta, istuutuu tuolille ja toinen nainen alkaa harjata hänen hiuksiaan. Yksinäinen trumpetti soittaa kaihoisasti taustalla, katse kiinnittyy unenomaiseen hiusten harjaukseen.
Huomaan, että olen kovin rauhaton. Ärsyynnyn, kun mitään muuta ei tapahdu. Tiedän, että esitys kestää 1,5 tuntia ja tähän käynnistykseen on mennyt jo ainakin 10 minuuttia. Hei – stop – sanon itselleni ja päätän hengittää syvään – inhale, exhale – rauhoittua ja tuoda keskittymiseni käsillä olevaan hetkeen, antaa näyttämön tapahtumien edetä omaa tahtiaan.
Hetken kuluttua pimeydestä saapuu näyttämölle myös Juhán Ulfsak, joka aloittaa monologilla lapsuudenkokemuksestaan teatterin väliverhon takana. Se tarina nappaa, mutta riistäytyy pian totutusta kuviosta ja minä putoan kärryiltä. Ihan rehellisesti voin sanoa, että koko loppuesityksen yritin saada tarttumapintaa eri kohtauksista, mutta en onnistunut. Etsin punaista lankaa, joka auttaisi avaamaan irrallisten kohtausten, Smeds kutsui niitä etydeiksi, yhteyden. Mietin kuumeisesti, pitäisikö minun tunnistaa näiden etydeitten yhteydet elokuviin, onko Bertolucci pienin yhteinen nimittäjä, onko hillopurkki Viimeinen tango Pariisissa -leffan voirasia? Haluaisin ymmärtää, haluaisin liikuttua, haluaisin, että lavalla riekkuminen koskettaisi minua sen sijaan, että se näyttää ulkokohtaiselta improvisaatioharjoitukselta. Mutta ei, tunnin kohdalla luovutan ja alan miettiä, kuinka kauan tätä kiemurtelua pitää vielä katsoa.
Kävellessäni ulos kuvasin ensitunnelmat bloggarikollega Kirsin (Kirsin kirjanurkka) kanssa videolle, katso tästä.
Ajattelin, että on kaksi mahdollisuutta, joko Smedsin kirjoittama ja ohjaama performanssi on niin edellä aikaa ja niin näkemyksellistä, että minä en yksinkertaisesti ole vielä sillä tasolla, että se puhuttelisi minua. Tai sitten esitys on vain heppoinen, Smedsin kielellä kukkuluuruu-kategoriaa.
Bloggarit oli kutsuttu esityksen jälkeen keskusteluhetkeen Smedsin kanssa. Nyt saan selityksen – from the horse’s mouth – huomaan vinoutuneesti ajattelevani. Mutta eihän taidetta pidä selittää, sen pitää puhutella itsenään tai sitten olla puhuttelematta.
Aluksi ilmoitettiin, että Smedsiä ei sitten saa kuvata, hän ei ole someilevaa tyyppiä. Interesting. Odotellessa juttelin Julia Pajusen (Haikuarviot) kanssa, joka tekee väitöskirjaa Kristian Smedsin Tuntemattomasta sotilaasta. Selkeni, että just filming oli hyvin smedsmäinen, jos sellainen termi on jo olemassa.
Smeds saapui ja jutusteli leppoisasti. Koko ajan kanssakäymisessä oli kuitenkin levoton jännite päällä. Ei syntynyt epäilyksen häivääkään, kun hän kertoi, vittu, lähes lyöneensä, kun belgialainen miesohjaaja tervehti häntä poskisuudelmin. Hän kertoi myös, että just filming oli muotoutunut neljän kuukauden aikana intensiivisessä vuorovaikutuksessa kahden näyttelijän kanssa. Alkuhetket oli koettu Annamárian kotimaassa Unkarissa, kun rajalle oli alettu rakentaa pakolaisvirran estoksi aitaa. Etydeitä oli syntynyt ja niiden esitysjärjestyksen oli määritellyt ennemminkin energia kuin tarinan kuljetus.
Vaikeinta oli löytää, mistä just filming kertoo. Tuollainen siitä tuli, kummallinen sininen pilleri isommassa ompelurasiassa,” kuvasi Kristian Smeds.
Ohjaaja Smeds ylisti näyttelijöitään. Hänelle heidän ulkomaalaisuutensa on jotain erityistä, jonka avulla syntyy erilaista tulkintaa kuin kotimaisin voimin. Tämäkään ei minulle auennut tai näkynyt. Minun patrioottisilmälasini lienevät paljon hailakammat kuin Smedsin, ehkäpä edelleen expatriate glasses.
meanwhile the big camera is rolling (käsiohjelmasta)
Tutkimuksen mukaan kolmasosa teatterikävijöistä ei tiedä etukäteen, minkälaista esitystä he ovat tulossa katsomaan. just filmingin kohdalla en tiedä jälkikäteenkään, mitä näin. But no worries, let’s listen to the horse’s mouth again:
Taide on niin vahva käyttöliittymä, että sitä ei pidä pohtia liikaa. Vastaavasti just filmingin toteutus on niin avoin muoto, että kaikki tulkinnat ovat oikeita.”
Tämäkin.
- Linkki Kansallisteatterin just filming -sivulle.
- Esityksestä ja Bloggaritilaisuudesta kirjoitti myös Tuija Tuijata-blogista.
- muut teatterijuttumme löytyvät Katsomossa-kategoriasta.
Aivan mahtava kirjoitus, Kirsi-kaimani! Mahtavaa myös, miten eri tavalla vaikkapa Lukupinon Simo koki esityksen: hänelle se oli kotisohva!!
Olen edelleen samaa mieltä kuin teatterisavulla suitsutetusta salista ulos astellessani. Teos oli hämmentävä. Ei huono, koska monia ajatuksia ja tunteita se laittoi liikkeelle, mutta olisi törkeää liioittelua väittää, että ymmärsin siitä jotain. Jotenkin jäi tunne, että minua (keski-ikäistä teatterikukkahattutätiä), koetettiin tarkoituksellisesti hämmentää. No, olen nähnyt alastomia miehenelimiä teatterilavalla(kin) jo ennen, Enkä älynnyt, että olisi pitänyt närkästyä kahden ei-suomalaisen näyttelijän kekkaloinnista Kansallisteatterimme lavalla. Minusta se kuuluu asiaan, mutta lienee siis ennenkuulumatonta. No, kuten sanottu, en ihan ymmärtänyt. Mutta hyvin vieraannuttava ainakin oli :D
Smedsin tapaaminen olii kyllä mielenkiintoista ja avasi edes vähän sitä, mitä oli ollut tarkoitus aiemmin kokea. Ei avautunut oikein se, miksi piti pilkkopimeässä etsiä paikkaansa sieltä tuoliriveiltä, mutta jotain kuitenkin. Karismaattinen mies. Se ainakin jäi mieleen!
Kiitoksia heittäytymisestä spontaaniin vloggaukseen!
Kävin lukemassa tuon Simon bloggauksen @ http://www.lukupino.com/2016/10/kristian-smeds-just-filming.html
ja minusta on tosi hienoa, miten koimme lähes kaiken erilailla. Siinähän tulee juuri todistettua, että kukin peilaa kokemustaan omiin odotuksiinsa ja kokemuksiinsa.
Loppupelissä mietin, suosittelisinko just filmingiä kavereilleni ja vastaus on, että en, kun vaihtoehtona siellä Kansallisteatterin isossa kudelmassa on vaikkapa Sumu.
Miestä en tavannut, mutta teatterisalissa hämmennyin, pitkästyin ja joinain hetkinä pikkuisen kiinnostuksesta kipinöin. Tuntematon sotilas oli minusta oiva ravistelu, alkuteokselle uskollisesti omannäköinen päivitys. Just filming -esityksen ainekset oli sinne hillopurkkiin umpioitu tahmaantumaan. Raikas teksti, Kirsi!
Täytynee kaivaa arkistojen / Yle Areenan kätköistä, josko löytyy tallenteita Smedsin Tuntemattomasta. Eli just filming palveli ainakin syöttönä sinne suuntaan!
Kirsi, hieno kirjoituksesi sai miettimään, milloin ohjaajan persoonallinen ote, ”oma käsiala” kääntyy itseään vastaan, sulkee katsojan kokonaan ulkopuolelle. Olen nähnyt paljon Smedsin ohjauksia, varsinkin aikaisemmilta vuosilta, ja esitykset ovat olleet elämyksiä. Paitsi Mental Finland, joka oli joltisenkin härö. Erityisesti on jäänyt mieleen, miten haltioituneet aplodit Tuntematon sotilas sai esityksen päätteeksi, myös minulta. just filmingiä en ole nähnyt, mutta olisiko käsiala nyt muuttunut liian persoonalliseksi, lukukelvottomaksi?
Olisikin kiinnostavaa kuulla, miten sinä tai joku toinen Smedsinsä nähnyt kokee esityksen. Minulle se ei ollut käsialanäyte, vaan töherryksiä eri puolille arkkia, kuin muistilappu, jota on käytetty moneen kertaan ja erilliset, eri kynillä kirjoitetut muistiinmerkinnät eivät liity toisiin mitenkään. Minä en sitä osannut lukea, mutta joku toinen varmaankin osaa!
Ihana kuulla että joku uskaltaa olla pitämättä Smedsistä. Itse en ole koskaan päässyt Smedsin kanssa samalle aaltopituudelle, vaikka olen nähnyt hänen Tuntemattoman sotilaan ja – vanhingossa – Paul Austerin tekstiin perustuvan Mr. Vertigon – vahingossa koska vasta näytelmän alkaessa minulle selvisi kenen ohjaus oli kyseessä. Pois ei enää päässyt, kun istuimme näyttämöllä pyörivässä katsomossa. Päätön juttu sekin!
Smedsin ohjaama Sonjan monogoli Dostojevskin Rikos ja rangaistus -kirjasta liettuaksi ja liettualaisen upean naisnäyttelijän esittämän Willensaunassa oli jonkinmoinen elämys – myönnän. Vaikutuksen teki näyttelijätyö, sen intensiteetti läheisyydestä huolimatta. Hän oli yksi meistä 30:stä katsojasta. Näytelmä tulkattiin suomeksi, mutta se ei mitenkään vähentänyt teoksen vaikuttavuutta.
Olen Airin kanssa yhtä mieltä siitä että Smedsin oma taiteellinen ajatus ja toteutus sulkee katsojan kokonaan ulkopuolelle. Tulee mieleen 60-luvun kirjat ja elokuvat, jotka toimivat samoin (esim. Viime kesänä Mariebadissa),
Kiitos Kirsi mielenkiintoisesta ja ajatuksia aikaansaavasta blogista!
Kiitos Eija kommentistasi.
Bloggarina tavoitteeni on välittää omia, aitoja tuntemuksiani lukijoille. Tavoite on olla mahdollisuuksia näkevä ja positiivinen, mutta myös rehellinen ja rakentavasti ihmettelevä. Toivottavasti nämä näkyvät teksteissä.
Joskus jätän bloggaamatta ja just filmingin kohdalla se kävi mielessä. Mutta kun kynään tarttuu, niin sitten olen täysin kaiken kirjoittamani takana. Aivan fantastista on, jos pystyy koskettamaan sen verran, että saa lukijoilta kommentteja! Kiitos Eija!