Rannalla – Ian McEwanin vahva kirja elokuvana

Ylilatautuneet odotukset, pelot, oma epävarmuus ja äkkipikaisuus voivat äkillisesti muuttaa elämän suunnan. Loukattu ylpeys ei anna periksi tarttua ojennettuun käteen ja kaikki romuttuu hetkessä. Näin käy Ian McEwanin Rannalla-romaanissa ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa.

Luimme McEwanin vuonna 2007 ilmestyneen romaanin Rannalla (On Chesil Beach) yhdessä Kirsin Book Clubin ensimmäisenä lukupiirivuonna 2011. Se oli jäänyt monelle mieleen voimakkaana lukukokemuksena, ja kun kirjaan perustuva elokuva tuli elokuvateattereihin, oli luontevaa tehdä myös yhteinen elokuvaretki. Uusitun Maximin nojatuoleihin istahti yhdeksän bookclubilaista.

Kirsin Book Club tällä kertaa yhdessä elokuvissa. Takarivissä vasemmalta Maija-Riitta, Airi, Marja, Minna, Liisa, Kirsi. Etuvissä Heli, Eija, Piia.

Olin lukenut Rannalla jo ennen lukupiiritapaamista ja sen tunnelma ja keskeiset tapahtumat olivat vahvasti jääneet mieleen. Luin ennen elokuvaa kirjan uudestaan ja yllätyin, miten olin unohtanut sitten kaiken muun, esimerkiksi Florencen viulistin uran ja Edwardin intohimon historiaan.

Eletään vuotta 1962 ja Florence ja Edward ovat vähän yli kaksikymppisiä, juuri opiskelunsa päättäneinä he elävät välivaihetta tulevan, aikuisen elämän ja molemmille mieluisan ja sopivalla tavalla velvoitteista vapaan opiskelijaelämän taitteessa. Nuoret tapaavat sattumalta ydinaseiden vastaisessa tilaisuudessa, rakastuvat ja menevät naimisiin. Hääyötään he ovat matkustaneet viettämään Dorsetiin, Etela-Englantiin Chesil Beachin rantahotelliin. Hääyö on heidän ensimmäinen yhteinen yönsä, johon molemmat ovat valmistautuneet, Florence lukien kauhistuneena ”nuoren morsiamen käsikirjasta”, miten yhdynnässä mies työntyy naiseen, ja Edward pidättyen masturboimasta koko viikon. Tässä alkuasetelma yhden illan romaanille ja elokuvalle.

Takaumina selviää parin tausta ja luonteiden erilaisuus. Florence on varakkaasta oxfordilaisesta ylemmän keskiluokan perheestä, jossa omaksutaan ajan muotiruuat ja jossa professoriäiti dominoi keskustelua voimakkailla mielipiteillään. Kodin ilmapiiri ahdistaa Florencea, joka nielee omat mielipiteensä ja pysyy mieluummin hiljaa kuin asettuu vastustamaan vanhempiaan. Hän on kunnianhimoinen muusikko ja haaveilee joskus soittavansa oman jousikvartettinsa kanssa Wigmore Hallin konserttilavalla.

Edwardin perhe asuu Oxfordin ulkopuolella maalaiskylässä, jonka alakoulun rehtori perheen isä on. Boheemin perheen tragedia on onnettomuudessa aivovaurioitunut äiti. Kunnianhimoa ja lahjakkuutta ei puutu Edwardiltakaan. Äkkipikaisena hän joutuu pubi-iltojen jälkeen tappelun nujakoihin.

Billy Howle on Chuck Perryä kuunteleva Edward ja Saoirse Ronan Florance, perustamansa jousikvartetin ensiviulisti.

Luokkaerot tai musiikkimaku (Edwardin Chuck Perry vastaan Florencen Mozart) eivät tuhoa nuorten liittoa, vaan puhumattomuus. Tämä kaikki tulee kirjassa paremmin esiin kuin elokuvassa, mutta hyvin elokuvakin tallentaa ajan moraalikäsitysten kahlitsemien nuorten seksuaalisen epävarmuuden. Florence pelkää eikä halua, Edward taas haluaa ja paljon, on halunnut jo pitkään ja joutunut pidättelemään haluaan. Tietoakin molemmilla on kovin vähän, ja ennen muuta kyvyttömyyttä kertoa omista toiveistaan ja peloistaan.

Florencea esittää Saoirse Ronan, sama näyttelijä, joka 13-vuotiaana esitti Brionya McEwanin kirjaan perustuvassa Sovitus-elokuvassa (Atonement). Senkin tarinassa yksi kohtaus ja Brionyn mustasukkaisuudessaan ajattelemattomasti antama väärä todistus muutti päähenkilöiden koko loppuelämän. Ronanin Florence on samalla sekä hauras että vahva. Billy Howle on uskottava Edward, sopivan karhea ja tunteikas.

Domenic Cooke on ohjannut Rannalla-elokuvan sopivan eleettömästi. Monesta alku tuntui liiankin viipuilevalta. ”Alku oli verkkainen, tuli mieleen, että pysyykö mielenkiinto yllä. Hiljalleen tarina alkoi elää parin muistojen myötä.”

Elokuva noudattelee kirjaa hyvinkin tarkasti melkein loppuun asti. Ian McEwan on itse tehnyt elokuvan käsikirjoituksen, mutta olisiko tuottajan syytä tai ansiota, että loppuun McEwan on kirjoittanut kohtauksia, joita kirjassa ei ole.  Ne lipsauttavat lopun melodraamaksi eikä asiaa auta, että maskeerauksella vanhennetut näyttelijät, erityisesti Edward ei enää tunnu uskottavalta. Mutta, tietenkin, kyyneleitä pyyhin minäkin. Enkä ollut ainoa:

”Kaunis loppu sai silmät kostumaan ja miettimään, miten heidän elämä olisi mennyt, jos olisivat kyenneet kohtaamaan tai paremminkin, jos mies olisi kyennyt hyväksymään vaimonsa herkkyyden ja unohtamaan oman loukkaantumisensa.”

Elokuvan kuvaus on uskomattoman kaunista, siitä olimme kaikki yhtä mieltä. Myös musiikkivalinnat miellyttivät:

”Elokuvan visuaalisuus oli lähes täydellistä; musiikki, maisemat, kuvakulmat, herkät ilmeet ja Florencen 1960-luvun mekot.”
”Leffa oli kuin taideteos. Niin upeaa kuvausta täynnä! Musiikki aivan ihanaa myös! Hieno leffakokemus mahtavassa seurassa!”

Kommentit
  1. Avatar photo Kirsi Ranin
  2. Avatar photo Airi Vilhunen
  3. Jane / Kirjan jos toisenkin
    • Avatar photo Airi Vilhunen

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *