Elena Ferrante: Uuden nimen tarina – nuoruus 60-luvun Napolissa

Elena Ferranten Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina alkaa siitä, mihin ensimmäinen osa Loistava ystäväni päättyi. Ensimmäisestä osasta Varpu kirjoitti blogiimme. Lina tai Lila, kuten Elena eli Lenu häntä kutsuu, on mennyt 16-vuotiaana naimisiin kauppiaan pojan Stefanon kanssa. Eletään 60-lukua ja tapahtumat pyörivät köyhän työväestön asuttamassa Napolin kaupunginosassa ja yhdessä sen kortteleista.

Linalle selviää häissä, että sulhanen on antanut hänen suunnittelemansa ja veljensä ja isänsä valmistamat hienot kengät Lilan vihaamille Solaran veljeksille, paikallisille mafiosoille. Mallipari oli merkityksellinen Lilalle, mutta niin sen piti olla Stefanollekin, niin hän ainakin oli Lilalle vakuuttanut. Tulisieluinen Lila raivostuu sulhaselleen ja hääyöstä tulee kaikkea muuta kuin romanttinen, sillä Stefano pahoinpitelee Lilan. Väkivalta ei jää tähän yhteen yöhön, vaan Stefano jatkaa isänsä jäljissä ja Lila jatkaa tahtomattaan myös perinnettä korttelissa, jossa vaimojaan pahoinpitelevät miehet ja mustelmille hakatut naiset ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kulunut sanonta ’hellan ja nyrkin välissä’ kuvaa liiankin hyvin korttelin naisten elämään.

Nyt yhtäkkiä näin selvästi naapurustomme muutkin perheenäidit. He olivat hermostuneita, alistuvia. He vaikenivat huulet kireinä ja hartiat kyyryssä, tai sitten he huusivat kurkku suorana lapsilleen jotka raastoivat heidän hermojaan. He laahustivat laihoina luuviuluina, silmät ja posket kuopalla, tai sitten heillä oli leveät takapuolet, paisuneet nilkat, raskas rintavarustus, ostoskassit ja helmoissaan pikkulapset, jotka kinusivat päästä syliin. Ja hyvä luoja, he olivat vain kymmenen, korkeintaan kaksikymmentä vuotta minua vanhempia. Silti he näyttivät jo menettäneen ne naiselliset ominaisuudet, jotka olivat meille tytöille niin tärkeitä ja joita korostimme vaatteilla, meikillä. Aviomiesten, isien ja veljien ruumiit olivat ahmaisseet heidän ruumiinsa ja tehneet heistäkin yhä miesmäisempiä, tai sitten he olivat muuttuneet raskaan työn, lähestyvän vanhuuden tai sairauden painosta.

Kakkososan alaotsikko on Nuoruus, ja Lenun ja Lilan lisäksi seurataan korttelin muidenkin nuorten elämää ja valintoja: Lilan veljen Rinon, hänen tulevan vaimonsa Pinuccian, Alfonson, Pasqualen, Carmelan, Adan, Antonion, Mariaan, Enzon. Tyttö- ja poikaystävät löytyvät useimmin omasta korttelista, ja roolimallit ovat selvät: miehen tehtävä on elättää perhe, naisen hoitaa koti.  Henkilöitä on paljon ja kirjan alussa oleva perheiden ja henkilöiden esittely on tarpeen palauttamaan mieleen ykkösosasta tutut sivuhenkilöt. Uuden nimen tarinan monet tapahtumat voivat jäädä epäselväksi, ellei ole lukenut Napoli-sarjan ensimmäistä osaa, vaikka kirjan alussa kerrataan ensimmäisen osan päätapahtumia.

Kirjan minäkertoja on Elena eli Lena eli Lenu, ja siinä kun Lila,  varsinaiselta nimeltään Raffaella, on 16-vuotiaana rikas kauppiaanrouva, isossa asunnossa uudella alueella asuva itsevarma kaunotar, Lena on silmälasipäinen, kuluneissa vaatteissa kulkeva lukiolainen, joka pystyy käymään koulua ja hankkimaan koulukirjat muiden, myös Lilan lahjoitusten avulla.

Lila on Lenun peili. Kaikkea tekemistään, osaamistaan ja ulkonäköään hän vertaa Lilaan, ja tuntee jäävänsä kakkoseksi. Lila on älykkäämpi, kauniimpi, pärjäävämpi. Kirjan tarina etenee vuorovedoin: Lenu menestyy koulussa ja oppii uutta ja kohta Lila osoittaa osaavansa samat asiat ja paremmin. Lenu ihailee ja rakastaa Ninoa ja kokee saavansa vastarakkauttakin, mutta pian Nino onkin umpirakastunut Lilaan. Nuorten naisten ystävyys välillä viilenee ja ystävykset erkanevat toisistaan palatakseen taas läheisiksi.

Uuden nimen tarinassa Lenu näyttäisi kuitenkin lopulta selviävän voittajana. Hän päätyy yliopistoon ja julkaisee kirjan. Lilan kohtalona on lopulta raskas työ makkaratehtaassa.

Kyllä, Lila tekee kirjoittamisen hankalaksi. Oma elämäni saa minut pakostakin kuvittelemaan, millaista hänen elämänsä olisi, jos hänen kohdalleen olisi sattunut se mikä minulle, miten hän olisi saman onnekkuuden hyödyntänyt. Hänen elämänsä on koko ajan läsnä minun elämässäni, lausumissani sanoissa, joissa usein kuuluu hänen sanojensa kaiku, tietyissä eleissäni, jotka ovat muunnelmia hänen eleistään, minun vähemmässäni, joka johtuu hänen enemmästään, minun enemmästäni, joka on yritteliäs seuraus hänen vähemmästään.

Vaikka Lila kirjassa on lihaa ja verta, kokonainen henkilöhahmo, jotakin melkein myyttistä hänessä on. Erityisesti Napoli-sarjan ensimmäisessä osassa ajattelin, että Lilan omapäisyys, muista piittaamattomuus, tahdonvoima ja oppimiskyky on kuvattu niin, että hän muuttuu enemmän symboliksi kuin ihmiseksi. Lilaan yhdistyy kaikki, mikä korttelissa on pimeää, väkivalta, karkeudet joita hän syytää suustaan, arvaamattomuus ja ehdottomuus. Lenulle Lila on ikään kuin korttelin nielu, kuilu joka vetää häntä koko ajan puoleensa, vaikka hän rimpuileekin päästäkseen irti.

Elena siis tekee luokkaretken, mutta oppineisuudestaan, älystään ja ulkoisesta muutoksestaan huolimatta hän kokee, ettei hän eikä Lilakaan koskaan pysty tavoittamaan samaa itsevarmuutta kuin ne nuoret aikuiset, jotka ovat saaneet synnyinlahjaksi sen sivistyksen tai vaurauden, jonka he ovat jotuneet itse hankkimaan.

Ferrante kuvaa Lenun luokkaretkeä taitavasti myös kielen kautta. Koulun, yliopiston ja opiskelijatovereiden kanssa hän käyttää yleiskieltä, kodin, korttelin ja lapsuuden ystävien kanssa murretta. Murremuotoja Ferrante ei tekstissä juurikaan käytä, vaan mainintoja ”sanoin murteella”. Mitä kauemmas Elena henkisesti kulkeutuu korttelin maailmasta, sen enemmän hän käyttää yleiskieltä, usein myös tietoisesti vaihtaen joko murteeseen tai yleiskieleen silloin kun haluaa korostaa vaikka henkistä yliotettaan. Samaa kielimuotojen vaihtelua pystyy hyödyntämään vain kansakoulun käynyt, mutta huippuälykäs Lilakin. Sekä kieli että rakkaus ovat korttelissa omanlaisiaan:

Puhuimme pitkään, Lila vaikutti hyvin kirkasjärkiseltä. Hän sanoi, ettei hänelle tapahtuisi enää koskaan mitään vastaavaa, kuiskasi että rakasti ja halusi Ninoa. Hän käytti tosiaankin verbiä rakastaa, amare, joka oli meille tuttu vain kirjoista ja elokuvista ja jota ei korttelissamme käyttänyt kukaan. Minäkin olin lausunut sanan korkeintaan itsekseni; olimme kaikki tottuneet pehmeän murteelliseen ilmaukseen voler bene.

Ferranten kirjat ovat lukuromaaneja sanan kaikessa positiivisessa merkityksessä. Ne ovat elämänmakuisia, tosia, ja napolilaisen korttelin elämä on niissä kuvattu sekä riittävän erilaisena että uskottavana kiinnostaakseen lukijaa. Ulkoisesti ei välttämättä tapahdu paljoakaan, mutta Ferrante kuvaa yksityiskohtaisen tarkasti Lenan tunteita ja ajatuksia.

Ferranten teksti koukuttaa. Kun on 500 sivun verran seurannut eläytyen Lenun elämää ja iloinnut kirjan lopussa hänen kanssaan esikoiskirjan julkaisemisesta, haluaisi heti jatkaa kolmanteen osaan. Viimeisellä sivulla pilkahtaa esiin myös tuttu, mielenkiintoinen henkilö. Suomennettua kolmatta osaa pitää kuitenkin odottaa ensi vuoteen, joten päätänkin varata kirjastosta englanninkielisen version ja samalla myös Napoli-sarjan neljännen eli viimeisen osan. Niinpä, tähänhän olemme jo tottuneet tv-sarjoissa, Yle Areenassa ja suoratoistopalveluissa voi halutessaan katsoa sarjan osan heti edellisen perään. Haaste kustantajille ja kääntäjille.

Helsingin Sanomat julkaisi Ferranten Napoli-sarjasta laajan jutun (9.7.), jossa eriteltiin myös syitä kirjasarjan suosioon. Jutussa kerrotaan myös kirjailijasta, joka ei ole paljastanut todellista henkilöllisyyttään. Helsingin Sanomien artikkeliin pääset tästä (klik).

Kirjan sain kustantajalta, kiitos WSOY.

Ferranten Napoli-tetralogian toinen osa ilmestyi Italiassa vuonna 2012.

LISÄYS: Olemme nyt kirjoittaneet blogijutut kaikista neljästä kirjasta:

Osa 1 Loistava ystäväni
Osa 2 Uuden nimen tarina
Osa 3 Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
Osa 4 Kadonneen lapsen tarina

Uuden nimen tarina on osa Kirsin Book Clubin naistenviikon bloggauksia ja tänään 22.7. onnittelemme Leenaa, Matleenaa, Leeniä ja Lenitaa.

Tänään kannattaa lukea myös nämä bloggaukset:

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa
Leena Paasio: Melkein äiti
Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani

ja vielä Juttu tutusta: Anna-Leena Härkönen ja Leena Harkimo

 

  • Elena Ferrante
  • Uuden nimen tarina
  • WSOY, 2017
  • Storia del nuovo cognome suomentanut Helinä Kangas, 2012
  • ISBN 978-951-0-42108-6
Kommentit
  1. Varpu
  2. Tuijata

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *