Annastiina Storm: Me täytytään valosta – HS:n esikoiskirjapalkinnon finalisti


Tyttö, Silja, ja tytön pikkuveli Santtu. Äiti, joka hukkuu taustaan ja isä, joka saa raivareita ja jättää lapset yksin äidin yövuoron aikana. Mummi Eeva joka toivoo ukin kompastuvat rapun vieressä olevaan kiveen ja kuolevan, ja ukki Veijo joka on sopeutunut kohtaloonsa. Annastiina Stormin esikoisromaanin Me täytytään valosta perhe on onneton, sillä omalla tavallaan. Ei siis mikään uusi tarina, mutta tapa jolla Storm tarinaansa kertoo tai paremminkin kutoo tarinan verkkoa, ei ole perinteisin. Näkökulma vaihtuu koko ajan, milloin katsomme tapahtumia lasten, milloin vanhempien tai isovanhempien silmin. Tarkkana saa olla, jotta tajuaa kenen tarinaa nyt seurataan, mutta se on myös yksi kirjan viehätys. Ja kieli, Annastiina Stormin kieli on kirkasta ja elävää. Tekstin aukkoisuus punoo lukijan mukaan tarinaan omine mielikuvineen.

Äiti on sairaalassa keräämässä voimia. Sen isä on sanonut. Mervi-täti on tullut meille yökylään. Täti tekee ruokaa ja pitää elämää yllä, kun isä nukkuu tai istuu sohvalla ja kannattelee kämmenillä päätään. Sen kädet ovat kannatusalunen. Joskus Santun kanssa laitetaan käsi toisen leuan alle ja sanotaan kan-na-tu-sa-lu-nen.

Enimmäkseen näkökulma on lasten. Pikkuveli Santtu on esikoululainen ja Silja ehkä kahdeksan. Äidin vetäytyminen ja isän arvaamattomuus  tekevät lasten arjesta turvattoman. Isä jättää Santun kirjaston kahvilaan syömään jäätelöä ja sanoo menevänsä musaosastolle. Kun isää ei kuulu, pelko kasvattaa pienen pojan mahaan mustan aukon.

Mun mahareikä tuntuu yleensä isolta ja ontolta ja sen läpi virtaa kylmää ilmaa. Mä luulen, että se ilma tulee avaruudesta. Joskus reikä kutistuu nuppineulanpään kokoiseksi, eikä sitä silloin oikein tunne. En ole kertonut siitä kellekään, enkä tiedä voiko sitä ommella umpeen.

Äidin tarinaa seurataan lapsesta asti. Sylittä jääneen tytön elämään määräilevän ja ahtaasti uskovaisen äidin komennossa kuuluu pelko epäonnistumisesta. Ilman rakkautta kasvaneesta tulee rikkinäinen aikuinen ”heiveröinen”. Muille henkilöille löytyy kirjassa nimi, hänelle vain tytär, sisko, vaimo, äiti.

Isosisko, lasten Mervi-täti on toista maata, valmis uhmaamaan äitiä, kihartamaan hiuksensa ja vaikka repäisemään hameen helman, jotta voisi lyhentää sen tarpeeksi lyhyeksi. Lapsille Mervi-tädin vierailut kodissa merkitsevät iloa ja elämää. Iltaisin Mervi etsii elämänsä miestä ja paremman puutteessa pikapanokin käy. Pettymys ja rakkaudettomuus jyystää Eeva-mummiakin: ”Kun kukaan ei opettanut rakastamaan.”

Vaikka perhetarina on lohduton, kirja ei ole synkkä. Sadut ja lapsenomaiset tarinat, välillä runot, rytmittävät kerrontaa ja irrottavat lukijan perheen painostavasta tilanteesta. Tarinat heijastavat lasten kokemuksia ja pelkoja, ja tarinoilla he etäännyttävät tuskaiset kokemukset. Barbie-nuken mieleen tuova, takkutukkainen Tähkä päätyy luostariin. Herrojen sääntöjä uhmaavan Tykki Paskarin pierukaasulla täytetty takki puhkeaa ja levittää pahaa hajua koko kaupunkiin. Hannu ja Kerttu -sadun muunnelmassa ”Olipa kerran nelihenkinen piparkakkuperhe” piparkakkulapset joutuvat metsään kadonneen äidinpuolikkaan, Suuren Paistajan, paistamiksi. Tarinoihin sekoittuvat lastenkirjat, tutut sadut, dinot ja barbinuket. Tarinoilla lapset myös etäännyttävät tuskaiset kokemukset.

Loppu antaa kuitenkin toivoa paremmasta. Santun mahan reiän päälle tulee tulppa. Äidinkin mahan reikä häviää. Tilaa tulee muullekin kuin pelolle.

Annastiina Storm S&S:n bloggaritapaamisessa elokuussa 2017. Esikoiskirjailija on teatteri-ilmaisun ohjaaja, mutta aloitti syksyllä kirjallisuuden ja kirjoittamisen opinnot Jyväskylän yliopistossa.

Annastiina Stormin kettoi lokuussa kustantajan eli S&S:n järjestämässä bloggaritilaisuudessa, miten alun perin kirjoitti lyhytproosa eikä ajatellut, että kirjasta tulisikin romaani. ”Voiko näinkin kirjoittaa”, oli hänen ajatuksensa, kun häntä ohjattiin yhdistämään tarinansa kokonaisuudeksi.

Mielikuvat lapsuudesta ovat hänellä hyvin selkeitä, niinpä kirjan lapsen näkökulma istuu hänelle hyvin. Ensimmäiset muistikuvat kirjoittamisesta hänellä on 5-vuotiaana, jolloin hän kirjoitti: ”Pomopiiri on alpeutumassa ikkunan väliin.” Kielellistä taituruutta siis alusta lähtien, vaikkei helposti avautuvaa olekaan :) Lause on päässyt myös kirjaan mukaan, ja lapsen nonsens alkaa kuulostaa tutulta työelämän jargonilta:

Pomopiiri on alpeutumassa ikkunanrakoon. Kokoushuoneita uhkaa välitön synpoosiumi. Performaation kravaattiset aiheet ovat kahvikeskustelujen numero yksi. Jos ne ohitamme, tuho on diaramminen. Ottakaa siis salkuistanne hermeen pinkka ja aloittakaa alleviivaus. Tutkimme aluksi asioiden luonnetta ja siirrymme itse papilaatioon.

Me täytytään valosta on yksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 10 finalistista. Voittaja ratkeaa 16.11. Kolmena edellisenä vuonna olen onnistunut lukemaan esikoiskirjapalkinnon voittaneen kirjan etukäteen. Tällä periaatteella Me täytytään valosta -kirjalla pitäisi olla hyvät mahdollisuudet. Vaikka, myönnettäköön, Annastiinan esikoinen on ainoa finalisteista, jonka olen lukenut. Kirja on kuitenkin hyvä ja toivon sille menestystä.

Kirjan sain kustantajalta.

Esikoiskirjaehdokkaat on julkistettu ja Annastiina Storm signeeraa bloggariystävä Tanjalle kirjansa.

P.S. Kirsin Book Clubin Sasu on arvioinut toisen esikoisfinalistin eli Ari Rädyn Syyskuun viimeinen -dekkarin. Jue juttu tästä.

  • Annastiina Storm
  • Me täytytään valosta
  • S&S, 2017
  • ISBN 978-951-52-4289-1
Kommentit
  1. Mai
    • Kirsi Ranin Kirsi Ranin
  2. Tani
    • Kirsi Ranin Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *