Joel Lehtonen: Putkinotko & Teatteri Jurkka: Putkinotko – loistava yhdistelmä

Joel Lehtonen kirjoitti Putkinotkon kahdessa osassa, Putkinotkon metsäläiset (1919) ja Putkinotkon herrastelijat (1920), mutta teokset päätyivät jo 1920 yksiin kansiin nimellä Putkinotko. Kuvaus laiskasta viinatrokarista ja tuhmasta herrasta.

Myönnän, että ilman Teatteri Jurkan bloggareille heittämää ”Lue, koe, kirjoita” -haastetta, en olisi Putkinotkoon tarttunut, en klassikkokirjaan enkä Teatteri Jurkassa esitettävään Putkinotko-monologiin. Putkinotkolla on minun korvissani ollut vain kurjuuden leima tyyliin ”siellä on kirppuja, luteita, täitä; seassa lapsia pellavapäivä”, eikä se ole innostanut tutustumaan teokseen.

Ensin Putkinotko-kirjan kimppuun

Kirja on melkoinen järkäle, pokkarinakin yli 500 sivua. Etukäteen mietin, kuinka puuduttava luku-urakasta tulee, sillä kirja kuvaa yhden aurinkoisen kesäpäivän tapahtumia Putkinotkossa aamuvarhaisesta iltahämärään. Kertojaääni ylistää Savon maiseman kauneutta ja tuudittaa lukijan auvoiseen kesätunnelmaan aina siihen asti, kunnes Putkinotkossa herätään ja meteli alkaa. Siellä, pienessä saunassa nukkuu sikinsokin koko Käkriäisen sakki, vanhemmat Juutas ja Rosina, heidän kymmenen lastaan sekä bonuksena mummo, Rosinan äiti.

Ja siinä tuo lapsukaisten kasa kihnuuttaa itseään, raapii pienin kynsin sekavia päitään ja ruumiitaan, sillä paitsi punaiset ja karpalomaiset lutikat raivoavat heidän pinnassaan nopsat kirputkin ja muut yhtä kutittavat.”

Vähitellen lukijalle esitellään perheenjäsenet. Rosina-äiti on työmyyrä, joka hoitaa kaiken. Hän huutaa lehmät laitumelta, yrittää komentaa jälkikasvunsa ojennukseen, laittaa ruokaa ja vieläpä on lähdössä laivalla Savonlinnaan sopiakseen veljensä kanssa viinanpoltosta. Se on laitonta, mutta suhteellisen helppoa rahaa, kunhan vain saisi Juutaksen innostumaan edes siitä.

Juutas on jahkaamisen kuningas. Hänet kuvataan karhunkokoiseksi ja taitavaksi työmieheksi, mutta hänellä on anopin sanoin nukuttamisen tauti, ei vaan saa millään ryhdyttyä. Jos Juutasta patistaa, niin käsijarru on entistäkin tiukemmin päällä. Karvahattu pysyy päässä, juttua piisaa ja tupakkaa kuluu. Kyllähän hän tekisi, jos tilan omistaja, naapurihuvilan kesäasukki, kirjakauppias Aapeli Muttinen olisi pitänyt lupauksensa ja antanut tilan Juutakselle omaksi. Jo kymmenen vuotta sitten tästä oli puhetta, mutta asia ei ole edennyt, eikä sitä ole edistänyt myöskään se, että Juutas ei ole hoitanut Muttisen hänelle antamia tehtäviä, esimerkiksi hänen rakkaitten omenapuittensa vaalimista, jotka töröttävät nyt kuivuneina raatoina huvilan pihapiirissä.

Päivän aikana Rosina käy vanhimman tyttärensä Saaran ja pikkupoika Jopin kanssa kaupungissa, josta tuo veljensä, tämän naisystävän ja tyttären sekä viinanpolttovälineet mukanaan Putkinotkoon. Juutas hakee myllyltä 80 kilon jauhosäkin ja vedonlyönnin seurauksena kantaa sen selässään kotiin. Kaupungista saapuu myös Muttinen moottoriveneellään mukanaan taloudenhoitaja Lyygia. Käkriäisen vanhimmalla pojalla on matoja ja seuraava tarttuu aseeseen. Lopulta kaikki saunoo yhdessä, Muttinenkin kuurataan Käkriäisen saunassa. Kaiken tämän Lehtonen kuvaa pieteetillä ja lempeästi, nostaen jokaisen lapsenkin framille vuorollaan.

Kirjan teksti on tavattoman hienoa ja sen tietty vanhahtavuus vain viehättävää. En olisi uskonut, että uppoutuisin putkinotkolaisten maailmaan niin, etten olisi malttanut laskea tarinaa käsistäni, Lehtosen henkilö- ja tapahtumakuvaus on suorastaan lumoavaa. Analyyseissä on kirjoitettu, että Lehtonen kuvaa kansan kahtiajakautumista, syitä vuoden 1918 tapahtumiin. Mukana on toki paljon ajatonta ihmisluontoa kuvaavaa, mistä kenenkin onnellisuus rakentuu ja kuinka hyvin tai huonosti me ymmärrämme toistemme toiviotiloja.

Jälleen kerran saattoi luettuaan todeta, että klassikko ei ole turhaan klassikko. Putkinotko kannattaa lukea, erityisesti juuri nyt, sillä se osaltaan avaa, millaisessa maailmassa noin vuonna 1918 elettiin.

Sitten katsomaan Putkinotkoa teatteriin

Teatteri Jurkka on Suomen ainoa ammattihuoneteatteri, ja on toiminut samoissa tiloissa vuodesta 1954 lähtien. Perjantaina 20.4.2018 teatterisalissa on kahdella seinämällä yhteensä noin 40 tuolia. Istuudun eturiviin. Metrin päässä varpaistani on näytelmän rekvisiittaa: rukkaset, huivi, klapeja ja olkihattu. Tämän intiimimmäksi teatterikokemuksen on vaikea tulla.

Teatteri Jurkka, Vironkatu 7, Kruunuhaka, Helsinki

Pohdin näytelmän alkua odotellessani, miten ihmeessä Putkinotko taipuu monologiksi, kun kirjassa kaikilla kymmenellä lapsellakin on oma äänensä! Näytelmän on dramatisoinut ja ohjannut Tuomo Rämö, joka tiedotteessa toteaa:

Putkinotkon vahvana teemana on yritys tulla toimeen eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa. Kyvyttömyys ymmärtää toista näkyy teoksessa sekä historiallisena seikkana että päivänpoliittisena. Tavoitteena ei ole esittää kuka on oikeassa tai väärässä, vaan näyttää pienoiskoossa, mitä vastakkainasettelusta voi seurata. Kuinka jakaa sama tila, jos olemme täysin erilaisia?

Kun valot pimenevät, teatterin äänimaailma siirtää meidät aikaiseen aamuun Savon sydämeen. Tommi Eronen astuu näyttämölle, siis parin metrin päähän minusta ja muista katsojista, ensin Jopi-poikana ja hetken kuluttua huivin päähänsä sitaisseena Rosina-äitinä. Tämä on teatterin taikaa, kun näyttelijä saa minut unohtamaan itsensä ja näkemään vain sen, kenen roolissa hän kulloinkin on. Olen välittömästi lumoutunut ja innolla mukana tässä muuntautumisleikissä!

Minulla on tietenkin kirja vahvana mielessäni, enkä voi välttyä vertaamasta, miten eri kohtaukset ovat siirtyneet sivuilta näyttämölle. Ensimmäisessä näytöksessä mennään melko uskollisesti tarinan pääkohtien mukaisesti, toisessa otetaan jo vapauksia ja kytketään tapahtumia nykymaailmaan ja ihmisten ajattomiin toiveisiin.

Tommi Eronen Aapeli Muttisena. Kuva Teatteri Jurkka

Tarinaa kerrotaan vahvasti Rosinan ja Muttisen, ei Juutaksen kautta. Tommi Erosen Rosina on toimelias moottori, vahvasti pesuettaan kaitseva emo. Hänestä huokuu energiaa, mutta myös jaksamisen rajoilla heiluvaa uupumusta. Juutas puolestaan on laimeampi, aivan kuin hän olisi jo voimansa menettänyt. Hänellä on isot rukkaset, mutta kirjassa ilmenevä kipakan savolaisukon charmi on muuttunut katkeruudeksi. Rosinan pinna ei ikuista vetkuttelua kestä, vaan hän on jo pistämässä Juutasta pihalle, kunnes mies taipuu ja kiittää Rosinaa kaikesta vastuunkannosta. Yhteys löytyy jälleen, mutta on selvää, että tässä Putkinotkossa naiset määräävät.

Aivan samoin on huvilan puolella. Kirjakauppias Muttinen on herra ja hidalgo, mutta aivan huollettava. Lyygia patistaa, että Muttisen on pistettävä Juutas kuriin, edellytettävä, että hommat hoituvat. Mutta eihän Muttinen saa sanotuksi, hän hengittää ihanaa maalaisilmaa, näkee Käkriäiset omana kehitysprojektinaan, tuo lapsille tuliaisia ja vain on onnellinen.

Tommi Eronen Juutas Käkriäisenä. Kuva Teatteri Jurkka

Tommi Eronen tuo näyttämölle erinomaisesti vielä yhden naisen, Käkriäisen Saaran, joka kaipaa kaupungin valoihin. Häntä ei kuitenkaan työnteko tavoitteiden eteen kiinnosta, vaan helpon elämän pitäisi langeta hänelle luonnostaan, vähän niin kuin tilan omistaminen isälle. Aivan oivallinen kohtaus on Saaran kaupunkireissu ja kohtaaminen herra Persikan kanssa. Siinä oli tulkintaa ja kekseliäisyyttä.

Toisessa näytöksessä repliikkeihin tulee jo tämän päivän yhteiskuntaa. Miten erilaisten ihmisten tulee pystyä asumaan yhdessä, miten aidoilla ei saa erottaa erilaisuutta, miten väkivaltaan vastataan heti väkivallalla. Luottamus murenee matkan varrella, mutta samalla Putkinotko näytelmänä kadottaa hieman fokustaan. Tämän päivän klikkiuutiset ja kasvoton vaateapu Käkriäisille kuvannevat sitä, kuinka kaukana mekin saatamme olla toisistamme ja kuinka vähän tiedämme toistemme tarpeista.

Näytelmän loppu oli poimittu kirjan epilogeista, joita minä en olisi ollenkaan kaivannut kirjaan enkä tähän näytelmään. Yhden kesäpäivän tapahtumista hyppääminen kuukausia, joka vuosia eteenpäin vesitti selkeää sanomaa ja tuntui päälleliimatulta.

Näytelmässä on tuotesijoittelua, rusinapaketit päätyvät jopa katsomoon.

Kokonaisuudessaan Tommi Erosen esitys oli hengästyttävää ja koskettavaa katsottavaa. Hän todellakin heittäytyi rooleihin ja puhalsi erilaista virtaa eri henkilöhahmoihin. Hän oli elämää ihasteleva, kirkassilmäinen Muttinen. Hän oli fyysisten voimiensa rajoilla jauhopussia raahaava Juutas. Hän oli vahva ja herkkä Rosina, hupakko Saara ja moniuloitteinen Lyygia. Ei tässä vielä kaikki, mukana oli lapsirooleja, mylläri ja herra Persikka, jota Tommi Eronen esitti kirjaimellisesti vasemmalla kädellään.

Teatteri Jurkan pieni tila saatiin taipumaan kekseliäillä virityksillä moneen maisemaan. Hiustenkuivaajan simuloima moottorivenematka oli yhtä hykerryttävää kuin Rosinan huivin halaaminen koskettavaa. Jani Orbinskin äänisuunnittelu ja Saku Kaukiaisen valosuunnittelu tukivat hyvin Putkinotkon taian tuomista tilaan.

Putkinotkon lavasteita säilytetään Emmi Jurkan entisessä budoaarissa. Peilissä ehkä minä, ehkä Emmin kummitus, joka kuulemma näyttäytyy aika ajoin.

Kokemuksena Putkinotko oli sykähdyttävä. Kirjan lukeminen ja sen näyttämötulkinnan näkeminen välittömästi lukemisen jälkeen oli oivallinen kombo. Näytelmä syvensi henkilötulkintojani ja toi uutta kulmaa putkinotkolaisten valtasuhteisiin. En osaa enää arvioida, miten näytelmä toimii, jos Putkinotkosta tietää yhtä vähän kuin minä vielä viikko sitten. Taatusti se on viihdyttävä ja Tommi Erosen suoritus häkellyttää monipuolisuudellaan silloinkin, mutta lämpimästi suosittelen tätä Putkinotko-kirja+näytelmä -yhdistelmää. Se on katsaus ajattomaan ihmisluontoon ja minä ainakin poistuin teatterista hitusen maailmankuvaani avartaneena.

Kiitos Teatteri Jurkalle kirjasta, teatterikritiikin työpajasta ja teatterilipusta. Mukana työpajassa oli myös Tiina, jonka Putkinotko-jutun voi lukea hänen Kirjaluotsi-blogistaan.

Teatteri Jurkan vieraskirjasta

 

Kommentit
  1. kirjaluotsi
    • Kirsi Ranin Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.