Gail Honeyman: Eleonorille kuuluu ihan hyvää – viimeinkin!

Luin parissa viikossa kolme ajatuksia herättävää kirjaa peräkkäin, Taivaanpallon, Putkinotkon ja Sivuhenkilön, ja kaipasin välipalaksi jotain kepeää ja viihdyttävää. Katsoin Englannin suosituimpien kirjojen listaa ja ykkösenä oli kirja, joka kiinnitti erikoisella nimellään huomioni: Eleanor Oliphant Is Completely Fine. Se osoittautui skottilaisen Gail Honeymanin palkituksi esikoiskirjaksi, josta oli ylistävä artikkeli Guardianissa. Kun kirja kaiken lisäksi oli jo ilmestynyt Storytelissä, poimin sen heti kuunteluun.

Kirjan päähenkilö on kolmekymppinen Eleanor Oliphant, joka on yliopisto-opiskelujen jälkeen ollut koko ajan samassa työssä pikkufirman laskuttajana. Töissä hän on hiljainen puurtaja, joka viettää lounasajat yksinään ratkoen ristikoita. Iltaisin hän on yksin, samoin viikonloppuisin, jolloin hän unensaantia helpottaakseen nappaa kaksi pulloa vodkaa.

Sen harvan kerran kun Eleanor on kanssakäymisissä toisten ihmisten kanssa, hän on töksä, sanoo suoraan, mitä ajattelee. Se ei lisää hänen suosiotaan toimistossa, muut kyräilevät ja supisevat hänen selkänsä takana. Kirjan alussa arvelin, että Eleanorilla on joku autismin kirjon oireyhtymä, mutta selitys onkin hieman erilainen.

Olen aina ollut hyvin ylpeä siitä, että tulen toimeen omin avuin. Olen yksinäinen selviytyjä, olen Eleanor Oliphant. En tarvitse ketään – elämässäni ei ole yhtään suurta aukkoa eikä ikiomasta palapelistäni puutu ainuttakaan osaa. Olen omavarainen olento. Ainakin olen vakuuttanut niin itselleni aina.

Eleanorin elämään tulee yllättäen samanaikaisesti kaksi miestä, toinen komea muusikko Johnnie Lomond ja toinen firman it-tukihenkilö Raymond. Viimeistään silloin on selvää, että Eleanorilla ei ole kaikki hyvin.

Kirja on kirjoitetty chick lit -tyyliin, arjen tilanteita sujuvasti kertoen. Tarinaa ryydittävät sattumukset, jotka ovat tavallaan hauskoja, mutta joita minä luin ennemminkin ongelmakimpun eri ulottuvuuksina. Jos olet ollut koko elämäsi melko yksin, etkä tiedä, miten pubissa käyttäydytään, ei se ole naurettavaa, vaan monella tapaa surullista. Gail Honeymanilla on ollut hyvä tarkoitus nostaa esiin niitä ihmisiä, jotka eivät välttämättä päärooleissa esiinny, ja onneksi hän tekee sen tyylillä ja ymmärtäen.

Jouduin harkitsemaan ehdotusta perusteellisesti. En ollut käynyt pubissa moneen vuoteen, eikä Raymondia oikein voinut kuvailla hurmaavaksi seuralaiseksi. Tulin kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että minun olisi hyödyllistä suostua kahdesta syystä.

Eleanorin muodonmuutosta on kiinnostavaa seurata. Hän tarkkailee eri tilanteita ja poimii nokkelasti käyttäytymiskoodia. Onneksi hänen ympärilleen osuu kilttejä ihmisiä, sellaisia, joihin lukijanakin ihastuu.

Tarinan loppuhuipennus on yllättävä ja pistää ajattelemaan, mitä kaikkea lastia me kannammekaan lapsuudesta mukanamme. Onneksi kirjan nimi paljastaa jo viimeisten sivujen lopputuleman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

Kirja on koskettava ja ajatuksia herättävä. Kuinka paljon yksinäisiä, näkymättömiä ihmisiä onkaan, kuinka moni ei puhu viikonloppuna kenenkään kanssa. Tarinan vakavasta aiheesta huolimatta kirjassa on paljon iloa, rakkautta ja välittämistä eli lukukokemuksena se ei ole ahdistava, vaan positiivissävytteinen. Tarina on myös erittäin koukuttava, melkeinpä dekkarien tyyliin, joten aloita hetkenä, jolloin voit valvoa aamutunneille!

Eleanorille kuuluu ihan hyvää -kirjan tapahtumat sijoittuvat Gail Honeymanin kotikaupunki Glasgowhun, joka toi minunkaltaiselleni Skotlannin ystävälle vielä lisänautinnon.

---

Lue myös:

• juttuni romanttisen komendian kuningatar Sophie Kinsellasta
• juttumme Saara Turusen Sivuhenkilöstä, jossa myös on päähenkilönä kolmekymppinen, yksin asuva nainen.
• juttuni Jojo Moyesin kirjasta Parillisia ja parittomia, jossa on myös selviytyjänainen ja tapahtumista osa on Skotlannissa.
• juttuni Jääkaksoset-trilleristä, jossa ei paljon muuta yhteistä ole Eleanorin kanssa kuin se, että sekin tapahtuu Skotlannissa.