Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta – Nobel-kirjailijan teos aloitti lukupiirin kahdeksannen vuoden

Tammikuun lukupiirikirjan eri painokset lukulampun valossa. Lamppu on Kirsin saama joululahja, kirjan muotoinen ja syttyy kun kirjan avaa. Avaamalla aloitettiin illta ja kun ”kirjan kannet on kiinni” ilta päättyy.

Tammikuun lukupiirikokoontumisestamme muodostui pitkä ja kiinnostava ”palkintokirjojen ilta”. Nobel-palkitun Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan rivit ja rivien välit synnyttivät vilkkaan keskustelun, ja ilta päättyi mielenkiintoiseen tuokioon viime vuoden Finlandia-raadin jäsenen Eva Ugglan kanssa.

Pitkän päivän illassa Oxfordshiressä sijaitsevan Darlington Hall -kartanon hovimestari Stevens tekee vuonna 1956 autoretken nykyisen isäntänsä, amerikkalaisen herra Farradayn ehdotuksesta ja hänen Fordillaan. Matka kestää vain kuutisen päivää eikä vie nykymittapuussa edes kauas, mutta sitä voi hyvin luonnehtia Stevensin elämän matkaksi. Retki vie Stevensin alueelle, missä hän ei ole aikaisemmin vieraillut. Myös omaa elämäänsä muistellessaan Stevens joutuu alueille, joita hän ei ole aikaisemmin halunnut tai pystynyt näkemään.

Retken lopuksi Stevens aikoo tavata pitkään Darlington Hallin taloudenhoitajana toimineen neiti Kentonin, nykyisen rouva Bennin. Stevens selittää matkaa aikeella pyytää naista takaisin työvoimapulasta kärsivään kartanoon, mutta lukijoina tiedämme, että kyse on paljosta muusta, halusta ”elämän illassa” toeteuttaa jotakin, minkä olisi pitänyt tapahtua jo aikoja sitten.

Stevens, kirjan minä-kertoja puhuu ylikorrektia, koukeroista kieltä, alkuperäistekstissä on tietenkin kyse brittiläisen yläluokan kielestä. Hän myös puhuttelee suoraan lukijaa: ”Arvaatte varmaan…, Mutta sallikaa minun tehdä tarkoitukseni heti selväksi, Ymmärtänette silti…” Puhetapa rakentaa erinomaisesti kuvaa päähenkilöstä pidättyvänä, velvollisuudentuntoisena, konservatiivisena palvelijana, joka on palvonut kyseenalaistamatta lordi Darlingtonia, hänen ylhäisyyttään, kuten Stevens kartanon aikaisempaa omistajaa kutsuu.

Stevensille hovimestarin työ ja siihen liittyvät velvollisuudet ovat aina menneet kaiken muun edelle. Hovimestarin tärkeimmäksi ominaisuudeksi hän nostaa, puhetaidon eli korrektin ääntämisen ja yleissivistyksen lisäksi, ”asemansa mukaisen arvokkuuden”.

Joskus sanotaan, että todellisia hovimestareita on vain Englannissa. Muissa maissa on vain miespalvelijoita, käytettiinpä heistä mitä nimitystä hyvänsä. Minä olen taipuvainen uskomaan, että asia on juuri niin. Mannermaalaisista ei ole hovimestareiksi, koska heiltä ihmislajina puuttuu kyky tukahduttaa tunteensa – kyky joka on ominainen vain englantilaiselle rodulle. Mannermaalaiset – ja suurimmaksi osaksi myös keltit, kuten varmaan myöntänette – eivät yleensä kykene hillitsemään itseään voimakkaissa tunnekuohuissa, ja sen tähden he pystyvät esiintymään ammattinsa vaatimalla tavalla vain kaikkein helpoimmissa tilanteissa.

Stevens todellakin pystyy hillitsemään, oikeastaan kokonaan peittämään tunteensa, on sitten kysymys kuolemaisillaan olevasta isästä tai rakkaudesta neiti Kentoniin.

Kirjan tarina keriytyy auki vähitellen Stevensin muistellessa Darlington Hallin tapahtumia 1920-luvulta lähtien. Lordi Darlington paljastuu natsi-Saksaa sympatisoineeksi, alun perin ehkä hyvää tarkoittaneeksi mutta muiden vietävissä olleeksi, joka amatööridiplomaattina pyrki järjestelemään Saksan ja muiden maiden suhteita. Lordin kohtalo on kuolla isänmaanpetturiksi leimattuna ja maineensa menettäneenä.

Stevensin ja neiti Kentonin suhde pysyy pintatasolla aina ammatillisena, mutta lukijalle molemminpuoliset tunteet selviävät kirjallista mestarillisuutta osoittavalla tavalla rivien välistä. Samalla tavalla koko surumielistä mutta usein myös hymyilyttävää tarinaa lukiessa on tunne, että oikeastaan kaikessa on kysymys jostakin muusta kuin siitä, mitä sanat ja teksti kertovat. Pitkän päivän ilta on englantilaisen luokkayhteiskunnan ison muutoksen kuvaus. Sotaa edeltävät arvot ja asenteet eivät enää 50-luvun maailmassa päde. Tasa-arvoon pyrkivän yhteiskunnan arvokkuus onkin jotakin muuta kuin luokkayhteiskunnan.

Tv-sarjoista ja elokuvista meille niin tuttu englantilainen ”kahden kerroksen” elämä kiehtoi ja palautti mieleen Dowton Abbeyn ja The Crownin. Myös Pitkän päivän illasta on tehty samanniminen, kiitosta saanut  elokuva, jossa hovimestari Stevensiä esittää Anthony Hopkins ja neiti Kentonia Emma Thompson.
”Aloin lukea japanilaisen kirjoittamaa kirjaa muistamatta leffaa tai muutakaan. Ällistyin heti alkuun kieltä, joka oli erinomaisen yläluokkaista englantia. Myöhemmin lukiessa Hopkinsia oli vaikea erottaa butlerista.”

Moni lukupiiriläisistämme lämpeni kirjalle vasta vähitellen:
”Kirja ei vetänyt alussa yhtään, mutta mitä enemmän luin, sen enemmän pidin.”
”Vahvasti nousujohteinen. Alku oli vaikea, mutta kun tarinaan tuli lisää faktoja ja näkökumia, tarina rupesi kiertymään ja muuttui kiinnostavaksi.”

Elämätön elämä oli useamman tiivistys kirjasta, mutta vastaväitteitäkin oli:
”Stevens oli kuitenkin onnellinen omassa ammatissaan, jonka korkeimpia standardeja hän tavoitteli ja saavuttikin. Täydellinen tiimipelaaja.”

Kaikessa pidättyneisyydessään ja totisuudessaan Stevens myös hymyilyttää lukijaa. Lämpimästi, ei pilkaten Ishiguro kuvaa, miten Stevens pyrkii mukautumaan uuden isäntänsä harrastamaan kepeään sanailuun tai millaisella antaumuksellisuudella hän kuvaa hopeiden kiillottamisen merkitystä.

”Stevensin elämän käännekohtana näen loppukohtauksen rannalla, jossa hän miettii elämänsä valintoja.”

[–] minä uhrasin parhaat vuoteni lordi Darlingtonille. Minä annoin hänelle kaiken mitä minulla oli annettavana, ja nyt – niin – minusta tuntuu, että minulla ei ole enää paljoa annettavaa kenellekään. – Minä luotin, ymmärrättekö. Minä luotin hänen ylhäisyytensä viisauteen. Kaikki ne vuodet jotka minä häntä palvelin, minä luotin siihen, että työni oli arvokasta. Minä en voi edes sanoa, että olisin tehnyt itse omat virheeni. Ja minun onkin pakko kysyä itseltäni: mitä arvokasta siinä muka on?

Lopputulemana Pitkän päivän ilta sai kahdeksan peukkua nousemaan ylös ja kolme semiä. Semiä peukuttaneet pitivät kirjaa vähän tylsänä ja ajoittain pitkäveteisenä. Ylöspeukuttajan arvio taas oli:
”Kuuluu sarjaan kuolemattomat kirjat.”

Etäjäsenemme Varpu oli penkonut myös faktoja englantilaisen yläluokan suhtautumisesta natseihin. Kirjan lordi Darlingtonilla on monta esikuvaa, sillä juutalaisvastaisuus ja natsisympatiat olivat brittiaateliston keskuudessa yleisiä. Myös kruunusta luopumaan joutuneella Windsorin herttualla ja hänen vaimollaan Wallis Simpsonilla oli kiinteät yhteydet Hitleriin ja natsi-Saksaan. Tässä artikkelissa lisää Hitleriä ihailleista aristokraateista (klik)

Lukupiiriläiset ja vieraamme: vasemmalta Eija, Sasu, Piia, Eva Uggla, Minna, Airi, Pirjo, Raila, Marja, Kirsi ja Titti.

Finlandia-raatilaisen kokemuksia

Lukupiiriä tällä kertaa emännöinyt Sasu oli kutsunut illan vieraaksi viime vuoden Finlandia-raadin jäsenen Eva Ugglan. Eva on pitkän päivätyön sekä Akateemisessa että Suomalaisessa kirjakaupassa tehnyt kirjakauppa-alan ammattilainen ja nyt jo eläkkeellä. Hänellä oli aikaisempaa kirjaraatikokemusta dekkareita palkitsevassa Johtolanka-raadissa, mutta Finlandia-raadin luku-urakka oli moninkertainen. Evan lisäksi raatiin kuuluivat kirjallisuuskritiikin nettijulkaisun Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvi ja Heidi Backström, joka on Helsinki Litin tuottaja. Kuudessa kuukaudessa, toukokuusta lokakuuhun, raati luki 40 000 sivua suomalaista kaunokirjallisuutta. Eva kertoi, että raati todella luki heille lähetetyt kirjat kannesta kanteen, ei vain selannut tai lukenut 100 ensimmäistä sivua. Kirjojen kappalemäärää Eva ei paljastanut, mutta parhaimmillaan lukutahti oli 3 kirjaa päivässä.

Erityisesti syksyn tahtia Eva kuvasi ”hirveäksi”, kun syksyllä ilmestyneet kirjat päätyivät raadin luettavaksi. Kustantajat lähettävät Finlandia-palkinnosta kilpailevat kirjat ja mukana on myös kirjoittajien itsensä lähettämiä omakustanteita.

Esiraati kokoontui viisi kertaa keskustelemaan ja karsimaan kirjoja. Eva kertoi heidän keskustelleen paljon sekä kirjoista että valintakriteereistään, ei kuitenkaan riidelleen, vaikka Aleksis Salusjärvi niin väittikin. ”Opin lukemaan kirjoja eri näkökulmista.” Mitään kiintiöitä heillä ei ollut, eikä äidinkieleltään ruotsinkielinen Eva nostanut jotakin kirjaa mukaan vain sen takia, että se oli ruotsinkielinen. Lopputulemana oli ensin 20 kirjan listan, jonka jälkeen alkoi vaikein vaihe eli lopullisen kuuden kirjan listan valinta.

Ensimmäisenä valintakriteerinä Eva mainitsi kielen, jonka piti olla hyvää ja mielellään myös kirjallisuutta uudistavaa. Tästä esimerkiksi hän poimi Hanna Haurun Jääkansi-teoksen, jossa kaikki, niin kieli kuin sanatkin on loppuun hiottuja. Teoksen piti myös jollakin tavalla koskettaa omaa sydäntä, ”siihen piti rakastua”, Eva kuvasi.

Vaikka jokaisella raatilaisella oli omatkin suosikkinsa, puolet loppukilpailuun valikoituneista kuudesta kirjasta olivat sellaisia, jotka jokainen raatilainen halusi mukaan. Näistä kuudesta blogissamme on toistaiseksi juttu Cristina Candun teoksesta Valas nimeltä Goliat ja Tommi Liimatan Autarktiksesta. Tulossa on ainakin juttu Finlandia-voittajasta, Juha Hurmeen Niemestä ja Hanna Haurun Jääkannesta. Myös Miki Liukkosen O:n lukeminen on jo aloitettu. Kuudes esiraadin ehdokkaaksi valitsema oli Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra.

Kilpailuun lähetettyjen kirjojen kokonaistasoa Eva piti korkeana. Suomi 100 -juhlavuosi näkyi kokonaisuudessa, samoin myös vuosi 1918. Vahvasti Suomeen sijoittuvaa ”kotiseutuhenkistä” valikoima oli muutenkin, vain muutama kirjoista sijoittui Eurooppaan.

Eva Uggla kertoi Finlandia-palkintoraadin lukeneen puolessa vuodessa 40 000 sivua. Vasemmalla tammikuun lukupiirin emäntä Sasu Heikkilä.

Tässä pyynnöstämme Evan poimimia ”lukemisen arvoisia” kirjoja, jotka eivät yltäneet loppukilpailuun asti:

Anneli Kanto: Lahtarit
Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla (suomalainen fantasia yllätti)
Satu Taskinen: Lapset
Heikki Kännö: Mehiläistie
Sinimarja Kangas: Sielun hevonen
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Anni Kytömäki: Kivitasku

Ruotsinkielisistä kirjoista Eva poimi vielä seuraavat:
Johanna Holmström: Själarnas ö/Sielujen saari
Bosse Hellsten: Gökel

Tammikuun runo

Syksystä lähtien olemme soluttaneet lukupiiritapaamisiimme myös runon. Eijan vuoro oli nyt valita Jenni Haukion toimittamasta Katso pohjoista taivasta -antologiasta oma runonsa. Hänen valintansa Eeva Kilven runo mummoista ilahdutti erityisesti meitä jo mummoiksi ja mummeiksi päässeita:

Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

  • Kazuo Ishiguro
  • Pitkän päivän ilta
  • Tammi, 2017
  • The Remains of the Day, suom. Helene Bützow, 1989
  • ISBN 978-952-04-0066-8
Kommentit
  1. Niina
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  2. Omppu Martin
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  3. Minna Vuo-Cho
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  4. Pauline von Dahl
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  5. Simo Sahlman
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  6. Anu Hirsiaho
    • Avatar photo Kirsi Ranin
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  7. Tiina / Kirjaluotsi
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  8. Katriina
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  9. Suketus
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  10. Tuulevi
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  11. hdcanis
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  12. Kirjavaras
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  13. Marika Oksa (@MarikaOksa)
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  14. Amma
    • Amma
      • Avatar photo Kirsi Ranin
  15. Linnea
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  16. Reta Anna Maria
    • Avatar photo Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *