Andrei Ivanov: Kourallinen tomua – ei ole oikeaa tapaa elää väärässä maailmassa*
Raivoisa, ahdistunut, vihainen, masentunut, turhautunut … yritän hakea adjektiivia, joka parhaiten kuvaisi Andrei Ivanovin Kourallinen tomua -romaanin päähenkilöä. Kaikki nämä määreet sopivat kuvaamaan kirjan minäkertojaa, vironvenäläistä nuorehkoa miestä, joka on palannut takaisin Tallinnaan asuttuaan useamman vuoden Norjassa ja Tanskassa. Seitsemässä vuodessa kaikki on muuttunut, eikä mies enää tunne syntymäkaupunkiaan.
Kaikki sanovat, että asiat ovat paremmin. Minä sanon, että eivät kovinkaan paljon paremmin, ettei ole aihetta riemuun. Tässä kaupungissa kaikki on rikottu niin, että mikään ei ole korjattavissa, voi vain peittää maalilla, piilottaa takapihoille, ei ole mitään millä parantaa.
Eletään vuotta 2003 ja uudelleen itsenäistyneen ja markkinatalouteen täysillä harpanneen Viron taloudellisen nousun huumaa. Päähenkilö, joka ei kirjassa saa nimeä, seuraa kaupungin ja ihmisten muutosta ulkopuolisena, epäonnistuneeksi ja sairaaksi itsensä tuntevana. Hän on kaksinkertaisesti ulkopuolinen, vironvenäläisenä häntä pidetään vieraana, vaikka hänen vanhempansakin ovat jo syntyneet Tallinnassa. Ulkopuoliseksi hän tuntee itsensä myös vironvenäläisten joukossa, jotka kuten päähenkilön äiti, ripustautuvat vanhaan. Häntä ahdistaa myös venäläisyhteisön tiiviys, halu puristaa kaikki samanlaisiksi, elämään identtistä elämää.
Näyttää siltä, että venäläiset eivät osaa elää toisin: heidän täytyy tietää kaikki toisistaan, korjata koko maailman kanssa ”fordia”, heittää roskat ikkunasta, karjua jollekin, että ajaisi toisen perässä … roikkuvat neljätoistavuotiaasta rapussa, kaupan ovella, pummaavat ohikulkijoilta sätkää …
Vironvenäläisille tärkeänä symbolina kulkee läpi kirjan Tallinnan Vanhaan kaupunkiin Tõnismäelle pystytetty Pronssisoturi-patsas, toisessa maailmansodassa kaatuneiden neuvostosotilaiden muistomerkki. Virolaisille Pronssisoturi taas symboloi neuvostomiehittäjiä, ja patsasta aletaan tuhria ja sen keskeistä sijaintia vastustaa.
Päähenkilölle Pronssisoturi ei merkitse samaa kuin hänen äidilleen ja varsinkin isoisälleen, jonka jokainen puhelu alkaa kertomuksella siitä, miten hän muiden venäläisystäviensä kanssa sinäkin päivänä kokoontui Pronssisoturin viereen. Päähenkilölle se on vain symboli muiden symbolien joukossa, ”kuin Che Guevara minulla T-paidassa”. Hänen asenteensa rikkoo perheen sisäisiä välejä.
Mitä debatteja tänään käydäänkään sen ympärillä! Haluttaa sulkea korvat! Mitä ne siellä sönköttävätkään! Pojankoltiaiset päivystävät öisin muistomerkin luona, hihamerkissä heillä lukee ”yövartio”.
Andrei Ivanov kertoi kirjastaan elokuussa Helsingin Viro-instituutissa. Päähenkilön vaiheet ovat pitkälti yhteneväiset Andrei Ivanovin omien elämänvaiheiden kanssa. Hän kertoi, miten häntä yhä pidetään muukalaisena, vaikka hän on syntynyt Tallinnassa ja asunut siellä monissa paikoissa. Hänen isänsä oli poliisi ja perhe asui hänen lapsuudessaan nykyisin hyvin trendikkäällä Kalamajan alueella. Ivanovin lapsuudessa alue oli kovin toisenlainen, siellä oli paljon väkivaltaa, pimeää viinaa ja alkoholismia. Viron kansalaisuuden Ivanov on hankkinut vasta äskettäin.
Kourallinen tomua on syntynyt hänen omien päiväkirjamerkintöjensä pohjalta. Hän kuitenkin korosti, että on muuntanut päiväkirjansa fiktiivisiksi tarinoiksi ja kerännyt kirjaan parhaimmat tarinat.
Päähenkilön elämää leimaa jonkinlainen eksistentiaalinen tuska ja toisaalta raivo kaikkea, myös itseään kohtaan. Hän hankkii (tai ajautuu) töihin ruotsalaiseen TeleNet-firmaan, sen callcenteriin myymään tanskalaisille firmoille tietoja mahdollisista asiakkaista. Turhautuneelta mieheltä kuluu paljon viiniä ja tupakkaa. Hän tapaa naisen, Lenan, ja menee naimisiin. Koko ajan hän on kuitenkin myös omassa elämässään sivuhenkilö.
Ohimennen päähenkilö mainitsee, miten hän luki 19-vuotiaana Dostojevskia, ja jonkinlaiset Rikoksen ja rangaistuksen kellariloukot ja ahdistuneena kadulla ja kapakoissa kulkeva Raskolnikov tulevatkin välillä Ivanovin romaanista mieleen.
Ivanov on kirjailijana suosittu myös Viron virolaisten keskuudessa, ja Kourallinen tomuakin ilmestyi ensin viroksi käännettynä. Viro-keskuksen tilaisuudessa hän totesi, ettei häntä Venäjällä hyväksytä venäläiseksi kirjailijaksi, koska hän ei asu Venäjällä. Hän on siis ulkopuolinen myös kirjailijana. Ainoaksi isänmaakseen Ivanov julistikin kirjoittamisen. Yhtymäkohtia hän löytää juutalaiseen kirjallisuuteen USAssa ja suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen, mm. Kjell Westön tyyliä hän piti hämmästyttävän samanlaisena kuin omaansa. Ulkopuolisina he voivat kuvata terävämmin kulttuuria, jossa elävät.
Kourallinen tomua päättyy päiviin ja öihin vuonna 2007, jolloin Pronssisoturi siirretään pois Tõnismäeltä ja virolaisten ja venäläisten välit kiristyvät mellakoinniksikin. Myös Viron ja Venäjän valtioiden välit kiristyvät. Päähenkilölle nousevat tärkeämmäksi oman elämän dramaattiset tapahtumat.
Viro-keskuksen haastattelussa ilmeni, miten kirjallisesti sivistynyt Andrei Ivanov on. Hän on opiskellut Venäjän kieltä ja kirjallisuutta ja tehnyt lopputyönsä Vladimir Nabokovin proosasta, jonka hän kokee ”vapauttaneen venäjän kielen maaorjuudesta”. Suosikkikirjailijoikseen hän luetteli Nabokovin lisäksi mm. James Joycen, Salman Rusdien ja Philip Rothin. Kirjan mottona on pätkä T.S. Eliotin pitkästä runosta Autio maa (The Waste Land): ”I will show your fear in a handful of dust”. Suomennettuna se on saanut muodon: ”minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua” .
Ivanov kirjoittaa vimmaista tekstiä. Väliin lyhyttä, katkonaista ajatuksenvirtaa. Missään kirjassa en aikaisemmin ole törmännyt tällaiseen määrään kolmea pistettä. Mukana on toki myös rauhallisempaa kerrontaa. Jukka Mallisen käännös vain on luvattoman huolimaton (”Hänen oli pakko elvistellä edessäni. Hän ei voinut ilman sitä. ”jne). Niinpä minulle jää osittain epäselväksi, mikä on Ivanovin omintakeista tyyliä, mikä vain kääntäjän sanavalintojen kömpelyyttä.
Jään odottamaan suomennoksia myös Ivanovin aikaisemmista romaaneista. Kiitos kustantaja Aviadorille kirjan arvostelukappaleesta.
Lue myös Helsingin Sanomien juttu 4.10. Andrei Ivanovista.
Turun Kirjamessuilla Viron kirjallisuus on laajasti esillä. Myös Andrei Ivanov on messuilla mukana, samoin kuin Helsingin Kirjamessuilla.
*Otsikon lainaus ”ei ole oikeaa tapaa elää väärässä maailmassa” on Theodor Adornolta, ja Andrei Ivanov esitti sen Viro-keskuksen tilaisuudessa esimerkkinä kirjansa teemoista.
- Andrei Ivanov
- Kourallinen tomua
- Aviador, 2018
- Gorstj praha, suomentanut Jukka Mallinen, 2014
- ISBN 978-952-7063-56-9
Minä ihmettelin myös huonoja lauserakenteita. Sääli jos johtuu suomennoksesta.
Todella kiinnostava teos ja kirjailija, joka onnistuu murtamaan myyttejä. En ole tainnut lukea yhtään kirjaa vironvenäläiseltä kirjailijalta, mutta Venäjän nykykirjallisuus on juuri nyt haasteena. Jos venäjäksi kirjoittava virolainen meinaa kirjoittamisellaan elää, kai silloin hänen on myös myytävä entisessä emämaassa. Lähtee lukulistalle tämä teos…
Kiitos mielenkiintoisen kirjan mielenkiintoisesta esittelystä. Kirja on minulle ihan vieras, mutta varmasti tutustumisen arvoinen. Tuntuu harmilliselta, että en tunne lainkaan vironvenäläisiä kirjailijoita, mutta tästä kirjasta voisi tutustumisen aloittaa.
Ilokseni huomasin, että Ivanovin kirja oli saanut viime viikolla paljon varauksia Helmetissä. Hesarissa oli ennen Turun messuja iso artikkeli hänestä ja kirjasta, ja viimeistään sen jälkeen moni varmasti heräsi huomaamaan, ettei juurikaan tiedä vironvenäläisistä. Enpä minäkään ennen tätä kirjaa.
Ulkopuolisuuden tunteeseen on vaikea samaistua, mutta on hyvä, että siitä kirjoitetaan kirjoja, jotta sitä voisi paremmin ymmärtää. Ikävää, että omassa asuinpaikassa täytyy tuntea olevansa ulkopuolinen. Onneksi ympärilleen voi kerätä asioita, jotka tekevät kodin – kuten kirjallisuus.
”Kirjoittaminen on ainoa isänmaani”, totesi Ivanovkin. Kirjallisuus varmasti myöskin, niin hyvin ja laajasti hän tuntui tuntevan maailmankirjallisuutta.
Hmm… ei kuulosta oikein minun kirjaltani. Muutenkin olen lukenut kauhean vähän Viron kirjallisuutta – en ole mitenkään vältellyt, ei vaan ole osunut houkuttelevia kirjoja vastaan.
Sinänsä kuvaus ulkopuolisuudesta omassa maassaan on todennäköisesti hyvinkin relevantti. Poliittisten kuvioiden muuttuessa vaihtuivat asemat ja varmasti asenteet kärjistyivät puolin ja toisin. Itse en tietysti tilannetta tunne laisinkaan, mutta jotenkin niin on ihminen tuntunut toimivan vuosisadasta toiseen.
100-vuotisjuhlinnasta on se hyöty, että käännöksiä on tullut nyt enemmän ja muutenkin Viron kirjallisuus saanut huomiota. Se minut on ravistellut lukemaan naapurimaan kirjallisuutta.
Tuollainen suomennos ei kyllä kiinnosta eikä innosta. Eikä oikein aihekaan.
Aivan huolestuin, haukuinko liikaa käännöstä, jos se estää lukemasta. Kyllä kirjassa on myös paljon hyvin käännettyä. Harvemmin vain suomalaisissa käännöakirjoissa törmää huolimattomuuksiin.
Minäkin vasta nyt kuulin ensimmäistä kertaa tästä kirjailijasta. Tutkin heti eikä näytä siltä, että kirjaa on käännetty enkuksi (mitä en toisaalta ihmettele). Minua nyt alkoi tämä kuitenkin kiinnostaa, koska kuvauksesi perusteella kirja sisältää paljon minulle ”läheisiä” teemoja. Merkitsen kirjan ylös ja toivon, että saan sen joskus käsiini!
Kyllä kannattaa lukea. Kesällä muuten etsin tartolaisesta kirjakaupasta englanniksi käännettyä uudempaa kirjallisuutta. Silloin en osannut etsiä Ivanovia, mutta yhden kirjan ostin, Andrus Kivirähkin aikuistenkirjan. Hän on vironvirolainen ja suosittu Virossa.
Viron menneisyys kiinnostaa monella tapaa, joten tämä nimi kyllä täytyy laittaa mieleen. Olen lukenut Viroon liittyvää tietokirjallisuutta ja aloin nyt oikein ihmetellä, kuinka vähän tunnen virolaista kaunokirjallisuutta. Vähän = ei yhtään. Ehkäpä esimerkiksi tästä voisi aloittaa. Tässä lisäkiinnostavuutta tuo myös vironvenäläisen näkökulma.
Viron historia on pirstaleinen ja erilainen kuin Suomen, ja osa dramatiikasta heijastuu erittäin hyvin tässäkin kirjassa. Suosittelen.
Kiinnostavaa tietoa minulle ihan uudesta kirjailijasta ja kirjailijuudesta jonkinlaisessa ”identiteetin välitilassa”. Kirja valitettavasti ei mene kuitenkaan lukulistalle, ahdistuneisuus ja turhautuneisuus ulkopuolisuuden tunteineen ja viinin kera eivät juuri nyt houkuta. Virolainen kirjallisuus kyllä kiinnostaisi, pitääpä ottaa asiakseen lukea ainakin nuo Nippernaati-kokoelmat. :)
Identiteetin välitila on hyvä ilmaisu päähenkilön tilanteelle. Ahdistus, viini ja muut murheet eivät sovi kaikkiin elämäntilanteisiin.
Kuulostaa kiinnostavalta teokselta, vaikka suomennos näyttäisi jättävän parantamisen varaa. Tiedän todella vähän Viron historiasta ja perehtyisin siihen mielelläni jossain vaiheessa.
Älä pelästy sitä, mitä käännöksestä kirjoitin, koska kirjassa on niin paljon kiinnostavaa, ettei käännös sitä pilaa.
Ei ehkä juuri minun kirjani, mutta postaustassi oli ilo lukea – monipuolinen teksti, jota hauskasti piristää myös kohtaaminen itse kirjailijan kanssa!
Pakko muuten sanoa, että tuo kansi on hyvin hämmentävä! Tulitikkuaski näyttää niin aidon ulotteelliselta, että minulla kesti hetki tajuta, että kyseessä on kirjan kansikuva, eikä tulitikkuaski. :D
Kiitos kiitoksista! Kansi on hämmentävä myös silloin, kun kirjaa pitää kädessään. Monta kertaa katsoin sitä ja melkein tunsin tikut kädessäni.
”ja muutenkin Viron kirjallisuus saanut huomiota”
Ivanov ei ole virolainen kirjailija, hän on venäläinen kirjailija. Niin kui Kafka ei ollut tšekkiläinen kirjailija, vain itävaltalainen/saksalainen kirjailija.
Tästä olen kanssasi eri mieltä. Kyllä Peter Sandström, Ulla-Lena Lundberg ym. suomenruotsalaiset kirjailijat ovat suomalaisia kirjailijoita, vaikka ruotsiksi kirjoittavatkin. Jos luet juttuni, niin siitä selviää, ettei Ivanovia Venäjällä lasketa venäläiseksi kirjailijaksi. Nykyään hän on myös Viron kansalainen, vaikka pitkään olikin ilman kansalaisuutta.
”Jos luet juttuni, niin siitä selviää, ettei Ivanovia Venäjällä lasketa venäläiseksi kirjailijaksi. ” Kyllä luin tämän, mutta itse tiedän asian vähän toisin. Hän on myös Venäjällä tunnustusta saanut. 2010 hän sai Русская премия’n ja 2014 НОС (Премия Новая словесность)’in.
Kyllä hän on virolainen, vanhemmat syntyneet Tallinnassa- Isovanhemmat muuttivat Viroon. Itse hän syntyi Neuvostoliiton miehityksen aikana, joten lain mukaan joutui suorittamaan kielikokeet ja hakemaan kansalaisuutta. Mutta, Tambet, argumentointisi on osa venäläistä ekspansiivista suurvaltapolitiikkaa…