Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto – taistella vai paeta

Naistenviikon juttusarjamme jatkuu ja tänään onnittelemme näitä ihania naisia: Johanna, Hanna, Jenni, Hanne, Hannele, Jenna, Joanna, Jenny ja Jonna. Kirjoitusvuorossa on Airi, joka on lukenut amerikkalaisen nimipäiväsankarin, Jenny Offillin tänä kesänä suomeksi ilmestyneen kirjan Syvien pohdintojen jaosto.

Nainen ei koskaan aikonut naimisiin, hänestä piti tulla taidehirviö. Toisin kävi. Hän rakastui mieheen, ”kivaan poikaan Ohiosta”, jolle ei koskaan ollut sattunut mitään pahaa, meni naimisiin ja parantui yskästä, jota epäili tupakkayskäksi, vaikkei koskaan ollut tupakoinut. Hän tuli raskaaksi ja äidiksi ja rakasti miestään ja lastaan yli kaiken.

Ja sitten mies pettää. Ei siis mitenkään ainutlaatuinen tarina, mutta Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto ei kulje etukäteen aurattuja latuja (helle saa etsimään talvisia kielikuvia), ja perhetarinalta päällisin puolin näyttävä kirja on myös paljon muuta. Palasina etenevään kerrontaan yhdistyy erilaisia tekstejä, runoja, avaruustarinoita, vitsejä, tutkimustuloksia. Kirjallisia lainauksia on ainakin Rilkeltä, Yeatsiltä, Wittgensteinilta. Tarina on joskus niin aukkoinen, että pysähdyin pohtimaan, mitä olikaan tässä välissä tapahtunut. Lopputulos on yhtä aikaa koskettavaa ja kepeää. Helppoa lukea mutta muistijäljen jättävää. 

Muistot ovat mikroskooppisen pieniä: pikkuruisia hiukkasista, jotka kerääntyvät parviksi ja erkanevat. Edison kutsui niitä pikkuihmisiksi. Entiteeteiksi. Hänellä oli teoria siitä mistä ne tulevat, ja tuo teoria oli ulkoavaruus.

Brooklinilaisasunnossa riittää rakkautta, vaikkei elämä helppoa olekaan. Vauva-arkea ei niin vain yhdistetä kirjoittamiseen, eikä naisen toisinkoinen ota syntyäkseen. Työtä löytyy opettajana ja avaruuskirjan haamukirjoittajana. Ja sitten on vielä lutikat. Niitä tuhotaan asunnossa eri keinoin ja ongelmaa tuttavilta piilotteleva aviopari höyryttää omat ja lapsen vaatteet aina ulos lähtiessään. 

Kirjan alkupuoli ei minua vielä sytytä. Boheemi elämä Brooklynissa tuo mieleen tv-sarjat (jostakin syystä ajatuksiin tunkee Lena Dunhamin käsikirjoittama HBO:n Girls). Lutikoista inhottaa lukea, jätin väliin Imagenkin lutikkajutun. Käytän myös turhan paljon aikaa miettien, onko kirja autofiktio. Kirjan minä on kirjailija ja opettaa yliopistossa kirjoittamista, juuri kuten Jenny Offillkin. Sitten muistutan taas itselleni, että ei ole merkitystä, millainen fiktio kirja on, fiktio kuin fiktio. (Myöhemmin luen Offillin haastattelusta, että Syvien pohdintojen jaosto ei ole autofiktio, vaikka kertojalla onkin yhtäläisyyksiä Offillin oman elämän kanssa.)

On mahdollista, että olen tulossa liian kiukkuiseksi ja vanhaksi jatkaakseni opettamista. Täällä minä vaahtoan marginaaleissa englannin määräisistä ja epämääräisistä artikkeleista ja kerronnan näkökulmasta. Mieti kirjailijan etäisyyttä kertojaan! Kuka tässä puhuu?

Syvien pohdintojen jaostossa puhuu ensin minäkertoja, mutta kun avioliitto ajautuu kriisiin, näkökulma vaihtuu ja alun minäkertojaa seurataan tarinan vaimona. Huomaan lukevani kirjaa entistä intensiivisemmin. Haen nyt innokkaammin merkityksiä myös tekstiin liitetyistä runoista ja avaruustarinoista. Aukkoisen tekstin ”täyttäminen” muuttuu mielenkiintoisemmaksi. Alku on ollut välttämätön, jotta lopun koskettavuus paljastuisi. Ennen kirjan loppua näkökulma muuttuu vielä kerran. Jokaisella muutokselle on merkityksensä.

He olivat kahvilassa sinä päivänä, kun mies esitti vaimolle kysymyksen. Milloin olet ollut kaikista onnellisin? Vaimon olisi pitänyt huomata jotakin. Ilmeistä miehen kasvoilla, siitä miten ilma sillä hetkellä muuttui.

Miksi vaimolla sitten kesti kuukauden verran keksiä oma kysymys? Se, johon mies vastasi vain retorisesti.

Siitäkö sinä luulet olevan kysymys?

Verrokiksi tulee etsimättä mieleen  Elena Ferranten Hylkäämisen päivät, jossa myös petetty nainen purkaa tuntojaan. Aviomiehen petollisuus on molemmille naisille shokki, joka vie heidät lähelle henkistä luhistumista tai oikeastaan luhistaa. 

Siinä, missä Ferrante kuvaa naisen tunteita kiihkeästi, Offillin teksti on vähäeleisempää, tiukempaa. Tarkkanäköisyys muuntuu myös huumoriksi. Eikä tarina kertaakaan lipsahda melodraaman puolelle vaikka siihenkin kaikki ainekset olisivat olemassa. Kirjan nimi tulee avioparin tavasta lähettää toisilleen kirjeitä ja merkitä palautusosoitteeksi Syvien pohdintojen jaosto.

Lääketieteellisissä kuvantamistutkimuksissa on todettu, että romanttisiin eroihin liittyvä tuska ei ole yksinomaan emotionaalista. Hiljattain jätetyiksi tulleiden ihmisten aivoissa aktivoituvat samat osa-alueet, jotka prosessoivat fyysisen hyökkäyksen kohteeksi joutumista.

Taistele tai pakene on sosiaalipsykologian ja lääketieteen termi, jolla kuvataan vaihtoehtoisia reaktioita väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneilla eläimillä ja ihmisillä. Luteita vastaan aviopari jaksoi taistella pitkään. Nyt vaimolla on samat reagointivaihtoehdot. En spoilaa kirjaa kertomalla, kumman vaihtoehdon hän valitsee. Lämpimästi suosittelen lukemaan kirjan, niin tämäkin selviää. 

Syvien pohdintojen jaosto ei ole autofiktio vaikka päähenkilössä ja kirjailijassa onkin paljon samaa.

Jenny Offill on syntynyt 1968 Massachusettsissa Yhdysvalloissa. Hänen esikoisteoksensa Last Things ilmestyi vuonna 1999. Hän on julkaisut myös monta lastenkirjaa. Hän opettaa kirjoittamista Columbian yliopistossa New Yorkissa.

Kirjan sain kustantajalta. Kiitos Gummerus!

Tämän päivän nimipäiväsankareihin liittyvät myös seuraavat aikaisemmat blogijuttumme:

  • Jenny Offill
  • Syvien pohdintojen jaosto
  • Gummerus, 2018
  • Dept. of Speculation, suomentanut Marianna Kurtto, 2014
  • ISBN 978-951-24-0948-8
Kommentit
  1. Tuijata
    • Airi Vilhunen Airi Vilhunen

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.