KOM-teatterin Veriruusut – Koskin tytöt ajan pyörteessä

KOM-teatterin katsomon tilalle rakennettu pyörönäyttämö on sekä tehdassali että taistelutanner. Kuva Marko Mäkinen.

Anneli Kannolla riittää tänä vuonna tilaisuuksia kierrettäväksi. Sisällissotaan sijoittuvat romaanit Veriruusut (2008) ja Lahtarit (2017) ovat tehneet hänestä kysytyn esiintyjän ja asiantuntijan. Toisin oli 10 vuotta sitten, kun punaisten naiskaarteista kertonut Veriruusut ilmestyi. ”Valkeakosken ja Porin kirjastoihin pyydettiin kertomaan kirjasta, mutta esimerkiksi yhdestäkään Tampereen kirjastosta ei oltu yhteydessä”, tamperelainen Kanto kertoi KOM-teatterin tilaisuudessa ennen juuri ensi-iltansa saaneen Veriruusut-näyttämöversion alkua. Myös Tampereen Työväenteatterin musikaalin Tytöt 1918 pohjatekstinä on ollut Anneli Kannon romaani.

Lauri Maijala on dramatisoinut ja ohjannut Veriruusut KOM-teatteriin kirkkaaksi ja koskettavaksi esitykseksi. Se ei sotkeudu detaljeihin mutta tuo sata vuotta sitten eläneet nuoret työläisnaiset katsojaa lähelle. KOM-teatterissa katsomo ja lava ovat vaihtaneet paikkaa, ja näyttämökuvaa hallitsee pyörölava, joka vuorollaan kuvaa tehdassalin kuhinaa ja vuorollaan taistelutannerta. Sen vauhdissa Koskin työläistytöt syöksyvät ajan pyörteeseen.

Ennen esitystä Anneli Kanto kertoi, että hän tutki sisällissodan naiskaarteja jo 80-luvun alussa toimittajana olleessaan. Veriruusujen kirjoittamisen kannalta ratkaisevaa oli kuitenkin 1990-luvun iso tutkimushanke Sotasurmaprojekti, jossa mukana olevat naistutkijat selvittivät naisten osuutta sisällissodassa. ”He tekivät sen pohjatyön, jonka Veriruusut tarvitsi syntyäkseen”, Anneli kanto kiitti tutkijoita nimeltä luetellen.

Naiskaartiin liittyneet naiset tekivät sen ajan mittapuulla erittäin radikaaleja tekoja: pukeutuivat housuihin ja leikkasivat hiuksensa. Naisen mallin ylittäneitä myös rangaistiin leimaamalla heidät verenhimoisiksi seksuaalihurjastelijoiksi. Samanlaista ”huorittelua” saavat nytkin osakseen somessa naiset, jotka uskaltavat rikkoa rajoja, Anneli muistutti. Siksi KOMinkin esitys on sekä historiaa että tätä päivää.

Paperitehtaan tytöt, kun he vielä voivat odottaa parempaa huomista. Vasemmalta Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola, Vilma Melasniemi. Kuva Marko Mäkinen.

Veriruusujen naiset ovat tavallisia työläistyttöjä unelmineen, rakastumisineen ja haluineen olla kaunis. Ja kovin nuoria he ovat ja tietämättömiä, melkein lapsia vielä. Tarinan keskiössä on 15-vuotias Sigrid Suovanen (Helmi-Leena Nummela), joka tiukan äitinsä vaatimuksesta ja lempeän isän opastamana pyrkii työhön Walkiakosken paperitehtaalle. Hän saa heti tuta, mikä on nuoren naisen asema tehtaalla. Töitä löytyy mutta ”työhöntulotarkastuksen” työnjohtaja Vorströmmi (Ursula Salo) tekee hameen alta kopeloimalla. Kokematon ja tietämätön Sigrid lamautuu ja häpeää. Pian selviää, että muutkin tehtaan naiset voisivat huutaa:”#metoo.”

Raskas tehdastyö (joka on hienosti osoitettu kiskomalla pyörönäyttämöä suuntaan ja toiseen) merkitsee kuitenkin Sigridille itsenäistymistä ja äidiltä ”pimitetyillä” omilla palkkarahoilla mahdollisuutta hankkia itselleen jotakin kaunista. Tehtaalta Sigrid saa parhaaksi ystäväkseen ja opastajakseen naiseuteen iloisen Maija Halmisen (Oona Airola). Henkinen turvapaikka löytyy Maijan perheen luota. Muita tehtaan tyttöjä ovat haaveileva Aino-Vihtoriina (Saga Sarkola), kovia kokenut ja kovaa urakkaa paiskova Saima (Inka Reyes), sekä Singerin omistaja Hilja (Vilma Melasniemi). Kätensä tehtaassa menettänyt Lyyti (Eeva Soivio) pinnistelee kaikkensa pystyäkseen siivoojana ansaitsemaan leipänsä. Hienoja roolisuorituksia kaikki. Helmi-Leena Nummelan Sigrid tuntuu todella esityksen aikana kasvavan ainakin 10 senttiä, ja Oona Airolan Maijan tunneasteikko konkretisoi sisällissodan katkerat vaiheet.

Ampumaharjoituksissa Maija (Oona Airola) ja Sigrid (Helmi-Leena Nummela). Kuva Marko Mäkinen.

Veriruusut on 1918 sisällissodan kuvaus mutta yhtä paljon se on myös kuvaus Sigrin ja muiden nuorten naisten aikuistumisesta ja itsenäistymisestä. Vallankumouksen kutsu kuuluu Koskillakin, punakaartit järjestäytyvät, omistajat sulkevat tehtaan. Työläisnaiset perustavat oman naiskaartinsa. Heitä kutsuu työväen vallankumous mutta kaartilaisuus merkitsi myös palkkaa ja ruokaa. Äidit kauhistelevat, Sigridin ankara äiti (Eeva Soivio) muistuttaen Jumalan kirouksesta, Maijan äiti (Ursula Salo) työväen naisliikkeen pasifismista. Housuihin pukeutuessaan ja aseisiin tarttuessaan tytöt ovat yhä tyttöjä, kuka haluaa punaisen rusetin univormunsa lakkiin, kuka haaveilee työväentalon kesäisistä tansseista.

Ennen esitystä ehti näytelmän vaiheista kertomaan myös Vilma Melasniemi ennen kuin riensi palmikoimaan muiden näyttelijöiden hiuksia. Pienessä teatterissa jokainen näyttelijä hoitaa esityksissä itse maskeerauksensa, ja muut avustavat tarvittaessa. Vilma korosti Veriruusujen tähän päivään ulottuvaa näkökulmaa: ”Koimme, että meillä on velvollisuus naisen kropan ja naisen tarinan kautta kuvata Suomen historiaa.” Melkein loppuun asti Veriruusujen näyttämöversiossa oli mukana myös kirjan Tampere-osuudet, mutta lopulta esitys tiivistyi vain Valkeakoskeen ja Lahteen. Mielenkiintoista oli kuulla, miten työryhmä oli harjoitusvaiheessa katsonut keskitysleirielämää kuvaava Son of Saul -elokuvaa ja tutkinut kuvauksessa käytettyä subjektiivista näkökulmaa.

Vilma iloitsi myös siitä, että lopulliseen esitykseen oli jäänyt niin paljon musiikkia, jota he olivat yhdessä tuoneet harjoituksiin. Mukana on vanhoja työväenlauluja, osa niistä uusina sovituksina, sekä uusia lauluja ja sanoituksia.

Anneli Kannolta KOMin esitys sai pelkkää kiitosta. ”En ole muutenkaan mustasukkainen tekstistäni. Ohjaaja tietää ja osaa tehdä dramaturgian minua paremmin”, hän vahvisti. Lauri Maijalan dramaturgiaa Anneli kehui ”nerokkaaksi”, ja antoi meille katsojille hyvän vihjeen: ”Menkää mahdollisimman eteen katsomaan, niin pystytte läheltä aistimaan näyttelijöiden tunnetilat.”

Tunneskaalaa riitti, katsojillakin. Verkkokalvolle jäi voimakkaana muistona hyökkäysasennossa pysäytyskuvaksi jähmettyneet naiskaartilaiset. Miten paljon he olivat lyhyessä ajassa ehtineet muuttua alun rehvakkaan iloisista nuorista naisista.

Martti Halminen (Antti Autio) ja Sigrid Suovanen (Helmi-Leena Nummela) Hennalan vankileirillä. Kuva Marko Mäkinen.

Tässä vielä Kirsin tiivistelmä ajatuksistaan:

Veriruusut on vaikuttava näytelmä. KOM-teatterin karuihin puitteisiin rakennettu lavastus toimii loistavasti niin kuhisevana tehdassalina kuin sisällissodan taistelukenttänäkin. Veriruusujen tarina on kompakti ja koskettava. Vaikka sisällissodan käänteet ovat isossa kuvassa tuttuja, niin Veriruusut onnistuu konkretisoimaan sodan satunnaisuuden ja sen, miten käsittämättömän nuoria ja tietämättömiä nämä naiskaartilaiset olivat. Kuinka helppo heidät oli houkutella mukaan, kuinka uhmakas nuori ihminen voi olla, vaikkapa henkensä kaupalla. Sama päti tietenkin myös nuoriin miehiin rintaman molemmilla puolilla.

Näytelmän tytöt olivat raikkaita ja herkkiä, ja kaikkein tärkeintä, erittäin uskottavia. Heistä haluaisin nostaa Helmi-Leena Nummelan, johon olen ihastunut jo viime vuonna Espoon Kaupunginteatterin Äidinmaassa ja Helsingin Kaupunginteatterin Kultaisessa vasikassa. Hän tulkitsi juuri ripille päässeen nuoren Sigrid-tytön roolin hienovireisesti ja sielukkaasti. Kuinka Sigridin ja muiden tyttöjen elämä muuttui turvallisista, ennustettavista kuvioista muutaman kuukauden aikana täysin. Hyvin tuli esille, että tämänkin sodan arvet olivat syvät.

Haluaisin suositella tätä etenkin punakaartin tyttöjen ikätovereille, alle kaksikymppisille nuorille, niin tytöille kuin pojillekin!

Veriruusut. Ensi-ilta KOM-teatterissa 16.2.2018. Alkuperäisteksti Anneli kanto. Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala. Lavastus Markku Pirilä. Rooleissa Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Teyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola, Eeva Soivio.

Kirjabloggarit etkoilla Veriruusut-romaanin kirjoittaneen Anneli Kannon (oik.) kanssa. Tuijan (toinen vas.) jutun voit lukea hänen Tuijata-blogistaan ja Arjan (kolmas vas.) Kulttuuri kukoistaa -blogista.

Tutustu myös näihin tänä vuonna ajankohtaisiin blogijuttuihimme:

Vuoden 1918 sisällisodan vaiheita Helsingissä kuvaa Sirpa Kähkösen käsikirjoittama ja Taru Mäkelän ohjaama Vihan kevät, jota esitetään Hakasalmen huvilassa.

Anneli Kanto: Lahtarit
Heidi Köngäs: Sandra
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1  ja Täällä Pohjantähden alla 2-3

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.