Heidi Köngäs: Sandra – kun sota vyöryy naisten elinpiiriin vuonna 1918

Jos sinulla ei ole oikein käsitystä, mitä vuonna 1918 Suomessa tapahtui, niin Heidi Köngäksen Sandra on oivallinen ensiaskel raottamaan historian verhoja. Sandra kertoo henkilökohtaisen tarinan torpparin vaimosta pienen kylän laitamilla. Sandran mies painostetaan liittymään punakaartiin ja vaimo jää sinnittelemään viiden lapsensa kanssa kaikkien sodanaikaisten surujen, kurjuuksien ja vitsausten kanssa.

Jos sen sijaan olet perehtynyt vuoden 1918 sodan tapahtumiin ja esimerkiksi lukenut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogian, niin Sandra kertaa tuttua tarinaa. Tulee jopa tunne, että tässä ollaan jossain Koskelan naapurissa. Täällä Pohjantähden alla on yhteiskunnallinen klassikko, joka loi sellaisen perustan, että kaikkea sen jälkeen lukemaansa, joka liittyy samaan aikakauteen, peilaa väkisinkin Pohjantähden viitekehyksen kautta.

Sandra kertoo kolmen kertojanaisen kautta erityisesti vuodesta 1918. En löytänyt tietoa, onko Sandra oikeasti Heidi Köngäksen isoäiti tai muu sukulainen vai onko tarina kokonaan fiktiota. Jos tarinalla on henkilökohtainen yhteys, ymmärrän paremmin, että Heidi Köngäs on pitäytynyt niissä elämänvaiheissa, joista on olemassa tarinaa. Hän on myös ehkä lisännyt kaikki tiedonmurut, mitä suvussa on kulkenut ja sen vuoksi jotkut kohdat eivät tunnu niin relevanteilta kokonaisuudessa. Totta tai tarua, teksti on elämänmakuista ja uskottavaa.

Sandra itse tarjoaa vaimon ja äidin näkökulman 1900-luvun taitteen maaseudun työväen elämään, jossa poistutaan omasta kotipiiristä vain tekemään töitä talolle. Sandra on joutunut työskentelemään pikkutytöstä asti, eikä hänen arkeensa oikein muuta mahdukaan kuin työtä. Lapsia syntyy tiuhaan tahtiin, vaikka heille ei riitä kunnolla ruokaa saati kenkiä. Kun aviomies Janne lähtee hevosineen punakaartiin, alkaa Sandralla todellinen selviytymistaistelu kotona.

En pysty nyt ajattelemaan mitään muuta kuin ruokaa. Surkea olo, vähän väliä päästä huippaa.” (Sandra)

Näkökulmaa laajentaa hieman Sandran kälyn Lyytin tarina. Lyyti kuvataan rohkeampana sieluna. Hän heittäytyy suhteeseen, jolla ei luokkayhteiskunnassa ole tulevaisuutta. Petyttyään hän lähtee kaupunkiin, on kotiapulaisena ja myöhemmin tehtaassa töissä. Lyytin kuviot ja tunnekuohut olisivat kiinnostaneet enemmänkin, mutta niitä käsitellään kirjassa valitettavan pintapuolisesti.

Miksi ajattelenkaan häntä? Syvällä sisälläni tiedän, että rajat ovat yhä, etteivät säädyt ole mihinkään hävinneet, vaikka minäkin olen jo kerran äänestänyt.” (Lyytin kirja)

Kolmantena kertojana on Sandran tyttärentytär Klaara, reilu viisikymppinen näyttelijä, joka kertoo mummunsa tarinaa nykyajasta käsin. Klaara löytää torpan vintiltä vanhoja papereita, almanakkoja merkintöineen ja vaarinsa allekirjoittaman torpan kontrahdin. Hän herkistyy sukunsa historialle ja lukijana katson Sandraa samoin kuin hän, vuonna 1885 syntyneen isoäidin tarinana. Kirja tuo vahvasti esiin naisten puurtamisen, vastuunkannon ja sukupolvien yli ulottuvan ketjun.

Oma äidinäitini syntyi vasta vuonna 1907 eli oli Sandraa yhden sukupolven nuorempi ja vuonna 1918 hänen ongelmansa oli ennemminkin paha äitipuoli Delilah, joka oli julma ja piti mummoani piikana kunnes hän veljensä avustuksella karkasi etelään. Mutta kuinka rakastinkaan hänen tarinoitaan omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan! Sen vuoksi ymmärrän Klaaran kiinnostuksen selvittää, mitä löytyneiden almanakkojen merkintöjen taustalla on, sillä ilmeisesti Sandra ei ollut ehtinyt omaa karua kohtaloaan Klaaralle avata, koska oli kuollut Klaaran ollessa vasta 7-vuotias.

Minä järkytyin. Minun rakas Sandra-mummuni. Tuntui, että olin pitänyt absoluuttista köyhyyttä kädestä. Sandran osattomuus kosketti minua, vaikka kaikki oli peitetty, unohdettu, vaiettu, enää vain arkistossa heistä oli jälkiä.” (Klaara)

Kirja alkaa hurjalla kuvauksella palkollisnaisen heikosta asemasta. Sen jälkeen kirjassa ei oikeastaan mikään järkyttänyt minua sen enempää. Aivan karmeita asioita tapahtuu, ihmisiä kuolee ja tapetaan, ollaan jaksamisen äärirajoilla, ruokaa ei ole ja on silti pakko löytää voimia kannatella perhettä päivästä toiseen. Kaiken kurjuuden käsittelyssä päähenkilöiden tunnerekisteri suppenee, heillä ei ole energiaa heittäytyä edes suremaan. Tämän vuoksi päähenkilöt jäävät minulle tunnetasolla etäisiksi, varsinkin kun aikaisessa vaiheessa selviää, että molemmat isovanhemmat selviävät hengissä koettelemuksistaan, joten minun ei tarvitse jännittää heidän kohtaloitaan.

Vuonna 2018 näitä sisällissodan kuvauksia ilmestynee runsaasti lisää. Hyvä niin, sillä uskoisin aika monella olevan melko hatara käsitys vuoden 1918 tapahtumista. Minua järkytti lukiessani vuosi sitten Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa, että en tiennyt Lahden vankileirihistoriasta oikeastaan mitään, vaikka olen asunut siellä ensimmäiset 19 elinvuottani. Koulussa ei ainakaan asiaa käsitelty, vaikka olisimme voineet kävellä aidoille tapahtumapaikoille. Mutta nyt on tarjolla Sandran lisäksi esimerkiksi Anneli Kannon Lahtarit ja Antti Tuurin Tammikuu  1918 ja monta muuta.

Ei mikään lakkaa muuten kuin tietämällä mitä on tapahtunut. Vasta tiedon päälle voi rakentaa unohduksen ja anteeksiannon.” (Klaara)

Heidi Köngäs ja Kirsin Book Clubin kirjanmerkki 2015.

Lue myös blogijutut:

Osallistun Sandran bloggauksella #1918haasteeseen.

  • Heidi Köngäs
  • Sandra
  • Otava, 2017
  • ISBN 978-951-1-31403-5
Kommentit
  1. Tea
    • Kirsi Ranin Kirsi Ranin
  2. Lotta

Vastaa