Joseph Conrad: Pimeyden sydän – Klassikkohaaste kirjablogeissa

Kirjablogistit ovat haastaneet toisensa viidettä kertaa lukemaan jonkun klassikkoteoksen, jota ei ole aikaisemmin lukenut. Todellinen klassikkohan elää ja tulee vastaan viitteinä. Törmäsin Joseph Konradin Pimeyden sydän -teokseen viimeksi lukiessani tänä kesänä intialaisen Arundhati Royn Joutavuuksien jumalaa. Samalla tietysti muistin Francis Ford Coppolan 70-luvun kulttielokuvan Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypce Now), joka lainasi vapaasti Pimeyden sydämen juonta ja siirsi tapahtumat Vietnamiin. Konradin pienoisromaani löytyi kirjahyllystämme, mutta en ole sitä aikaisemmin lukenut. Sopiva valinta Klassikkohaasteen kirjaksi: klassikko, joka on omassa kirjahyllyssä mutta lukemattomana.  Ja minulle sopiva myös siksi, että klassikkohaasteeseen vastaamiseen jäi kesäkiireissä kovin vähän aikaa. 140-sivuisen pienoisromaanin ehdin lukea ja siitä blogata.

Pimeyden sydän ilmestyi ajan tavan mukaan ensin kolmiosaisena jatkokertomuksena aikakauslehdessä vuonna 1899 ja vuonna 1902 osana Konradin Youth-nimen saanutta antologiaa. Kirjan kehyskertomus sijoittuu Thames-joelle, jossa neljä miestä odottaa huvipurrella vuoroveden vaihtumista. Miehistä yksi,  Charlie Marlow muistuttaa toisia ajasta, jolloin roomalaiset valloittivat maata Thamesin kautta ja alkaa sitten kertoa muille tarinaansa Afrikasta. Se on päällisin puolin tarina matkasta jokilaivalla pitkin Kongojokea syvälle viidakkoon hakemaan miestä nimeltä Kurtz, norsunluukauppiasta. Yhtä paljon se on myös matka ihmismielen syvimpään pimeyteen.

Kauppaseura oli palkannut Marlowin herra Kurtzin, joka ”johti kauppa-asemaa, hyvin tärkeätä kauppa-aemaa, alueella joka oli todellista norsunluuseutua aivan perukoilla asti”. Kaiken kaupan avainsana olikin norsunluu, sen saalistaminen ja vaihtaminen alkuasukkailta toisarvoiseen rihkamaan.

Ilmassa soi sana ’norsunluu’, kuiskattuna, huokaistuna. Olisi luullut, että he rukouksissaan huusivat sen puoleen. Älyttömän saaliinhimon haju tuntui kaikessa kuin raadon löyhkä.

Kurtz on sairas, kuolemaisillaan, se on perustelu hakuretkelle, mutta kauppaseura haluaa myös päästä miehestä eroon, sillä viidakosta kulkeutuneet huhut Kurtzin toiminnasta uhkaavat kauppaseuran mainetta. Mitä lähemmäs määränpäätä laiva kulkee, sitä ihanteellisemman kuvan Marlow rakentaa Kurtzista, suurestä puhujasta, ajattelijasta, taiteilijasta, toimittajasta. Kurtz edustaa hänelle kaikkea hyvää, mitä länsimainen sivistys tarkoittaa. ”Koko Eurooppa oli ollut osallisena Kurtzin siittämisessä”. Kun totuus Kurtzin toiminnasta ja vaikutuksesta alkuperäisväestöön paljastuu Marlowille, kaikki romahtaa. Mies jonka Kansainvälinen Seura Raakalaistapojen Hävittämiseksi oli valtuuttanut tekemään raportin seuran tulevan toiminnan ohjenuoraksi, olikin muuttunut itse norsunluuta saalistavaksi raakalaiseksi.

Mutta hänen sielunsa oli hullu. Erämaan yksinäisyydessä se oli katsonut itseensä, ja herra paratkoon, se oli tullut hulluksi. Minunkin oli – syntieni sovitukseksi kai – kestettävä se koettelemus, että jouduin katsomaan tähän sieluun.

Kurtzin sielussa Marlow näkee kolonialismin paljaimmillaan ja pimeimmillään, ahneena alistajana, jota ajaa vain rahanhimo, eivät ylevät periaatteet alkuperäisasukkaiden sivistämisestä, millaiseksi toiminta halutaan verhota.

Pimeyden sydän oli yllättävän moderni teos. Vanhahtavaa olivat oikeastaan vain jotkin käsitteet, jotka eivät enää ole korrekteja. Joki jo sinällään on dramaturgisesti hyvä lähtökohta tihenevälle tunnelmalle. Tarinan jännite kasvaa koko ajan ja ohuen kirjan lukee mielellään nopeasti loppuun asti. Äänillä on tarinassa erityinen merkitys. Kurtz on tunnettu nimenomaan puheistaan ja äänestään, joka melkein hypnoottisesti tuntuu lumoavan sekä viidakon asukkaat että Marlowin. Pelkkinä ääninä kantautuu joelle myös pimeän viidakon uhka ja varjoina hiipivät asukkaat, jotka pelästyvät enemmän jokilaivan höyrypillin ääntä kuin heitä kohti suunnattuja kiväärejä.

Mies, joka oli ääni – hän oli tosiaan tuskin muuta kuin ääni. Ja minä kuulin – hänet – sen – kuulin sen äänen – ja muita ääniä – kukaan heistä ei ollut juuri muuta kuin ääni – ja itse tapauksen muistokin viipyy ympärilläni epätodellisena kuin suunnattoman jaarittelun viimeinen häipyvä kaiku, typerän jaarittelun, karmean, likaisen, raa’an tai kerta kaikkiaan tyhjänpäiväisen, jossa ei ollut minkäänlaista mieltä.

Ilmestykirja. Nyt -elokuvassa mystistä kenraali Kurtzia esitti Marlon Brando.

Coppolan Ilmestyskirja. Nyt oli jo ennen Pimeyden sydämen lukemista voimakkaana mielessäni, mutta kirja toi elokuvan kuvat vielä vahvemmin eteeni. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Vietnamin sotaan ja Marlowia vastaa elokuvassa kapteeni Willard, joka on saanut tehtäväkseen hakea viidakkoon linnoittautuneen kenraali Kurtzin. Kirjaa lukiessa myös elokuvan loppu, jossa Willard löytää kenraali Kurtzin ja hänen ”lahkonsa”, selittyy paremmin, sen mystisyys, pimeys ja ahdistavuus.

Ilmestyskirja. Nyt rinnasti 1800- ja 1900-luvun alun kolonialismin ja Vietnamin sodan osoituksena ihmismielen pimeydestä. Arundhati Roy nostaa nykykolonialismiksi turismin. Joutavuuksien jumalassa kerrotaan historiatalon rakentaneesta englantilaisesta, ”Ayemenemin omasta Kurtzista” ja kirjassa keskeisessä olevan joen toisella puolella on alue, jota kutsutaan Pimeyden sydämeksi ja jonka viiden tähden hotelliketju on ostanut tuodakseen sinne joukoittain turisteja. Heille alue ja sen historia ei merkitse mitään.

Puolalais-englantilainen kirjailija Joseph Konrad eli 1857 – 1924.

Joseph Konrad oli syntyään puolalainen Teodor Josef Konrad Nalecz Korzenikowski. Hän lähti Pimeyden sydämen Marlowin tapaan jo nuorena merille ja kohosi merimiehestä laivan kapteeniksi. Kirjailija on myös itse matkannut jokilaivurina höyrylaivalla Kongojokea ylös vuonna 1890. Kirjansa hän kirjoitti englanniksi, jonka hän oli oppinut vasta aikuisena. Ainakin englanninkielisissä 100 merkittävintä romaania -listauksissa Pimeyden sydän on tärkeimpien joukossa.

Tekstiluola-blogista löydät linkit muiden Klassikkohaasteeseen osallistuneiden bloggareiden teksteihin.

Lue myös aiemmat Klassikkohaaste-jutut Kirsin Book Clubissa:
  1. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, ilmestymisvuosi 1890
  2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, ilmestymisvuosi 1813
  3. Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys, ilmestymisvuosi 1940
  4. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, ilmestymisvuosi 1959
  • Joseph Conrad
  • Pimeyden sydän
  • Otava, 1981
  • Heart Of Darkness, suomentanut Kristiina Kivivuori, 1902
  • ISBN 951-1-05685-9
Kommentit
  1. Tuomas
  2. Airi Vilhunen Airi Vilhunen
  3. Kirsi Ranin Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *