Hannu Salama: Minä, Olli ja Orvokki (Yle 101 kirjaa / vuosi 1967)

Hannu Salaman Minä, Olli ja Orvokki ilmestyi vuonna 1967, itsenäisen Suomen täyttäessä 50 vuotta ja minun ollessani kansakoulun alkutaipaleella. Kirja myi ilmeisen hyvin ja tasaiseen tahtiin, sillä kirjastosta lainaamani kappale on 6. painos vuodelta 1975. Romaanin välittämän ajankuvan lisäksi tulkitsen painosmäärää myös kirja-alan muutoksena. Kuinka moni kirja elää 2010-luvulla edes toiseen painokseen? Mikä on Salaman salaisuus? Siitä ovat minua viisaammat kirjoittaneet jo paljon. Koska en ole kirjallisuuden näkijä sen enempää kuin tekijäkään, pitäydyn kokijan roolissa.

Kirjan minäkertoja, hyvin paljon Hannu Salaman näköinen Harri Salminen on jo tunnustusta saanut kirjailija, joka ei oikein tunnu tietävän mihin suuntaan seuraavaksi lähtisi. Kun tuttavapiiri Tampereella on samanhenkinen, on ajankulusta helppo löytää yhteinen sävel:

Ryypätään nyt näitä apurahoja vaan. Nää on valtion tuplaviinoja, valtio maksaa ja valtio nostaa näistä rahat.”

Harrin, Ollin ja Orvokin sekä muiden kirjan henkilöiden tarinat piirtävät ympäristöä ja henkilöitä ajassa, joka on merkittävä osa Suomemme lähihistoriaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle, ja vain muutamia vuosia aiemmin päättynyt sota vaikuttaa oloihin ja elämään konkreettisemmin kuin vuoden 1918 tapahtumat, jotka nekin ovat ääneen lausumattominakin läsnä.

Kirjan luettuani jäin jonkin verran hajanaisiin tunnelmiin. Minun oli hieman vaikea hahmottaa satasivuisen mökkijuhlakuvauksen ydintä. Siitä huolimatta, että kaiken juomisen, vittuilun ja kourimisen lomassa tarinaa ja taustojakin kerrottiin, minulle olisi riittänyt tiivistetympi kuvaus.

 

Vuodesta 1955 Koskenkorvan, tämän romaanin keskeisen hahmon, etiketissä oli omalle sukupolvelleni vieraampi nelinumeroinen tuotenumero.

Romaanin alussa saapuu Oulusta asti yllätysvierailulle Harrin ja tämän perheen luo diakonissaksi valmistuva Marke, jolla on selkeät suuntaviivat yhteiselle tulevaisuudelle. Marke on kunnollinen ja tunnollinen, ja hän haluaa Harrin kanssa avioon vaikka tunteiden hehku on jo viilennyt.

… oli kulunut neljä toistaan ikävämpää vuotta, rakkaus mennyt mutta suhde säilynyt, yksi talvenpuolikas vietetty likekkäin Oulussa, ja nyt hän oli tullut silmäilemään millaiseen sukuun ja maisemaan sijoittuisi…”

Tontti ja talonpaikkakin jo katsottuna. Ja kirjoittaminen pitää jättää, sanoo Marke, ja ryhtyä oikeisiin töihin. Niitä Harri on sähköasennushommissa tehnytkin ja aika puulta tuntuvat maistuvan. Niipä taiteilijaelämä vie, niin pitkään että sisuskalutkin rupeavat vihoittelemaan. Lääkäriin Harri ei kuitenkaan lähde.

Maksakirroosi ei parane. Ja vaikka siellä olis mitä niin se kieltää ensimmäiseks viinan kokonaan. Se on sama millälailla sitä hoidetaan jos potilas ei ole ohne alkohol. Jos siellä on vaan tulehdus niin siitä tiedosta mää en kostu muuta kuin että siellä ei ole vielä kirroosia niin että voi vaikka ottaa napanterit. Jos siellä on kirroosi niin plums ja Eemeli plums. Kuolema raapii persettä. Jää viinat ja verstaat ja diakonissat.”

Romaanin naiskuvasta ei kannata riehaantua, vaikka se melko yksipuolinen onkin. Madonnahahmoja ole ensimmäistäkään – ja niitä toisia sitäkin enemmän. Samaa sarjaa on kuitenkin myös miesten kuvaus: minäkuva ja itsetunto ovat heikoilla, ja yleinen näköalattomuus hallitsee valintoja. Yhteisön sosiaaliset suhteet kuvataan raadollisesti. Ihmisten keskinäinen riippuvuus on vahva, vaikkei kehenkään voi luottaa. Puukko saattaa viuhua selkään milloin vain ja mistä suunnasta vain – eikä ihan aina vain kuvaannollisesti.

Olen iloinen että luin tämän kirjan, vaikkei se ihan joka hetki lukiessa siltä tuntunut. Kokonaisuus tavoittaa kuitenkin jotain kirjallisuuden ytimestä: että ymmärtäisimme maailmaa. Pidin myös kielen sävystä: ei niin murteellista että luettavuus olisi kärsinyt, kuitenkin pieniä sanoja ja puheenparsia putkahteli suupieliäni nykimään.

Osa tutuiksi tulleista henkilöistä selviää (sic!) ja jatkaa elämässä eteenpäin, osa ei. Taas kerran huomaan jääneeni pohtimaan ikuista kysymystä siitä, mikä yksilön elämässä ratkaisee kuinka rakentavia valintoja tämä on kykenevä tekemään. Ei siihen vieläkään yhtä vastausta löytynyt, näkökulmia ehkä.

 

Minä, Olli ja Orvokki on yksi Ylen Sadan vuoden kirjat -sarjaan valituista kirjoista. Jokaiselta itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi ilmestymisvuottaan hyvin edustava kirja, ja Minä, Olli ja Orvokki edustaa vuotta 1967. Kuuntele tästä linkistä (klik) Sadan vuodet kirjat -sarjan ohjelma, jossa Hannu Salama keskustelee romaanistaan toimittaja Seppo Puttosen kanssa.

Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektissa jokaisesta sadan vuoden kirjasta ilmestyy bloggaus eri blogeissa ja blogitekstit julkaistaan myös Ylen Kirjojen Suomi -nettikokonaisuudessa. Tämä blogiteksti on yksi Kirsin Book Clubin osuudesta kokonaisuudessa. Airi Vilhunen kirjoitti 15.5. Kauko Röyhkän esikoisromaanista Tien laidalla Waterloo ja seuraavaksi Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin kirjoittaa 13.7. Paavo Rintalan romaanista Sissiluutnantti, joka on vuoden 1963 kirja. Käy tutustumassa kaikkiin jo julkaistuihin teksteihin osoitteessa yle/kirjojensuomi/kirjablogit.

Hyvän kirjan lukeminen kannattaa aina.

  • Hannu Salama
  • Minä, Olli ja Orvokki
  • Otava,
  • ISBN 951-1-02094-3
Kommentit
  1. Margit/Tarukirja
    • Minna Väisälä Minna
  2. Tani
    • Minna Väisälä Minna
  3. Katriina
    • Minna Väisälä Minna
  4. Tiina / kirjaluotsi
    • Minna Väisälä Minna
  5. Amma
    • Minna Väisälä Minna
  6. Jane / Kirjan jos toisenkin
  7. Minna Väisälä Minna
  8. Minna Vuo-Cho
    • Kirsi Ranin Kirsi Ranin
  9. Arja
    • Minna Väisälä Minna
  10. Mari
    • Minna Väisälä Minna

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *