Pirkko Saision Musta Saara Kansallisteatterissa – mitä peili näyttää

Tämä mustalaisleiri ei muuta taivaaseen, kuten 70-luvun suositussa neuvostoelokuvassa. Nyt on toinen aika eikä mustalainen ole enää korrekti nimitys romaniheimon jäsenille. Pirkko Saision Musta Saara alkaakin pohdinnalla, tuleeko näytelmään kohdistumaan syytöksiä kulttuurisesta omimisesta, appropriaatiosta. Se on tätä aikaa, ja tästä ajasta Musta Saara kertoo väkevästi ja värikkäästi.

Transsilvaniasta lähtenyt romaniperhe kotia ja pelastavaa pyhimystä etsimässä. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

Romanian romanien ryhmä edustaa näytelmässä tämän hetken pakolaisia ja vaeltaa pitkin Eurooppaa ja rajoille kohoavia todellisia ja henkisiä piikkilankaesteitä etsimään omaa paikkaansa ja romaniensuojeluspyhimystä Pyhää Saaraa, myös Mustaksi Saaraksi kutsuttua. Heille on EU-rahoilla luvattu rakentaa Romaniaan pysyvät kodit tyhjennetyn suursikalan maille. Rahat katoavat ja lupauksesta jää jäljelle vain kirves päässä pitkin Eurooppaa vaeltava Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen).

Viikko sitten ensi-iltansa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä saanut Musta Saara jatkaa Pirkko Saision ja Jussi Tuurnan aikaisempien musiikkinäytelmien, HOMO!:n (vuonna 2011) ja SLAVA! Kunnia (2015) jäljissä karnevalistisena ajankohtaisilotteluna, jossa on vakava pohjasanoma. Tällä kertaa tapahtumaympäristönä on Eurooppa ja erityisesti Ranska. Romaniryhmä edustaa kaikkia Eurooppaan haluavia pakolaisia, vain sillä erotuksella että he ovat jo eurooppalaisia ja heillä on EU-maan passit. Rajanylityksiä se ei kuitenkaan tee helpoiksi heillekään. Ikiaikainen syrjintä jatkuu EU-aikanakin.

Camarguen suolle ratsastaa myös tytär Teräväkynä Jeanne d’Arcina. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

Jos romanit edustavat kaikkia Eurooppaan haluavia, eurooppalaisten maiden siirtolaisvastaisia, oikeistopopulistisia puolueita edustavat Mustassa Saarassa isä ja tytär Teräväkynä, isä Janne-Maria (Juha Muje) ja tytär Marina (Katariina Kaitue), jotka molemmat vuorollaan mielivät Ranskan presidentiksi. Ranskan presidentin vaaleista on kulunut tovi ja voittoisa kandidaatti Emmanuel Macron on ehtinyt ”valloittaa” Euroopan ja vierailla Suomessakin. Siksi Marine  (ja Jean-Marie) Le Penin presidentinvaalikamppailu tuntuu jo menneeltä tässä ajankohtaisuuteen pyrkivässä näytelmässä. Mutta toisaalta, mistäpä muualta löytyisi yhtä värikästä ja moneen visuaalisestikin vahvaan kohtaukseen sopivaa paria kuin nämä Le Penit/Teräväkynät. Marina ratsastaa vaalijulisteensa päällä Jean d’Arcina puolustaen ranskalaisia, ei muita, ja kulahtaneeseen muukalaislegioonan univormuun pukeutunut isä haikailee Ranskan mennyttä siirtomaavaltaa. Ja vilahtavat näytelmässä myös Unkarin husaarit ja Viktor Orbánin rakennuttamat piikkilankaesteet.

Vapaus, Veljeys, Tasa-arvo – riemuisa kolmikko Ulla Tapaninen, Sinikka Sokka ja Tiina Weckström johdattelee näytelmää kohtauksesta toiseen ja lopulta siihen 13:nteen milloin näinä Ranskan lahjoina demokratialle, milloin Punaisen myllyn vanhoina tanssijoina, Odinin Valkyrioina tai husaareina. Heidän esiintymisestään ei puutu vauhtia. Kolmikko ajaa sisään MadMax-moottoripyörällä tai liukuu näyttämön halki yhtä sujuvasti kuin laulaa ja tanssii.

