Äidinmaa on loistava musikaali Suomi 100 -juhlavuonna

Ensi-ilta alkaa tyttärentytär Lauran (Helmi-Leena Nummela) ja mummi Annin (Pirkko Mannola) saapumisella isomummi Vienon perunkirjoitukseen.

Näytelmäkirjailija Annina Enckell toteaa Espoon Kaupunginteatterin Äidinmaan käsiohjelmassa: ”Monet valveutuneet ihmiset paheksuvat musikaalia, sillä sitä pidetään epä-älyllisenä ja pinnallisena liukuhihnatuotteena, joka vie katsojan ajatukset pois korkeammista asioista.”

Minä en paheksu musikaalia taidemuotona, mutta näkemäni ovat olleet joko Phantom of the Operan tai Les Mis´in kaltaisia huippuja tai sitten jotain sellaista, josta ei jälkikäteen muista ensimmäistäkään säveltä. Siksi olin hieman huolissani mennessäni katsomaan kotimaisen Äidinmaan ensi-iltaa keskiviikkona 8.2.2017.

Äidinmaa on Espoon Kaupunginteatterin Suomi 100 -juhlanäytäntö. Musikaali oli muhinut ideana Aarni Kuorikosken, Esa Niemisen ja Niklas Rosströmin mielissä jo parikymmentä vuotta. Sykäyksen Äidinmaa sai, kun tiimiin liittyi Annina Enckell ja laulujen tekstejä työstänyt Sinikka Svärd. Silti projekti jäi pöytälaatikkoon viideksitoista vuodeksi, kunnes Espoon Kaupunginteatterin johtaja Joachim Thibblin halusi sen ohjelmistoon itsenäisyyden juhlavuonna 2017.

Ohjaajaksi kutsuttiin Maria Sid, joka tiivisti Äidinmaan seuraavasti:

Tämä tarina on niin pirun todellinen, se selittää miksi suomalaiset naiset ovat sellaisia kuin ovat – kasvaneet selviämään.”

Ensi-iltaesitys alkaa vuodesta 1989, jolloin tyttärentytär Laura saapuu Anni-mumminsa kanssa isomummi Vienon perunkirjoitukseen. Siinä on jo kolme sukupolvea suomalaisia naisia, ja neljänneksi ketjuun kuuluu Lauran äiti ja Annin tytär Leena. Tapahtumapaikkana on Vienon kotitalo, joka on maaseudulla oleva kauppa. Annia näyttelevä Pirkko Mannola alkaa muistella, mitä tapahtui hänen viimeisenä kotona asumisen kesänään vuonna 1939.

Laura kyselee Aino-mummilta hänen valinnoistaan.

Yhtäkkiä olemme tempautuneet  näiden naisten tarinaan. Kun viisi minuuttia on mennyt, mieheni vierestä kuiskaa: ”Tämä on hyvä!” Ensimmäinen laulu kajahtaa, kun Vienoa esittävä Laura Voutilainen vetäisee tanssilavaiskelmän, jonka kertosäe meni suunnilleen näin:

Kaikkein kauneimmat on neitokaiset Suomen kamaralla, Ruottin puolella ne onkin kiven alla, Ryssällä ei saumoja näillä markkinoilla lie…

Väliaplodit kajahtavat aiheesta. Tämä ei näennäisestä keveydestään huolimatta ole tarkoitettu naurettavaksi, vaan tilanteissa tuodaan sen aikaista kapeakatseisuutta ja vieraan vihaa esiin. Ollaan kaukana epä-älyllisyydestä ja pinnallisuudesta. Kohtaukset kantavat, kertaakaan ei lipsuta tyylittömyyden puolelle. Maria Sidin ohjaus todella toimii.

Vasemmalta nuori Anni (Jennie Von Storbacka), Olavi (Mikael Saari), Reijo (Peter Nyberg) ja Sofia (Vilma Kinnunen).

Vuoden 1939 Anni on äidin kaupassa töissä ja haaveilee musiikkiopettajan työstä. Yksinhuoltaja äiti Vieno haluaa tyttärelleen hyvää, mikä hänen logiikallaan tulee rahan kautta: ”Pahoina aikoina naiset pistetään aina kuriin. Silloin ainoa ystävä on raha.” Tämä onkin viisaus tai totuus tai aivan virhearvio, joka kuitenkin siirtyy jossain muodossa sukupolvelta seuraavalle, sillä Laura painii vuonna 1989 aika samanlaisten asioiden parissa kuin mumminsa aikoinaan.

Nuori Anni (Jennie Von Storbacka) ja Olavi (Mikael Saari)

Vuoden 1939 kesällä on vielä rauha. Parikymppiset Anni ja Olavi rakastuvat ja heitä näyttelevät Jennie Von Storbacka ja Mikael Saari saavat ladattua suhteeseensa epävarmuuden, herkkyyden, hellyyden, intohimon, huolehtimisen, luottamuksen, kaipauksen, toivon ja lopulta myös epätoivon. Koko suhde on ohjattu tasapainoisesti ja näytelty tavattoman aidosti. Mitään myötähäpeää ei katsomossa tarvitse tuntea, vaan voi antaumuksella heittäytyä nauttimaan tunnekuohusta, välitettiin se sitten puhumalla tai laulamalla ja ennen kaikkea laulamalla. Tällaista musikaalilaulamista ja -tulkintaa en ole ennen suomalaisvoimin nähnyt!

Tehtailija Aarniheimo (Puntti Valtonen) ja hänen poikansa Veikko (Peter Pihlström).

Hehkutetaan lisää, sillä aihetta on! Paikallinen tehtailija Aarniheimo on mahtimies ja alkoholisti. Kerrankin känninen heiluminen lavalla ei ole tarkoitettu naurettavaksi, vaan juuri niin satuttavaksi kuin se lähiympäristölle voikaan olla. Muutkin kliseiset tulkinnat vältetään, vaikka tarinan monet käänteet ovat tuttuja. No, ne ovat tuttuja, koska ne ovat osa suomalaista historiaa, meidän kansakuntamme muistia. Naiset ovat kantaneet vastuuta ja moneen mieleen on iskostunut musikaalissa toistunut lause: ”Ei mua voi rakastaa.”

Vahvan ensimmäisen puoliajan jälkeen nautimme prinsessaleivokset, sillä prinsessahaaveillakin on musikaalissa osansa.

Etukäteen mietin, onko musikaali rakennettu Laura Voutilaisen tai Pirkko Mannolan karisman ympärille. Vastaus on ei, sillä kaikki ovat hyvin tasaveroisia näyttämöllä. Laura ei artistina musiikkityylinsä vuoksi kuulu suosikkeihini, mutta nyt hän oli aivan loistava. Hän oli Vieno ja pysyi hallitusti Vienona ilman showelkeitä. Pirkon tunnen, mutta nyt en ajatellut sitä yhtään, vaan lavalla oli Anni, joka oli elämässään saanut julkista menestystä, mutta yksityiselämässään kokenut rankkoja menetyksiä. Viisaana ja lempeänä hän katsoi itseään nuorempana Annina, ei katkerana, vaan ymmärtäen niin tilanteet kuin virheetkin. Pirkon laulut olivat jotenkin niin koskettavia, että jouduin useampaan kertaan kaivamaan käsilaukusta nenäliinan. Siis musikaalissa!

Annin häät (Jennie Von Storbacka)

Rankkojen teemojen tasapainottajina on monta hauskaa hetkeä. Eniten minua hymyilytti vuoden 1989 Antero, Lauran poikaystävä, pitkässä niskatukassaan. Siinä ajassa oli niin paljon tuttua.

Mielestäni Äidinmaa ansaitsee paikkansa Suomi 100 -juhlavuoden näytelmänä. Se on leikkaus suomalaisen naisen tuntoihin, kuinka meitä niin monesti ohjaa järki, vaikka sydän sanoisi toisin. Me hoidamme asiat ainakin lapsillemme kuntoon, meistä itsestämme ei niin ole väliä. Tarina on kiinnostava, koskettava, mieleenjäävä. Laulut ovat poikkeuksellisen hyviä, kuulee kuinka siellä on iskelmän mestareita taustalla.

Maria Sidin ohjausta haluan ylistää vielä toiseenkin kertaan, sillä lavalla tapahtuu asioita, joissa on näkemystä. Minä olen hienovireisen tekemisen arvostaja ja nyt sitä sai koko näyttelijäkaartin leveydeltä. Hienoja tulkintoja, joista haluan nostaa nuoren ja vanhan Annin, Jennie Von Storbackan ja Pirkko Mannolan, Vieno-mummon eli Laura Voutilaisen ja Olavin, johon minäkin olisin rakastunut, eli Mikael Saaren.

Ensi-iltayleisössä oli paljon julkisuudesta tuttuja kasvoja, muiden muassa espoolainen ulkoministeri Timo Soini vaimoineen sekä espoolainen ex-pääministeri Alex Stubb vaimonsa ja isänsä kanssa. Alex twiittasikin:

Kävimme katsomassa Äidinmaa-musikaalin Espoon Kaupunginteatterissa. Aivan loistava! Olen tosin jäävi, koska äitipuolihan siinä esiintyy.

Ennustan, että Äidinmaasta tulee kevään hitti. Toivon niin ja suosittelen Äidinmaata lämpimästi. Itse varaan heti liput äidilleni ja tyttärelleni. Esitykset jatkuvat toukokuulle saakka.

Onnellinen Äidinmaan ensi-illassa nähnyt bloggari Espoon Kaupunginteatterissa 8.2.2017.

Anni 20 v: Jennie Von Storbacka / Maija Rissanen
Anni 70 v: Pirkko Mannola
Olavi: Mikael Saari
Annin äiti:Laura Voutilainen / Maija Rissanen
Laura, Annin tyttärentytär: Helmi-Leena Nummela
Erkki, tehtailija: Puntti Valtonen
Sofia, Erkin tytär: Vilma Kinnunen
Veikko, Erkin poika:Peter Pihlström
Reijo / Antero: Peter Nyberg
Nimismies: Tatu Siivonen
Muusikot Eeppi Ursin ja Elisa Järvelä
Musiikki Esa Nieminen ja Niklas Rosström
Teksti Annina Enckell
Laulujen tekstit Sinikka Svärd ja Annina Enckell
Ohjaus Maria Sid
Alkuperäistarina Aarni Kuorikoski, Esa Nieminen, Niklas Rosström
Lavastus, valo- ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen


Muita arvioita kevään teatteriohjelmistoissa olevista näytelmistä:

Kommentit
  1. Martti
  2. Geisha
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  3. Raila
    • Raila
  4. Tiina Ranin
    • Avatar photo Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *