Anne Swärd: Vera – pakotarina pakenee lukijaa

Ruotsalaisen Anne Swärdin Vera on erikoinen kirja. Se pakenee lukijaa. Juuri kun olin kuvitellut löytäväni, mistä kirjassa on kysymys, Vera onkin jo muuttunut toiseksi.

Kirjan esittelytekstin ja omien mielikuvieni perusteella ajattelin Veran olevan toisen maailmansodan kauhuista paenneen naisen tarina. Sitäkin Vera on, mutta ei ainakaan perinteinen pelastumistarina.

Lukijan harhauttaminen alkaa kirjan nimestä. Toisin kuin kuvittelisi, Vera ei ole kirjan päähenkilö vaan hänen tyttärensä. Päähenkilö ja kirjan minäkertoja on Sandrine, joka ei pystynyt luomaan pieneen tyttäreensä Veraan minkäänlaista suhdetta, pelon korkeintaan.

Kirjan alku on visuaalisuudessaan ja unenomaisessa epätodellisuudessaan yksi huikeimmista aloituksista, minkä muistan. Valmistaudutaan häihin Tukholmassa, 40-luvun puolivälissä. On talvi, meri jäässä, mutta silti hääjuhla pidetään kaukana saaristossa. Morsian on nuori, vasta 17-vuotias ja viimeisillään raskaana. Sulhanen on häntä vanhempi, komea lääkäri ja varakkaan tukholmalaisperheen viidestä pojasta vanhin.

Vuoden kylmimpänä päivänä saaristo on valkoinen ja tyyni, meri on jäässä aina Suomeen asti. Suuri seurue kuljetetaan etäiselle saarelle silmänkantamattomiin jatkuvan meren halki pitkänä avoveneiden ketjuna kapeaa jäänmurtajan tekemää väylää pitkin. Lumi ja pakkanen vaimentavat saattueen kaikki äänet, ei kuulu kuin airojen kitinää ja urheiden soutajien huohotusta.

Sulhasen, Ivanin, veljistä yksi tanssittaa Sandrinea niin, että synnytys käynnistyy kaukaisessa juhlapaikassa myrskyn keskellä. Korsetilla ja hääpuvun leikkauksella piilotettu, sulhasen perheen häpeälliseksi kokema salaisuus työntyy väkisin maailmaan. Ensi hetkestä lähtien tyttöä hoitaa perheen palvelija Vanna, sillä Sandrine ei pysty eikä halua saada lapseen mitään kontaktia.

Sandrinen kohtalona on ”kultainen häkki” Cederien suuressa kaupunkiasunnossa keskellä Tukholmaa toimettomana ja tahdottomana, ahdistuneena ja ahdisteltuna.

Ranskalainen Sandrine on tullut Ruotsiin pakolaisena toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Hän on lähtöisin Marseille’n satamakortteleista, isoäidin, äidin ja kolmen tyttären ”naisklaanista”, jossa miehet, useimmiten merimiehet, ovat olleet vain satunnaisia vierailijoita. Sota mullistaa kaiken, ja äiti ja Sandrine sisarineen matkustavat kauas Tatravuoristoon, kylään mistä tyttöjen isä on kotoisin. Rauhassa saksalaisilta sotilailta ei sielläkään pystytä elämään. Siellä Sandrine kokee aidon rakkauden mutta myös pakotetun suhteen, joka jättää häneen syvän syyllisyyden. Ruotsissa Sandrinen pelastaa Ivan, ei kuitenkaan pyyteettömästi, sillä kulissiavioliitto ja lapsi auttavat myös häntä selviämään 40-luvun porvarillisen Ruotsin  ahdasmielisessä ilmapiirissä.

Anne Swärd on taitava kertoja. Tulevaa ennakoiden ja salaisuutta vähän raottaen hän saa lukijan tarinan pauloihin. Pala palalta Sandrinelle tapahtunut avautuu, mutta aina tarinasta myös puuttuu osia. Mistä tässä oikein on kysymys, pohdin useamman kerran lukiessani. Haen selitystä tämän hetken Ruotsin suhtautumisesta pakolaisiin, mutta selitys on liian helppo. Sandrine on uhri, mutta hyvin ristiriitainen hahmo, tahdoton, johdateltavissa. Hänen kylmyytensä lasta kohtaan kauhistuttaa. Mikset jo tee jotakin, tekee mieli huutaa hänelle. Vannan suojiin hakeutuvan pienen Veran silmät tuijottavan kysyvinä ja pelokkaina äitiään, aivan kuin kirjan kansikuvan tyttö lukijaa.

Tunnelma on koko kirjan ajan painostava ja klaustrofobinen, sekä ylhäällä vuoristossa että avarassa hienostoasunnossa. Kauhukertomus, sitä Vera itse asiassa on, taitavaa, ahdistavaa kauhua. Ahdistavin kauhu syntyy omista peloistamme, ja juuri niitä Vera käsittelee. Äidin pelkoa siitä, ettei pystykään rakastamaan omaa lastaan. Naisen pelkoa tulla hyväksikäytetyksi. Syyllisyyden pelkoa. Pelkoa siitä, etten pystykään itse päättämään elämästäni.

Veran tarina imee mukaansa ja ihmetyttää, kunnes jo melkein kirjan lopussa alan epäillä, etten olekaan ainoa, jolta kirjan tarina karkaa. Kirjailijakaan ei enää tunnu saavan siitä kiinni, ja lopusta tulee toisteista pakenemista, joka jättää pettyneen olon. Olisin niin mielelläni pitänyt tästä omituisesta tarinasta loppuun asti.

Anne Swärdiltä on suomennettu myös hänen aikaisemmat teoksensa, esikoisromaani Kesällä kerran, ja läpimurtoteos Viimeiseen hengenvetoon. Kuva Sofia Runarsdotter 2009.

  • Anne Swärd
  • Vera
  • Otava, 2018
  • Vera, suomentanut Jaana Nikula, 2017
  • ISBN 978-951-1-32456-0
Kommentit
  1. Elegia
    • Airi Vilhunen Airi Vilhunen
  2. Kirsi Ranin Kirsi Ranin
    • Airi Vilhunen Airi Vilhunen

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.