Pohjolan Valkyriat saapuvat. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

Jussi Tuurnan musiikki rytmittää esitystä hienosti, ja sitä on paljon sekä määrällisesti että volyymiltään. Laulujen sävyt vaihtuvat raa’asta herkkään. Erityisesti jäi mieleen Timo Tuomisen vahvasti esittämä Dracula ja hänen laulunsa sekä Sinikka Sokan herkkä loppulaulu. Johtuiko flunssan kiusaamista tärykalvoistani, permannon seitsemännestä rivistä vai saliäänen ylivirityksestä, mutta ajoittain musiikki soi minun korvilleni liian kovana.

Visuaalisesti esitys on kautta linjan uskomattoman komea. Perusnäyttämökuva muuntuu orkesteriparvekkeineen ja portaineen Draculan linnaksi tai Välimeren soiseksi rantasuistoksi Camarguessa. Katseen vangitsee milloin kuumailmapallo, milloin liehuva Tricolor tai Draculan kynttilät. Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen pukusuunnittelu nousevat yhdessä potenssiin kaksi.

Ruhtinas Vlad Seivästäjän eli kreivi Draculan linnassa. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

Mitä Saisio sitten Mustalla Saaralla haluaa sanoa? Musta Saara ei tuo apua Camargueen pyhimyspatsaan luokse päässeille romaneille, vaikka Esma (Kristiina Halttu) ilmestyksessä pyhimyksen näkeekin. Rantavedestä löytyy yhä enemmän hukkuneita pakolaisia. Ei löydy apua korteistakaan, sillä pakkaan on sekoittunut liian monta Jokeria sekä kortti aivan väärästä pelistä: Musta Pekka. Se jää uutta kotipaikkaa etsivien käteen. Sekaisin ovat myös Euroopan kortit. Tulevaa ei voi ennustaa ja pakolaisvirrat sotkevat pakan lopullisesti.

Kreivi Draculan peili heiluu Euroopan yllä ja pakottaa katsomaan, millaisia olemme. ”Minä olen te!” huutaa Pitkä Laiha Sika yleisölle. Jokamies Sialle Dracula on ennustanut suurta tulevaisuutta, sillä hänellä ei ole persoonaa, joka näkyisi Draculan paljastavasta peilistä. Opportunistinen Sika päätyykin isä Teräväkynän avustajaksi ja Kansallispuolueen johtoasemiin. Tästäkö Saisio haluaa meitä muistuttaa: rasistinen askel on kovin helppo ottaa, kun maailma ympärillä muuttuu. Ota peili eteesi ja katso, kuka sinua sieltä katsoo ja millaisin ajatuksin.

Tanssiva Karhu (Erkki Sarela) ja Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

Pirkko SaisioJussi Tuurna: MUSTA SAARA
Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 12.9.2018

Ohjaus Laura Jäntti
Musiikki Jussi Tuurna
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Morten Reinan
Äänisuunnittelu Jussi Matikainen
Koreografia Janne Marja-aho

Rooleissa
Kristiina Halttu, Linda Hämäläinen, Katariina Kaitue, Panu Kangas, Jani Karvinen, Mikko Kauppila (NäTy), Petri Knuuttila, Janne Marja-aho, Juha Muje, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi, Erkki Saarela, Sinikka Sokka, Taru Still, Ulla Tapaninen, Timo Tuominen ja Tiina Weckström

Muusikot
Jussi Tuurna (musiikin johto), Tommi Asplund, Esko Grundström, Topi Korhonen, Ville Leppilahti ja Sara Puljula

Pirkko Saisio ja ohjaaja Laura Jäntin edellinen yhteistyö Kansallisteatterissa oli näytelmä Koivu ja tähti. Lue blogijuttuni näytelmästä (klik).
Olen myös kirjoittanut blogiimme Saision kirjoista: Signaali, Mies, ja hänen asiansa, Spuuki Spaiderman ja raju Nonna

Kommentit
  1. Kirsi Ranin Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.