Helsinki Lit 2018 – parhaat muistijäljet huikeasta festivaalista, tämä toimii!

Airi:

Istuin perjantai-iltapäivänä neljännen Helsinki Lit -tapahtuman alkaessa Savoy-teatterin katsomossa odottavaisena, kolmannella rivillä, josta näkee esiintyjät erinomaisesti. Olen tänä vuonna ehtinyt lukea kaikkien perjantaina esiintyneiden kirjailijoiden teokset, yhtä lukuun ottamatta, ja sitäkin olin ehtinyt aloittaa. Mietin, mitä uutta omiin ajatuksiini tulisi ja vahvistuisiko kirjan pohjalta luomani mielikuva kirjailijasta.

Helsinki Litin juontaja Pekka Strang kertoi havainneensa, miten kirjailijat puhuvat ja käyttäytyvät lavan takana aivan samoin kuin lavalla. Tämän hän, ja varmasti aivan oikein, tulkitsi merkitsi siitä, että kirjailijat tuntevat olonsa turvalliseksi Helsinki Litissä. Turvallisin mielin yleisökin voi odottaa keskusteluja, eikä pettyä tarvinnut tänäkään vuonna.

Keskityin

Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin oli ollut hieno lukukokemus, ja kirjan viisaus synnytti monta ajatusketjua. Monitasoinen ja hallittu rakenne edellyttivät lukijalta keskittymistä. Keskittyneesti kuuntelin myös kirjailijan puhetta hänen vastatessaan Kjell Westön kysymyksiin. Sitä kuunnellessa ymmärsin entistä selvemmin kirjan ansiot ja luulen löytäneeni myös selityksen, miksi He hukkuvat äitiensä kyyneliin teki niin suuren vaikutuksen. Se luo uhkakuvan tulevaisuudesta, jossa kirjan tapauksessa ruotsalaiset, mutta yhtä hyvin voisi olla kyse suomalaisista tai ylipäätään eurooppalaisista, jaetaan ”oikeisiin ruotsalaisiin” ja niihin, joilla ei ole samoja oikeuksia ja jotka sijoitetaan keskitysleirin tyyppisiiin olosuhteisiin.

Vaikka Anyurun luokin tumman tulevaisuuden, hän pystyy kirjassaan välttämään ”saarnaamisen” tai yksisilmäisen oikeassa olemisen pakon. Anuyry oli jo aloittanut romaaninsa, kun Pariisin terrori-iskujen  synnyttämän voimakkaaan tunnereaktion  takia hän koki, ettei voikaan kirjoittaa suunnittelemaansa kevyttä, oman lapsuutensa scifi-elukuvista tuttua fantasiaa. Kevyt kirjasta ei missään nimessä tullutkaan,  mutta jokin aitous, paljaus terrorismin kokemuksen edessä kirjassa säilyi, ja kaikki ennalta suunniteltu tendenssimäisyys on poissa.

Nämä ovat meidän aikamme kokemuksia.

Mietin äitiyttä

Saako äiti olla kateellinen tai katkera omalle tyttärelleen? Voiko kirjassa kuvata naista, joka on ilkeä, sanoo pahasti ja loukkaa? Tällaista kertoi Golnaz Hashemzadeh Bonde miettineensä kirjoittaessaan kirjaansa Olimme kerran. Onneksi kuitenkin kirjoitti, sillä kirjan vahvuus on sen rehellisyys ja kuvaus Nahidista, joka on kaikkea muuta kuin miellyttävä henkilö.

Oli hauskaa antaa ääni tälle huonosti käyttäytyvälle naiselle.

Sovinnainen huomasin (en toki ensimmäistä kertaa) itse olevani, kun kiirehdin julkaisemaan blogijuttuni Bonden kirjasta ennen äitienpäivää. Näin todensin sitä, mistä Bonde kertoi eli emme yleensä hyväksy Nahidin kaltaista käytöstä naisilta. Minäkin ajattelin alitajuisesti, että äitienpäivänä ei sovi esitellä kirjaa, jonka äiti on kylläkin rakastava, mutta myös itsekäs ja ilkeä.

Kuuntelin kokemusasiantuntijaa

Historiasta emme opi mitään, mutta kirjoista opimme.

Ilmar Taskalla riittää omia kokemuksia Siperiasta Neuvosto-Viroon ja Hollywoodiin ja tarinoita sosialistiajan valheista ja totuuksista kekseliääseen isoäitiin. Esiintymiskykyä  ja huumorintajua virolaiakirjailijalla myös on, ja niinpä hän sanaili kevyen tuntuisesti Sofi Oksasen kanssa, vaikka aiheet eivät keveitä olleetkaan.

Hänen kirjassaan Pobeda 1946 minua oli häirinnyt, että osalla kirjan henkilöistä oli tarinassa nimet, mutta osa oli vain poika, nainen, mies. Jonkin selityksen tälle löysin, mutta kirjailija itse täsmensi syyn paremmin: ”Sosialismissa vain valtio oli tärkeä, ihmiset olivat aina korvattavissa.”

Kauhuelokuvia Ilmar Taska ei enää aio ohjata, sillä nyt hän on ”for higher genres”.

Löysin uuden näkökulman

Argentiinalainen Samanta Schweblin katsahti ujona Savoyn täyteen katsomoon ja totesi, että jos olisi tiennyt, että yleisöä on näin paljon, hän ei olisi tullut. Onneksi ei tiennyt, sillä viehättävää oli kuunnella hänen itse lukevan kirjansa alun ja hyödyllistä oli bloggarina kuulla, mitä hän kirjastaan kertoi.

Luin Schweblinin suomeksi Houreuni-nimellä julkaistun romaanin jo muutama viikko sitten, mutta blogijuttua siitä en ole saanut valmiiksi, vaikka olen tekstiä ”pakkokirjoittanutkin”. Alaotsikkokin oli valmiiksi luonnosteltuna: pelastusetäisyys pettää. Tunnistin hallitun tarinan ja rakenteen vahvuudet, mutten kuitenkaan saanut kiinni siitä, mitä kirjailija haluaa kauhukertomusta lähenevällä tarinallaan sanoa. Kirjailijan ja Hannele Mikaela Taivassalon keskustelua kuunnellessani avautui kirjoitussolmuni. Kirjan alkuperäinen nimi on suomeksi Pelastusetäisyys ja esimerkiksi kirjan ruotsinkielinen käännös Räddningsavstånd on uskollinen espanjankieliselle nimelle. Englanniksi, niin kuin suomeksikin vahvistetaan kirjan kauhumielikuvia, eli Fever Dream ja Houreuni. Alkuperäistä nimeä piti kirjailija itsekin parempana, ja minulle se aukaisi tulkinnan: äidin ja lapsen, ihmisen ja luonnon pelastusetäisyydesta ja sen pettämisestä on kysymys. Valmis blogijuttu siis odotettavissa lähipäivinä.

Kirjan lähestymiskulmat ovat erilaiset riippuen siitä, valitseeko lähtökohdaksi pelastusetäisyyden tai houreunen.

Nauroin ja nautin

Lavalla oli kaksi miestä, joita yhdistivät palkitut teokset, meri, luonto ja huumori. Morten Strøksnesin huumori oli pidättyvämpää, Juha Hurmeen pursuavaa, kuten hänen tapansa on. Heidän keskusteluhetkeensä mahtui asiaa, herkullisia pätkiä Strøksnesin Merikirjasta ja vaikkapa sanavarastomme rikastuttaminen uudella, oikeastaan vanhalla suomen murteiden verbillä ’läyrytä’ merkityksessä ’yrittää tehdä runoutta (siinä onnistumatta)’. Hurme julisti, että Strøksnesin kirjassa ei löyryämistä ole. Ja minä voin jatkaa, ettei sitä Hurmeenkaan kirjassa ole.

En halua saarnata, haluan että lukija näkee yhteydet ja oppii rakastamaan merta.

Da daa, dadaa

Perjantai-ilta päättyi äänirunoiluun ja The Berlin Sound Poets Quoi Tetê -ryhmän konserttiin. Olen itse juuri löytänyt lavarunotapahtumat ja ihastunut niihin (kyllä, aika jälkijunassa), mutta vielä oli nieleksimistä tässä kaikkeen mahdolliseen sanalliseen ja äänelliseen irrotteluun perustuvassa ohjelmistossa. Sisältöä kaipasin, mutta onneksi sitä oli tullut riittämiin päivän aikana.

Kirsi:

Lauantaina Helsinki oli parhaimmillaan. Aurinko paistoi, Espan puisto oli täynnä elämää. Hetken häivähti mielessä, että olisi ihanaa nauttia kesäpäivästä muualla kuin Savoy-teatterisalin hämärässä.

Maagista laulua

Tunne poistui viimeistään, kun ensimmäisenä lavalle noussut nigerialainen Ayòbámi Adébáyò luki kirjaansa Stay With Me / Älä mene pois ja lauloi kirjassa olleen laulun. Hänellä oli maaginen ääni, joka lumovoimallaan vei jonnekin toiseen todellisuuteen. Aivan kuten hänen kirjansakin, jossa lapsettomuuden lääkkeeksi tarjotaan toista vaimoa. Moniavioisuus on Nigeriassa laillista, joskin vähenemään päin.

I feel compelled to write and tell stories. I am curious of other people. I can live many lives in my characters.

Laura Lindstedt kysyi Ayòbámilta feminismistä ja toi esiin, kuinka Suomessa kaikille ysiluokkalaisille jaettiin toisen nigerialaislähtöisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien teos Meidän kaikkien tulisi olla feministejä. Ayòbámi vaikutti vaivaantuneelta ja totesi, että Nigeriassa feministiksi julistautumisella saa paljon ennakkoasenteita niskaansa.

Huuhkaja-paita tuliaiseksi

Kaukaa oli tullut seuraavakin esiintyjä, brasilialainen Cristóvão Tezza, joka haastatteli, osin portugaliksi toimittaja Maria Manner. Cristóvão kertoi valmistautuneensa Suomen vierailuunsa katsomalla useita Kaurismäki-elokuvia.

Hän kertoi, että Brasiliassa vain kourallinen kirjailijoita pystyy elättämään itsensä kirjoillaan, vaikka maassa onkin yli 200 miljoonaa asukasta. Hän on yksi niitä, vaikka hänkin on vuosia toiminut eri ammateissa, myös professorina, mikä on hänen suomennetun kirjansa nimikin. Brasilialaiset eivät nimittäin lue kirjoja. Muuttoliike maalta kaupunkiin on ollut massiivista ja nämä ihmiset eivät ole olleet lukijoita, ehkä eivät edes lukutaitoisia, vaan heidän viihdykkeensä on tv.

Maria kysyi suoraan, miltä vanheneminen tuntuu. Cristóvão Tezza totesi, että ei se ole mukavaa, mutta lohtuna on kuitenkin se, että ymmärrät asiat paremmin. Professori-kirjassakin päähenkilö pohtii syvällisiä ja pyrkii ratkaisemaan elämän tarkoituksen.

Keskustelusta ei selvitty tietenkään ilman jalkapalloa. Pojalle piti tuliaisiksi tuoda Huuhkajien fanipaita ja itsekseni mietin, että mistähän niitäkin saa! Brasilia ei ole kuulemma vieläkään oikein toipunut vuoden 2014 MM-kisojen karmeasta tappiostaan Saksalle, mutta nyt Venäjän kisoihin on hyvä joukkue koossa!

Järkyttävin mahdollinen teema

Tanskalaisen Naja Marie Aidtin 29. kirja oli kaikkein vaikeinta kirjoittaa. Hänen 25-vuotias poikansa hyppäsi huumesienissä kerrostalon ikkunasta ja kuoli. Äidin suru oli pohjaton, maailma eteni, mutta Naja Marie koki istuvansa pimeydessä. Hänen tapansa toipua oli kirjoittaa pojastaan. Ripauksia vanhoista teksteistä, lainauksia toisten surua käsittelevistä kirjoista, päiväkirjoista, pulpahtavia ajatuksia, joita hän kirjasi lautasliinoihin ja kuittien kääntöpuolelle. Teksti on fragmentteja, runoja ja proosaa.

Yritän sijoittaa poikani hänen kuolemansa tarinaan.

Uskon, että kirja on hieno, mutta minulle pelkästään lapsen kuolemasta kuunteleminen oli ahdistavaa. Mitään kamalampaa en osaa kuvitella, enkä halua mennä siihen maailmaan edes kirjan kautta. Naja Marie kertoi surun vaiheista niin vaikuttavasti, että kirja voi tarjota hyvän vertaistuen läheisensä menettäneille.

Haastattelijana toimi amerikkalainen toimittaja ja kirjallisuukriitikko John Freeman, joka johdatteli keskustelua todella ammattimaisesti.

Odotetuin vieras

Tauon jälkeen oli vuorossa italialainen Domenico Starnone, jonka Solmut-kirjan olimme juuri lukeneet Kirsin Book Clubin lukupiirissä. Starnonen ympärillä oli kuhissut jo ennakkoon, sillä ehkä menestyskirjailija Elena Ferranten salanimen taakse kätkeytyy Starnonen vaimo Anita Raja, Starnone itse tai he yhdessä. Lavalla tätä asiaa ei käsitelty, mutta mehän kysyimme keskustelun jälkeen Starnonelta, oliko Elena Ferrante kenties kommentoinut Solmut-kirjaa, jossa on kovin samanlainen tarina kuin Ferranten aiemmin ilmestyneessä Hylkäämisen päivissä.

Minä en ole Elena Ferrante. Hylkäämisen päivät on hieno kirja, ja se kertoo avioerosta. Solmut sen sijaan kertoo valheellisesta sovituksesta”, sanoi Domenico Starnone.

Domenico Starnonea lavalla haastatteli Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir. Ensimmäistä kertaa Litissä käytettiin tulkkiä eli Philip kysyi suomeksi ja Starnonen kirjan kääntänyt Leena Taavitsainen-Petäjä simultaanitulkkasi keskustelun italiaksi. Yllättäen tämä toimi loistavasti, sillä Leena oli aivan suvereeni tulkki ja Starnonen vastaukset niin herkullisen selkeitä, että katsomossa saattoi vain nauttia!

Starnone osoittautui taitavaksi tarinankertojaksi. Keskusteluun nousi hänen uusin teoksensa, englanniksi Trick, jossa on kaksi miestä, 4-vuotias Mario ja hänen isoisänsä, nonno, joka on kuvittaja. Kirja vaikutti erittäin kiinnostavalta. Philip kysyi, miksi taiteilijat ovat kiinnostavia kirjahahmoja:

Taiteilijat ovat kiinnostavia romaanihenkilönä vasta kun he lakkaavat esittämästä taiteilijan roolia. Tulee hetki, jolloin nuoret innokkaat osoittavat, että he ovat parempia kuin aiempi sukupolvi. Silloin taiteilijoista tulee kiinnostavia.

Vuodesta 1918 tanskalaisittain

Aiempien vuosien perusteella tiesimme, että Sirpa Kähköseltä saattaa odottaa huikeaa keskustelua, oli hänen kumppaninaan kuka tahansa. Emme pettyneet, sillä norjalais-tanskalaisen Kim Leinen kanssa keskustelu upposi syvälle sotimisen ja sen vaikutusten ytimeen. Leinen kirjassa Kuilu tanskalaiset kaksoset Ib ja Kaj tulevat vapaaehtoisina sotimaan Suomen sisällissotaan valkoisten joukkoon. Motiivina seikkailu ja kansakunnan kunniavelan maksu, sillä suomalaisia sotilaita oli ollut tanskalaisten tukena 1864 sotimassa Dybbølissa Saksaa vastaan.

Sirpa kysyi suoraan, miksi kirjassa on niin paljon pimpsojen kuvauksia. Kim sanoi, että hän on niin kiinnostunut asiasta! Pimpsat ovat kuilujen vastakohta. Me emme saa mennä liian lähelle kuiluja, mutta emme liian kauaksikaan. Keskustelussa tartuttiin myös punavankien kohteluun ja sodan vaikutuksiin mielenterveyteen. Leinen mielestä toinen veljeksistä oli psykopaatti, toinen vain neuroottinen. Hän oli itsekin kysynyt psykiatriltaan, onko hän psykopaatti, kun väkivalta ja sota kiinnostavat häntä taiteessa.

When you are in a war, it is a new normal. Peace is the trauma, as you carry your war experiences with you.”

Feministin avioero

Aiemmat keskustelut olivat olleet niin intensiivisiä, että keskittymisemme ei ollut ihan kohdallaan, kun ruotsalainen Ebba Witt-Brattström ja Koko Hubara keskustelivat Ebban kirjasta Vuosisadan rakkaussota. Ebban aiemmat kirjat ovat nostattaneet paljon keskustelua kulturmannenin ympärillä, ovatko kaikki kulttuurimiehet piilotettuja pedofiileja, homoja ja naistenvihaajia. Ebba on kirjallisuuden tutkija ja Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori. Hän on aktiivinen keskustelija ja nostanut esiin ilmiöitä, joissa naisia vähätellään kirjallisuudessa.

Ebban Vuosisadan rakkaussota -romaani on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa. Sen on sanottu perustuvan Ebban omaan avioeroon Ruotsin Akatemian entisestä sihteeristä Horace Engdahlista. Ebba totesi, että hänellä oli suunnitteilla perinteinen romaani, mutta eräänä iltana yliopiston Metsätalolla hän sai oivalluksen ja päätti käyttää sitä materiaalia, jotka oli perinteisestä romaanista hylännyt. Syntyi kirja, jota Ebba kutsuu fiktioksi, mutta jota ainakin Ruotsissa luettiin kahden julkkiksen avioliiton viime metrien taisteluna. Kirjan nimi on kunnianosoitus Märta Tikkasen Vuosisadan rakkausromaanille: ”Märta oli ensimmäinen nainen, joka rikkoi sopimuksen. Vaimo ei enää ollutkaan vaan hiljaa.”

Jarl Hellemann -palkinto Pienelle elämälle’

 

Helsinki Litin perinteisiin kuuluu käännöskirjoille ja niiden kääntäjille myönnettävän, Tammen legendaarisen kirjallisen johtajan ja Keltaisen kirjaston ”isän” nimeä kantavan Jarl Hellemann -palkinnon jakaminen. Kustantajat voivat lähettää ehdolle kaksi käännöskirjaa, joista viiden kirjan short lista valitaan. Raadin mielenkiintoinen huomio oli, että neljättä kertaa jaettavan palkinnon ensimmäisinä vuosina kisaan ei lähetetty naisten kirjoittamia kirjoja, mutta nyt tilanne on tasoittunut.

Tämän vuoden palkinto annettiin Hanya Yanagiharan Pieni elämä -kirjalle ja sen erinomaisesta käännöksestä Arto Schroderukselle. Voittajakirjasta raadin puheenjohtaja Sami Hilvo totesi: ”Suurinkaan rakkaus ei korjaa sitä, mikä on rikottu.”

Loppuhuipennus

Kirsin Book Clubista Helsinki Litiin osallistui neljän tiimi: Airi Vilhunen, Marja Castrén, Minna Väisälä ja Kirsi Ranin.

Minna:

Jos pitäisi valita vahvin kokemus tämän vuoden Litistä, niin mietin, olisiko se Golnaz Hashemzadeh Bonden viisaat sanat, Ilmar Taskan karisma, Samanta Schweblinin intensiteetti vai John Freemanin läsnäolo? Jos yksi keskustelu pitää nostaa ylitse muiden, olkoon se Morten Strøksnesin ja Juha Hurmeen iloittelu, jossa lämmin huumori ja syvä inhimillisyys kohtasivat hurmaavalla tavalla.

Marja:

Perjantain hienoimmiksi hetkiksi valitsisin kaksi ensimmäistä keskustelua. Johannes Anyuru ja hänen kirjansa He hukkuvat äitiensä kyyneliin ovat kumpikin sykähdyttäviä. Golnaz Hashemzadeh Bonden ja Jani Toivolan esiintymisessä kaikki toimi, se oli kahden kirjailijan onnistunut keskustelu. Jani Toivola onnistui hienosti! Juha Hurmeen vetämä keskustelu Morten Strøknesin kanssa oli erikoinen mutta hyvä päätös päivälle.
Lauantaina parasta oli Domenico Starnone ja erityisesti hänen tulkkinsa ja Solmun kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjä! Ehdottomasti viisi tähteä hänelle.

”Kaikki oli parasta”, totesi Minna meidän kaikkien puolesta, kun juttelimme lopuksi Helsinki Litin tuottaja Heidi Backströmin kanssa. Toki meillä oli pari kehitysideaa, niin kuin meillä aina :)

Isona osana tapahtuman vahvaa muistijälkeä toimii myös keskustelut toisten osallistujien kanssa. Keskusteluja ruodittiin ja pohdittiin toisten bloggarien kanssa ja omalla porukalla vielä lauantai-iltanakin. Tämä piiiitkä juttukin on tietenkin osa reflektointia, mutta vain pieni ripaus siitä, mikä vaikutti, inspiroi ja jäi mieleen muhimaan. Aivan parhautta, kiitos!

Parhautta tämäkin: Kaikki Helsinki Litin keskustelut voi katsoa Yle Areenasta tästä linkistä (klik) .
Vielä keskustelut ovat ilman suomenkielistä tekstitystä, mutta sekin tulee myöhemmin, kun osat esitetään uudelleen Yle Teemalla.

Tässä vielä linkkejä haastateltujen ja haastattelijoiden kirjojen Kirsin Book Clubin blogiarvioihin:

• Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
• Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
• Ilmar Taska: Popeda 1946
• Sofi Oksanen: Norma
• Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran
• Juha Hurme: Niemi
• Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
• Laura Lindstedt: Oneiron
• Domenico Starnone: Solmut
• Philip Teir: Talvisota
• Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu