Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö – tarina kuin Intia

Jahara Begumin ja Mulaqat Alin neljäs lapsi saa syntyessään nimekseen Aftab, mutta ”pojanelimen alla piilossa nökötti pieni, mutta ilmiselvä tytönelin”, ja niin hänestä tuli myöhemmin Anjum. Intersukupuolinen Anjum on Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriön alun tarinan päähenkilö. 15-vuotiaana Aftab astuu sisään Khwabgahiin – Haaveiden taloon, jossa hänestä tulee hijra, kolmannen sukupuolen edustaja. Talossa hänelle opetetaan mm. se, miksi Jumala loi hijrat.

”Se oli koe. Hän päätti luoda jotakin, jotakin elävää, joka on kyvytön onneen. Ja niin hän teki meidät.”

Ja vielä tarkemmin selitys, miksi hijrat ovat onnettomia:

[–] meidän maailmassamme hintojen nousu ja kouluun pääsy ja hakkaavat miehet ja petolliset vaimot ovat meidän sisällämme. Mellakka on sisällämme. Sota on sisällämme. Intia ja Pakistan ovat sisällämme. Tilanne ei koskaan rauhoitu. Se ei voi.”

Kirjassa Anjum vertautuu Intiaan ja sen ristiriitoihin, erityisesti valtaväestö hindujen ja muslimien välillä. Intia on maa, jolla on kaksi puolta, niin kuin Anjumillakin, toinen piilossa toisen alla piilossa.

Khwabgahissa Anjum on kuitenkin onnellinen, hän pukeutuu kauniisiin vaatteisiin, saa ihailijoita ja kuuluisuutta, ulkomaita myöten. Talon asukkailla on omat tarinansa, ja useilla järkyttävät kokemukset leikkauksista ja hormonihoidoista. Kun Anjum 30 vuoden jälkeen haluaa pois hijrojen talosta, hän muuttaa – hautausmaalle. Sinne hän vähitellen rakentaa hökkelin, sitten mökin, pienen talon, lopulta täysihoitola Jannatin, lepo- ja pakopaikan sielultaan tai ruumiltaan rampautuneille.

Kaupungin viranomaiset kiinnittivät muutaman kuukauden välein Anjumin oveen lapun, jossa sanottiin, että luvatta hautausmaalle asettuneita oli ankarasti kielletty asumasta siellä ja että luvattomat rakennelmat purettaisiin viikon sisällä. Hän ilmoitti, ettei hän asunut hautausmaalla vaan teki siellä kuolemaa – eikä hän tarvinnut siihen lupaa viranomaisilta, koska hän oli saanut luvan itseltään Kaikkivaltiaalta.

Samaa ihastuttavaa röyhkeyttä on Anjumissa muutenkin, varsinkin nuorena ja juhlittuna hijrana. Hänet rampauttaa matka Gujaratiin, jossa yli 60 hindupyhiinvaeltajan kuolema junavaunun tulipalossa leimattiin terroriteoksi ja sitä seurasi muslimien joukkomurha. Kaikki tämä tapahtui todellisuudessakin vuonna 2002, jolloin Gujaratin osavaltion pääministerinä toimi Intian nykyinen pääministeri, hindunationalistista puoluetta edustava Narendra Modi. Roy ei säästele pilkkaa kirjoittaessaan Modista Gujarat ka Lallana ja hänen sahraminkeltaisista papukaijoistaan, keltaiseen pukeutuneista ja punaista kastimerkkiä käyttävistä kannattajistaan.

Ryhmä bangladeshilaisia hijroja. Kuva Wikipedia.

Äärimmäisen onnen ministeriö on Arundhati Royn toinen romaani, lukijoiden rakastama ja kritiikin kiittämä sekä palkittu esikoinen Joutavuuksien jumala ilmestyi jo 20 vuotta sitten. Itse luin esikoisen vasta nyt kesällä ja julkaisin siitä heinäkuussa blogijutun. Hiljaa kirjailija ei ole ollut välivuosinakaan. Hän on näkyvästi osallistuva ja kirjoittava ihmisoikeusaktivisti, joka on poliittisissa esseissään ja kirjoissaan kampanjoinut ympäristötuhoa ja kansainvälisten suuryritysten toimintaa vastaan ja puolustanut naisten oikeuksia ja tukenut Kashmirin itsenäisyyttä.

Kashmir ja se, miten Intian valtio kohtelee tätä osavaltiotaan (virallisesti Jammu ja Kashmir) onkin Äärimmäisen onnen ministeriön keskeinen punainen lanka. Intian itsenäistyessä Britannian siirtomaavallasta alue jakautui hinduenemmistöiseen Intiaan ja muslimienemmistöiseen Pakistaniin. (Myöhemmin Itä-Pakistan itsenäistyi Bangladeshiksi.) Itsenäistymisestä lähtien Pakistan ja Intia ovat sotineet ja kiistelleet Kashmirin alueen hallinnasta, eikä konfliktia ole pystytty ratkaisemaan. 1980-luvulta lähtien Kashmirissa on vaadittu itsenäisyyttä. Intian turvallisuuspalvelu on miehittänyt alueen 700 000 sotilaan voimin ja jatkuvat levottomuudet ovat vaatineet kymmeniä tuhansia kuolonuhreja.

Roy kutoo Kashmirin osaksi Äärimmäisen onnen ministeriötä Keralasta kotoisin olevan ja arkkitehdiksi opiskelleen Tilon eli Tilottaman tarinan kautta. Tilon henkilöhistoria muistuttaa monissa kohdin Royn omia vaiheita. Tilo on merkityksellinen kolmelle miehelle, jotka kaikki ovat hänen opiskelutovereitaan ja joiden kaikkien elämänvaiheet liittyvät Kashmiriin: Musa on kashmirilainen, Naga journalisti, joka kirjoittaa Kashmirista ja tekee kyllä siellä muutakin, ja Baba, jota Tilo kutsuu Garson Hobartiksi opiskeluajan näytelmän roolihenkilön mukaan ja joka työskentelee merkittävässä asemassa Intian turvallisuuspalvelussa Kashmirissa. Äärimmäisen onnen ministeriö onkin vahvasti myös rakkaustarina, monenlaisen rakkauden tarina.

Heidän osansa olivat aina sopineet yhteen kuin keskeneräisen (ja kenties koskaan valmistumattoman) palapelin palat – Tilon utuisuus Musan kiinteyteen, Tilon yksinäisyys Musan parveiluun, Tilon kummallisuus Musan suoraviivaisuuteen, Tilon suruttomuus Musan pidättyvyyteen. Tilon hiljaisuus Musan hiljaisuuteen.
Ja sitten olivat tietenkin ne muut osat – ne jotka eivät sopineet.

Roy ei kirjoita suoraviivaista juonitarinaa. Jo esikoisesta tuttu tapa ennakoida tapahtumia ja palata niihin tarkemmin myöhemmin toistuu tässäkin kirjassa. Joutavuuksien jumalakin oli täynnä väkivaltaisuutta, mutta Äärimmäisen onnen ministeriön sävy on tummempi. Intian värikkyyden reunat ovat mustat. Näkökulmat vaihtelevat, ja kirja pursuaa ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Anjumin ja Tilon tarinat nivoutuvat yhteen, ensin Delhin Jantar Mantarin aukiolla, joka on laillistettu paikka mitä erilaisemmille ja eriskummallisimmille mielenosoituksille ja -osoittajille. Lopulta heidät yhdistää hautausmaa, jonne Tilo muuttaa Anjumin vieraaksi. Henkilökaartia riittää keskeisten henkilöiden lisäksi Kashmirin miehitysjoukkoja edustavasta, julmasta majuri Amrik Singhista pitkän ja laihan Anjumin Sancho Panza -tyyppiseen uskolliseen seuraajaan, joka on ottanut itselleen nimen Saddam Hussain.

Arundhati Roy vieraili Suomessa Pohjoismaiden kiertueellaan, ja viehättävä, älykäs ja säteilevä kirjailija kertoi kirjastaan Suomalaisessa Kirjakaupassa.

Vaikka kirjassa ovatkin mukana likimain kaikki aiheet, joihin Roy on aktiivisesta ottanut kantaa, se ei ole mikään yksipuolinen yhteiskunnallinen polemiikkikirja, vaan Kaunokirjallisuutta isolla K:lla, joskin lukijansa haastavaa. Kirja muistutti taas konkreettisesti, miten rajoittunut tietomme maailman tapahtumista on, ainakin minun. Kashmirin konfliktin toki tiesin ja sen perimmäiset syyt, mutta niiden jatkumisesta tai laajuudesta minulla ei ollut käsitystä. Alueen ristiriidat ja väkivaltaisuudet eivät näy edes pikku-uutisina tiedonvälityksessämme. Kirja sai tarkistamaan myös käsitystäni Intiasta. Googlailin paljon ja siksi jaan tässä jutussa hankkimiani taustatietoja lukemista helpottamaan.

Äärimmäisen onnen ministeriö on niin runsas kirja, ettei sitä nielaisi nopeasti. Mukana kirjassa on kaikki, ja kun Intiasta on kysymys, se ei ole vähän. Royn periaate onkin ollut:

Fiction is too beautiful to be about just one thing. It should be about everything.

Mistä sitten kaiken väkivallan ja epätoivon keskellä löytyy äärimmäinen onni? Kirjan melkein viimeinen luku kantaa koko kirjan nimeä ja kuvaa Anjumin ja Tilon elämää hautausmaalla täysihoitola Jannatissa eli Paratiisissa, missä elävät yhdessä eriuskoiset, erisukupuoliset, eri tavoin haavoittuneet ihmiset ja eläimet. Hautajaisiakin järjestetään, uskontoon katsomatta ja tarvittaessa ilman ruumista. Naivi mutta kaunis näky.

Kirjan sain kustantajalta. Kiitos Otava! Lähiaikoina lisää kirjailijasta, joka vierailee Suomessa tämän jutun ilmestyessä ja myöhemmin samalla viikolla Göteborgin kirjamessuilla. Sinne minäkin matkustan yhdessä Kirsin ja Minnan kanssa.

Tässä vielä linkki Joutavuuksien jumalan blogijuttuuni (klik).

  • Arundhati Roy
  • Äärimmäisen onnen ministeriö
  • Otava, 2017
  • The Ministry of Utmost Happiness, 2017
  • ISBN 978-951-1-31401-1
Kommentit
  1. Kirsi Ranin Kirsi Ranin
  2. Mai Laakso

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *