Ilkka Remes: Kiirastuli – kuka pelastaisi Suomen? (Yle 101 kirjaa / vuosi 2016)
Arvoisat lukijat, Ladies and Gentlemen, дамы и господа,
tervetuloa lukemaan ensimmäistä blogikirjoitusta, joka liittyy Ylen Kirjojen Vuosi -hankkeeseen tänä itsenäisyytemme juhlavuonna 2017. Me kirjabloggarit osallistumme kirjoittamalla 101 kirjasta, yhdestä jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Sarjan aloittaa vuotta 2016 edustava kirja, Ilkka Remeksen uusin trilleri nimeltään Kiirastuli.
Ilkka Remes on aivan oikeutettu valinta symboloimaan aikaamme, sillä hän on Suomen suosituin kirjailija! Kaksi miljoonaa myytyä teosta ja ykköspaikka ainakin kymmenen viimeistä vuotta kotimaisen kaunokirjallisuuden marraskuun myyntitilastoissa. Remes on ”THE isänpäivälahja” monelle suomalaiselle miehelle. Syksyllä, kirjakaupan kassajonossa, kysyin eräältä mieheltä, miksi hän oli valinnut Kiirastulen. Hän totesi, että on lukenut kaikki Remekset ja ihailee sitä, kuinka Remes kertoo rohkeasti totuuden ajankohtaisista ilmiöistä. Toinen mies, armeijasta yrityselämään siirtynyt johtaja, kertoi isolle joukolle, että kyllä Remes turvallisuusasiat tietää. Kotona oma mies tyytyi toteamaan, että Kiirastuli on kirjallisesti ihan jerrycotton.
Minä olen lukenut Ilkka Remeksen esikoisen, vuonna 1997 ilmestyneen Pääkallokehrääjän. Muistan, että kirjan idea oli mielestäni todella kiinnostava, sillä se kuvasi 1980-luvun Suomen Demokraattista Tasavaltaa, joka oli hävityn jatkosodan seurauksena liitetty osaksi Neuvostoliiton etupiiriä. Kirjallinen kieli tosin oli heikkoa ja minua ärsytti, kun jännitystä kuvattiin useamman kerran sillä, että päähenkilöiden kainalot kostuivat.
Olen tarttunut senkin jälkeen vielä muutamaan Remekseen, mutta yksikään niistä ei ole jättänyt merkittävää muistijälkeä. Tarinat ovat olleet usein taitavasti aikaan sidottuja, joten lukijalle jää tunne, että kirjassa on kuvattu aivan mahdollinen maailma, tai jopa todellinen tilanne, joka vain on kansalta piilotettu. Jää epäilys, että Ilkka Remes on saanut tarinansa sytykkeet joltain Brysselin tai eduskunnan tai pääesikunnan syväkurkulta.
Tartuin Kiirastuleen ilman ennakkokartoitusta, joten en tiennyt, että Kiirastuli onkin jatkoa Jäätyvälle helvetille (2015) ja Hornalle (2014). Lukemiseni käyntiinlähtö oli takkuista ja jatkuvasti laajeneva henkilögalleria ei tehnyt sitä yhtään helpommaksi. Päästessäni sivulle 27 hätkähdin:
Kun Ruotsi oli ennakkoon suomalaisille ilmoittamatta – tyylilleen uskollisesti – päättänyt hakea Natoon, eivät venäläiset olleet jääneet odottamaan suomalaisten vääjäämätöntä seuraamista Ruotsin perässä. Kuusi kuukautta sitten, helmikuun paukkupakkasilla, venäläiset olivat katkaisseet sabotaasi-iskuillaan ja kyberhyökkäyksillään Suomesta sähköt useiksi viikoiksi, lamaannuttaneet maan ja tuoneet sitä seuranneen sekasorron keskellä joukkojaan Ahvenanmaalle ja Hankoon luoden alueelle jäätyneen konfliktin, joka esti maan Nato-jäsenyyden.
Hetkinen, kirja oli alkanut islamin symboleilla, Keuruun kirkon poltolla ja maahanmuuttokeskuksen ratsaamisella, mutta nyt teema onkin jälleen venäläisten valloittama Suomi? Suomen johdossa on nykyinen Sipilän hallitus ja presidentti Niinistö, mutta Venäjä elää Putinin jälkeistä, presidentti Mihailovin aikaa. Vähitellen alan päästä kärryille, mitä aiemmissa sarjan osissa on tapahtunut. Ilkka Remeksen kotisivuilla vierailemalla selviää, että Suomen sotilastiedustelun entinen työntekijä, nykyinen vapaa agentti Lari Vuori taitaa olla Kiirastulen päähenkilö, sillä hänet mainitaan myös aiempien kirjojen esittelyissä.
Teemoja tulee Kiirastulen edetessä koko ajan lisää, mikä toisaalta kuvaa hyvin sitä, että elämme kovin moniuloitteisessa maailmassa. Remes kirjoittaa, kuinka Suomen ulkopoliittisen Halonen-Tuomioja -linjan seurauksena vain sotilasjohdolla on ollut toimivat suhteet Yhdysvaltojen hallintoon ja siksi Suomea on jo pitkään ujutettu Nato-yhteensopivaksi, vaikka polittinen johto onkin sen määrätietoisesti kieltänyt. Nyt meillä on kuulemma aivan valtavan hyvä varustus, jota ei tosipaikan edessä voitaisi käyttää, sillä vain Nato-jäsenet saavat tuen ja huollon kriisitilanteessa.
Kirjassa tätä huolta ei ole, sillä venäläisten valloittaessa Hankoa ja Ahvenanmaata, yhdysvaltalaisjoukot tulevat Suomen hallituksen pyynnöstä niin ilmasta kuin mereltäkin turvaamaan Suomen itsenäisyyttä. Top Gunit lentelevät Helsingin yllä ja Stryker-vaunut jyristävät Engelin maisemissa. Venäjän vastaisku on realistinen, yhtäkkiä 1300 kilometriä pitkä itärajamme alkaa vuotaa ja kymmenettuhannet ihmiset kävelevät rajan yli anomaan turvapaikkaa.
Tähän viitekehykseen Remes istuttaa sankariksi Lari Vuoren, joka työskentelee sotilasjohdon tuella, pahiksiksi venäläiset agentit ja heidän suomalaismyötäilijänsä ja samaan soppaan suomalaisia ääriaineksia, punavihreän kansanedustajan, jenkkisotilaan, tyttöystävän, pakolaistytön ja niin ison liudan muita, että kirjan alun maahanmuuttajat ja keuruulaiset naiset unohtuvat kokonaan.
Kiirastulella on ansionsa. Se kuvaa havainnollisesti, millaisin keinoin hybridisotaa käydään ja etenkin informaation merkitystä taistelussa ihmisten mielistä. Juurihan olemme saaneet seurata, kuinka presidenttiehdokkaat ja muut poliitikot voivat sinnikkäästi toistaa täysiä valheita ja älyttömyyksiä ja äänestäjät uskovat tai ainakaan eivät välitä, vaan silti äänestävät heitä. Kiirastulessa somen informaatiovirta on venäläisten ja heidän suomalaisten ”hyödyllisten idioottiensa” taitavasti manipuloimaa ja somen algoritmit hoitavat loput. Kuvat leviävät ja totuus on kovin värittynyttä. Suurimmaksi pelotteeksi kirjassa nouseekin vasemmiston vaatima Nato-kansanäänestys. Miten ihmeessä isoja asioita voidaan antaa kansan päätettäväksi, kun perille menee vain pieniä osatotuuksia tai emävaleita tai pelkästään vieraan vallan propagandaa?
Kiirastulessa on myös heikkouksia, minun lukutottumusteni kannalta paljon heikkouksia. Kirja on 77 lukua pelkkää toimintaa, mikä on palasteltu muutaman sivun haukkapaloihin. Katsantokulmat muuttuvat nopeammin kuin ehdin oppia niitä laukovien henkilöiden nimet. Toisaalta sillä ei ole niin väliä, Kiirastulen ihmiset ovat näet kuoria ilman tunteita, keneenkään ei paneuduta ja minulle ei lukijana synny tunnesidettä heihin. Ihan sama kuka kuolee, kirveestä kylkeen, ei tunnu missään. Myyntilukujen valossa tätä ihmiset haluavat lukea, mutta minusta tämä on kovin tyhjää.
En ihastu Kiirastuleen myöskään jännitysviihteen edustajana. Minua ei jännittänyt, ei syntynyt tilanteita, missä olisi ollut ihan pakko lukea vielä seuraavakin luku, sydän ei tykyttänyt, eikä tarvinnut hakea edes koirasta turvaa.
Ongelma on myös toden ja tarun sekoittaminen. Isossa kuvassa se tietenkin tuo kiinnostavuutta, mutta kun oikeiden ihmisten suuhun laitetaan keksittyjä kommentteja, niin se on outoa. Kirjassa sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg ja sisäministeri Paula Risikko käyvät suorilla repliikeillä läpi siviililentokenttien käyttöönottoa pakolaisleirikeskuksiksi, kun muut keskusteluun osallistujat ovat keksittyjä. (Katso Päivi Nergin omat kommentit Kiirastulesta tästä!)
Olisin kaivannut Kiirastuleen sitä, mitä oli norjalaisessa Miehitetty-tv-sarjassa (Okkupert 2015), jossa venäläiset miehittävät Norjan taatakseen Euroopan öljynsaannin. Siinä paneuduttiin myös maan johdon ideologiaan, vaikuttimiin ja tunnetiloihin, samalla kun tarinaa vietiin yksilötasolla niin, että se kosketti.
Lari oli monta kertaa harmitellut sitä, kuinka Venäjällä olisi ollut luonnonvarojensa ja koulutetun kansansa voimin kaikki mahdollisuudet rakentaa itsestään talouden ja kuttuurin suurvalta, mutta se ei ollut kyennyt luomaan edes yhtä ainutta kansainvälisille markkinoille kelpaavaa merkkituotetta vientitulojen aikaansaamiseksi. Venäjän bruttokansantuote sijoittui jonnekin Espanjan ja Meksikon tienoille ja oli vain runsaat kaksi kertaa suurempi kuin Ruotsilla.
Yhteenvetona totean, että Kiirastuli oli teemoiltaan kiinnostava, juoneltaan heppoinen ja henkilökuvaukseltaan heikko kirja. Pieni vaara on, että joku saattaa lukea sitä totuutena ja vain yhtenä totuutena ruokkiakseen venäläis-, yhdysvaltalais- tai maahanmuuttajavastaisuuttaan. Useimmille se kai on pelkkää viihdettä, genrensä tyypillinen edustaja.
Loppuun vielä minulle mielenkiintoinen yksityiskohta. Ilkka Remes varjelee yksityisyyttään. Hän on antanut muutamia haastatteluja julkisuuteen, mutta tuoretta kuvaa tai edes varmaa tietoa asuinpaikasta ei ole. Syntymäpäivä on kuitenkin tiedossa, 13. joulukuuta eli sama kuin minulla ja näin ollen myös syntymäpäivälahjakseni perustamallani Kirsin Book Clubilla!
PS. Ylen 101 kirjaa -sivustolle tulee seuraavien päivien aikana myös neljä muuta blogiarviota Kiirastulesta:
- Kirjallisia-blogin Tomin arvio
- Kaiken voi lukea -blogin Jorin arvio
- Tuijata-blogin Tuijan arvio
- Ja kaikkea muuta -blogin Minnan arvio
- Ilkka Remes
- Kiirastuli
- WSOY, 2016
- ISBN 978-951-0-42007-2
Kirja kuulostaa juuri siltä kuin sen kuvittelinkin olevan. Aihe on kiinnostava nyt kun Venäjä-suhteita jälleen paljon mietitään. Ja hybridisodankäynti! Luulenpa, että totuus on näissä asioissa tarua ihmeellisempi. Toivotaan silti, että ihmiset muistavat lukevansa tässä fiktiota, ei faktaa. Remes osaa kyllä iskeä suomalaisten pahimpiin pelkoihin.
Sen räikeimmän fiktio-osuuden kyllä tunnistaa hyvin, kun tietää, että Ruotsi ei ole Natossa eivätkä venäläiset tai yhdysvaltalaiset sotilaat kävele täällä kadulla, mutta paljon jää harmaata aluetta, sekä ihan mahdollista aluetta. Jos Päivi Nergkin sanoo, että hyvin Ilkka Remes heidän toimintatapansa tuntee…
Onnittelut Remekselle fiktiivisestä osuudesta. Olisi kiva kuulla muidenkin ”asioista perilläolevien tahojen” kommentteja!
Huomenta!
Sattumalta oma Remes-historiani on melkein identtinen kaimani kanssa, vain sillä erotuksella oikeastaan, että olen lukenut myös Kiirastulen edeltäjän Jäätyvän helvetin uutena mutta en Hornaa minäkään.
Allekirjoitan kaikki, mitä Kirsi yllä sanoo: kiinnostavat teemat, kiusallisen ohuet henkilöt, jännitys jää puuttumaan. Minua kiusasi myös Remeksen ilmiselvä tendenssi. Hän koettaa vakuuttaa meidät puupäiset lukijat vaaroista, jotka meitä uhkaavat. Valitettavasti jossain syvällä mielessä kalvaakin epäilys, että Remes on monessa asiassa oikeassa. Mikään lohdullinen ’…ja maailma pelastui’ -trilleri tämä ei myöskään ole, vaan loppu on ankea. On myös myönnettävä, että eilisten paukkupakkasten aikaan Jäätyvän helvetin visiot käväisivät mielessä.
Viisikymppisenä naisena en kuulu Remeksen teosten kohderyhmään, mutta oma miehenikin on jo aikaa sitten kieltänyt ostamasta näitä hänelle. Eivät oikein iske. Ovat liian kaavamaisia. Mutta myyntimekanismi on toistaiseksi toiminut kohtalaisesti, vaikka kappalemääräinen myynti laskee Remekselläkin. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni ostetuista kirjoista myös luetaan. Ja mitä niistä ajatellaan.
Jos kaipaa lisää samankaltaista, kannattaa lukea Taavi Soininvaaraa ja Risto Isomäen Haudattu uhka. Jos taas kaipaa kaunokirjallisesti laadukkaampaa ja vieläkin dystooppisempaa, suosittelen Markku Kivisen Lähetin loppupeliä.
Oikein antoisaa lukujuhlavuotta Book Clubin väelle!
Kirsi
Kiitos Kirsi!
Alan kohta ihmetellä minäkin, kuka Ilkka Remestä lukee, kun kukaan ei tunnusta! Tuo Päivi Nergin haastattelu, johon jutussa on linkki, kannattaa katsoa. Sen jälkeen pohtii vielä enemmän, kuinka paljon faktaa näissä onkaan.
Kiitos suosituksista, minä lisään listaan vielä Pauliina Suden Takaikkunan, kun se on niin hyvin kirjoitettu ja samankaltaisesta informaatiovaikuttamisesta on kyse.
Takaikkuna on elämys! Dekkareita olen kova lukemaan, mutta trillerisuuntaan kääntyviä hieman heikommin. Ja taitaa ero joskus olla veteen piirretty viiva. Takaikkunan jännitys siis tehosi minuun.
Kirsi, huomaan, että olemme remeksemme aika samoin silmin lukeneet. En kadu lukemistani, mielenkiintoista oli kirjaa tutkailla ja samalla taas konkretisoitui omia mieltymyksiä. Enkä peittele, että olen remeksiä lukenut. Siis Remeksen alkutuotantoa luin, nyt on välissä yli kymmenen lukematonta, joten oli syytä joutua Kiirastuleen.
Oi kun lyöntivirheeni riipivät, KIRSI!
Minä korjasin puolestasi :)
Luin sinun blogijuttusi Kiirastulesta ja toistan vain, että samaa mieltä! Mutta minustakin oli hyvä jälleen lukaista yksi, jotta voi palata itseä kiinnostavamman kirjallisuuden pariin. Tosin minulla on tuossa pari chick litiä pinossa, kun olen menossa Yleen keskustelemaan viihdekirjallisuudesta. Ei niitäkään, tai dekkareita, voi montaa lukea putkeen.
Vielä lisäyksenä, että eilen katsoin uusimman jakson Sherlockia ja totesin, että siinä kyllä jännitys ja tarinan eteneminen olivat kohdallaan!
Benedict-Sherlock on tällä kaudella haavoittuvampi kuin ennen, ja Watsonista kehkeytyy vaikka mitä. Eilinen jakso on vielä katsomatta, hyvä, että muistutit. Miten tämä nyt tähän meni?
Eilinen jakso on niin huikea, että se tuli vahvasti uniinikin. Ei varsinaisesti pelottavana, vaan tavattoman intensiivisenä. Eli jos et halua valvoa, niin katso alkuillasta.
Luin aluksi Remestä heti tuoreeltaan monta, mutta kiintiö tuli täyteen ja en enää ole innostunut. Niinpä tämäkin on lukematta. Mutta Takaikkuna kelpasi kovin.
Lue kirja mielenkiintoinen aihe jätti mielenkiintoisen jälkimaun.