Hanna Hauru: Jääkansi – pohjoisen mökkiin varastoituneet huudot

Pirjo: Odotin paljon kirjalta, joka oli nostettu Finlandia-ehdokkaiden kuuden kärkijoukkoon. Hanna Haurun Jääkannen ansioina on pidetty lyhyttä kerrontaa ja tiivistettyä tekstiä, jossa jokainen harkittu sana saa merkityksen. Totta, sillä Hanna Hauru onkin pelkistämisen mestari. Kaikki turha on karsittu, tosin lukijalla olisi kova halu elävöittää tarinaa. Pieneen kirjaan, jonka lukee vajaassa tunnissa, mahtuu kertojan, tytön, koko surkea elämäntarina.

On kertojatyttö, on Betti, äiti, jota tytär ei koskaan kutsu äidiksi, ja on Paha, joksi tyttö nimeää Bettin uuden miehen. Tytön on kova ikävä omaa isää, joka on kaatunut sodassa ja joka on ollut ainoa hyvä ihminen tytön elämässä. Uusi mies tulee Bettin elämään jo ennen kuin isä tuodaan lauta-arkussa rintamalta. Hautajaisissa Betti odottaa jo uutta vauvaa Pahalle, joka on sodassa mieleltään vaurioitunut juoppo ja sairastuu tekstin edetessä yhä enemmän.

Tytön tarinassa toistuu sukupolvien kurjuus, koska Bettin äiti oli kuollut nälkään ja isän äiti synnytykseen. Heidän isänsä olivat karanneet jo ennen lasten syntymää ja niin Betti ja kertojatytön isä olivat joutuneet huutolaislapsina samaan taloon.

Betti sieti isää vain minun takiani, koska isä muistutti Bettiä huutolaisajoista. Siellä ei rakastettu, eikä Betti oppinut rakastamaan.

Kylmyys ilman kunnon vaatteita, nälkä, navetta- ja lumityöt ovat pienen tytön arkea.  Vauva syntyy, mutta ei kelpaa Pahalle, koska on tyttö. Kunnan täti löytää vauvan sian lätistä, jossa emakko toimi imettäjänä ja jossa syksyn lehden suojelivat palelevaa vauvaa. Vauvan huostaanotto oli kuitenkin hyvä asia kaiken sen ankeuden keskellä. Ihmettelin kuitenkin, että kunnan työntekijä olisi pystynyt jättämään niissä olosuhteissa alle kymmenvuotiaan kertojatytön kotiin.

Täti kyseli minulta vaikeita kysymyksiä, enkä minä osannut vastata hänelle juuri mitään. Hän oli niin hyväntuoksuinen ja lempeä, että hän vei minulta sanat. Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoin vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kertaa, vaan oikoi hameensa ja lähti.

Betti ei ole vienyt tyttöä kouluun, kunnes opettaja tulee kotoa hakemaan. Lapsi joutuu koulussakin muiden pilkan kohteeksi

Lähdin iltapäivällä koulusta aapinen opettajan antamassa pussukassa ja vein sen kotona uuninpankolle Pahalta piiloon. Betti oli tullut pirttiin ja kärtti minulta uutisia. En uskaltanut kertoa hänelle, miten tytöt olivat pilkanneet olematonta vaatetustani ja lyhyitä hiuksiani. Kaikkein pahinta oli se, ettei minulla ollut kenkiä.”

Nuori tyttö saa apulaisen paikan mielisairaalassa, työ on rankkaa yöastioiden tyhjennystä, siivoamista ja luuttuamista.  Sairaalassa tyttö pääsee kuitenkin ensimmäisen kerran hyvän ihmisen, pyykkärin, apulaiseksi. Hänellä on oma tila ullakkohuoneessa, on oma valta ja rauha, kunnes Paha joutuu sairaalaan.

Pikkuvelikin syntyy Pahan silmäteräksi, mutta ei riitä korjaamaan mielen sairautta.  Vain naapurista haettu köysi tarjoaa hänelle pakotien. Rankkojen kokemusten jälkeen tyttökin on itse samassa sairaalassa potilaana, rauhan hän saa vasta käveltyään jääkannelle.

Koin tekstin mekaaniseksi ja huolimatta kaikesta surullisuudesta ja ikävistä ihmiskohtaloista, se jätti oloni tyhjäksi. Näin tarkkaan harkittu teksti ja tiivis kerronta oli ahdistavaa. Luin kirjan kahteen kertaan kokeakseni, pääsenkö siihen kiinni tunnetasolla, mutta en onnistunut.

Airi: Viime vuoden Finlandia-ehdokkaat nostivat esiin minulle uusia kirjallisia tuttavuuksia. Hanna Haurusta en tiennyt mitään, siksikin kiinnosti lukea hänen kirjansa. Ymmärrän hyvin Pirjon tuntemukset, eikä hän ole ainoa, joka on kokenut Jääkannen jättävän olon tyhjäksi. Minuun kirja kuitenkin teki vaikutuksen. Ahdistava, synkkä, armoton, negatiivissävytteisiä adjektiiveja on helppo luetella. Haurun tiivis ja runollinen kieli luo kuitenkin melkein maagisen tunnelman. Jäin miettimään kirjaa pitkäksi aikaa, ja minäkin luin kirjan osittain kahteen kertaan.

Lumen alla helkkyvät puolukoiden punaiset päät. Niiden kirpeä mehu kitalaessa on kuin varhaisen naiseuteni kirvelevä häpeä. Paha sylkee nauruaan päin kasvojani, vaikka se on vain ohutta lumisadetta.

Kahdessa aikatasossa kulkeva tarina toi minulle mieleen synkän kansansadun. Paha äitipuoli kiusaa tytärpuoltaan. Haurun tarinassa pahoja ovat sekä oma äiti että isäpuoli, jota tyttö Pahaksi kutsuukin. Mutta mistä paha kumpuaa: hylätyksi tulemiseksi, kaltoin kohtelusta, sodan kauhuista, näköalattomuudesta. Paha on kuin sukupolvesta toiseen seuraava sairaus, jonka kierteen tyttö päättää lopulta katkaista, rikkoa jääkannen. Vasta sitten on äidin anteeksipyynnön vuoro.

Samalla kun kerronta on inhorealistista, se myös irtoaa realismista. Tyttö käpertyy kesällä kaislikkoon piiloon ja tulee pois vasta syksyllä. Tämäkin korostaa tarinan sadunomaisuutta. Kaiken yllä häilyy häpeä, jääkansi sekin.

Opettaja silitti minua lähtiessään talven kylmillä käsillä. Betti tuli hakemaan minua porstuasta ja minä käänsin poskeni hänelle valmiiksi lyöntiin.

Betti kuitenkin vain kosketti minua poskelle. Se tuntui siltä, kun muurahainen kiipeää varpaalle.

Sen jälkeen hän vain katsoi minua kuin vastalämmitetty uuni sammuisi. Tiesin, että hän häpesi opettajan viestiä. Olisin halannut häntä lohduksi, jos hän ei olisi jo kääntynyt sekoittamaan tiskivettä.

Hanna Hauru on oululainen kirjailija ja julkaissut neljä lyhytproosateosta ja kolme pienoisromaania. Kuva Vesa Ranta/LIKE.

 

  • Jääkansi
  • LIKE, 2017
  • ISBN 978-952-01-1548-7
Kommentit
  1. Kirsi Ranin Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *