Nathan Hill: NIX – näkki vie palan sydämestä

Kirsin Book Club elokuun kokoontumisessa Gummeruksen tiloissa. Emäntämme Katja Leino auringonkukkien takana oikealla.

Nathan Hillin juuri suomeksi ilmestynyt esikoiskirja NIX on saanut nimensä vanhasta legendasta. Nix on näkki, vedenhaltija, joka lenteli pitkin rannikkoa etsien seikkailunhaluisia, yksin ulos lähteneitä lapsia. Kun näkki löysi etsimänsä, se näyttäytyi lapselle isona valkoisena hevosena. Lapsi hyppäsi valkoisen hevosen selkään ja innoissaan ratsasti sillä, korkealla ja kovaa ravia, ja halusi muiden näkevän ja kateellisena katselevan hänen hevostaan.

Ja juuri sillä hetkellä – kun vauhti ja ilo olivat huipussaan, kun he tunsivat hallitsevansa hevosen niin hyvin kuin mahdollista, tunsivat sen olevan heidän omansa, halusivat saada ihailua sen ansioista kaikkein kiihkeimmin ja olivat turhamaisimmillaan, ylimielisimmillään ja ylpeimmillään – juuri silloin hevonen astui pois kaupunkiin johtavalta tieltä ja lähti laukkaamaan kohti merenrannan kalliojyrkännettä. Se juoksi täyttä vauhtia kohti putousta ja alhaalla vellovaa vettä. Ja lapset kirkuivat ja riuhtoivat hevosen harjaa, huusivat ja vaikersivat, mutta mikään ei auttanut. Hevonen loikkasi alas jyrkänteeltä. Lapset pitivät tiukasti kiinni sen kaulasta vielä pudotessaan, ja elleivät he kuolleet paiskautuessaan päin kiviä, he hukkuivat jääkylmään veteen.

Näkki-tarinan kirjassa kertoo Norjasta Yhdysvaltoihin muuttanut Frank pienelle tyttärelleen Fayelle, ja siitä lähtien tyttö saa paniikkikohtauksia. Isä-Frankin mukaan tarinan opetus on: Älä luota mihinkään mikä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Aikuisena Faye jättää poikansa Samuelin ja miehensä Henryn mitään etukäteen ilmoittamatta. Äiti ja poika tapaavat lähdön jälkeen vasta 20 vuotta myöhemmin.  Fayesta on tullut median näkyvästi riepottelema ”Packer Attacker”, kun hän on heitellyt kiviä kuvernööri Packerin, tulevan presidenttiehdokkaan päälle. Samuel lähtee selvittämään, kuka hänen äitinsä oikeastaan on, onko hän median kuvaama entinen hippi ja radikaali vai se syrjäänvetäytyvä äiti, jonka hän lapsuudestaan muistaa.

Lukupiirimme vietti ihastuttavan elokuun illan Gummeruksen myynti- ja markkinointijohtaja Katja Leinon vieraana keskustellen NIXistä, jonka olimme saaneet ennakkokappaleina luettavaksemme. Katja kertoi mielenkiintoista taustatietoa siitä, millaisten vaiheiden kautta NIX päätyi Gummeruksen kustantamaksi. Läpikotaisin kirjaihmisenä ja itsekin lukupiiriläisenä Katja oli myös mahtava osallistuja keskustelussamme. Keskustelu pulppusikin taas niin kuin mielenkiintoista kirjaa käsitellessä vain voi.

Hillin kirja on melkoinen järkäle, yli 700 sivua. Tarina liikkuu kolmessa aikatasossa; nykyhetkeä edustaa vuosi 2011, Occupy Wall Street -mielenosoitukset New Yorkissa ja käynnissä oleva presidentinvaalikampanja. Samuel Andresen-Anderson on kirjallisuuden professori, jonka epäkiitollisena tehtävänä on yrittää saada opiskelijat innostumaan vaikkapa Shakespearesta. Hän on myös ”melkein-kirjailija”, jonka esikoiskirja tosin on vielä kirjoittamatta, vaikka hän onkin jo vuosia aikaisemmin saanut kirjasta sopimuksen ja mittavat ennakot.

Toista aikatasoa edustaa Samuelin kouluvuodet, aika ennen kuin äiti lähtee. Samuel tutustuu itsensä ikäisiin kaksosiin, Bishopiin ja tämän sisareen Bethanyyn, lahjakkaaseen viulistiin, jota Samuel tulee aina rakastamaan. Kolmas aikataso on vuosi 1968, Samuelin äiti Faye on aloittanut opiskelun Chicagossa. Siellä nuorten mielenosoitukset sotaa ja demokraattien puoluekokousta vastaan äityvät mellakoiksi, joita poliisit väkivalloin tukahduttavat.

Taustatiedot kertovat, että Hill on kirjoittanut esikoistaan 10 vuotta ja se myös näkyy teoksessa, ei vain sivumäärissä, vaan myös tarinan osien erilaisuutena. Irrallisia ne eivät kuitenkaan ole, vaan Hill on pystynyt juonikäänteillä punomaan osaset yhteen kekseliäästi ja toimivasti. Tiettävästi tarinaa on käsikirjoitusvaiheessa jo reippaasti karsittu, mutta monen meistä mielestä enemmänkin olisi voinut jättää pois. Taas kerran ”kill your darlings” oli unohtunut. Mutta moni totesi, että kirja ei tuntunut liian pitkältä, koska sitä oli kuitenkin helppo ja hauska lukea. Äidin salaaman menneisyyden paljastuminen pikku hiljaa luo kirjaan jännitteen, joka pitää otteessaan.

Kirjan rakennetta voisi myös kuvata pelilliseksi: siinä siirrytään tasolta toiselle, laajentaen mutta myös syventäen. Pelaamisella onkin NIXissä erityinen merkitys. Iltaisin työhuoneessaan professori Samuel Anderson on syvästi addiktoitunut Elfscape-tietokonepelin pelaaja. Vielä syvemmällä pelimaailmassa, lähes ilman kosketusta normaalimaailmaan elää Pwnage-pelaajanimellä tunnettu hahmo, voittamaton mestari pelatessaan, onneton surkimus todellisuudessa. Hahmo, joka hymyilyttää ja puistattaa.

”Jos vain tosimaailma voisi toimia samalla lailla kuin Elfscape, hän sanoi pureksiessaan. ”Jos vain avioliitot voisivat toimia sillä lailla. Niin että aina kun mä tekisin jotain oikein mä saisin aviomiespisteitä, kunnes olisin suurmestari tasolla sata. Tai kun mä käyttäytyisin Lisaa kohtaan ääliömäisesti mä menettäisin pisteitä, ja mitä lähemmäs nollaa painuisin, sitä lähempänä olisin avioeroa. Siitäkin olisi apua, jos näihin tapahtumiin liitettäisiin ääniefektit. Kuten se ääni, joka kuuluu kun Pac-Man pienenee ja kuolee. Tai kun joku tekee liian korkean tarjouksen Mitä maksaa -visailussa. Se yleisön reaktio.”

Nathan Hillillä on itselläänkin kokemusta tietokonepeleihin addiktoitumisesta, joten ei ihme, että haltiamaailmassa liikkuminen on niin antaumuksella kirjoitettu. Pelimaailmaa olimme monet valmiit kirjasta karsimaan pienemmäksi. Samanlaisella antaumuksella Hill kuitenkin pystyy kuvaamaan myös vuoden 1968 Chicagon mellakoita, poliisin ja mielenosoittajien yhteenottoja. Osuudessa vilahtavat myös todelliset henkilöt hippirunoilja Allen Ginsberg, CBS:n uutisjournalisti Walter Cronkite ja demokraattien presidenttiehdokas Hubert H. Humprey. Ainakin meille, jotka olimme eläneet vuonna 1968 rippikoululaisina tai teiniliiton kesäkurssilaisina ja kokeneet orastavaa poliittista heräämistä, tämä osuus oli kirjasta merkittävin.

Jokaiselle jotakin -kirjako? Jos, niin positiivisessa mielessä eikä ainakaan laskelmoidusti, vaan enemmänkin esikoiskirjailijan raivokkuudella. Uskoimme, että kirja voisi puhutella myös miehiä ja meitä paljon nuorempiakin. NIX menee myös syvälle, pohtii kasvatuksen, sosiaalisen perimän merkitystä, ihmisen sisällä olevaa kiveä, joka vie syvemmälle ja syvemmälle. Faye yritti riuhtaista itsensä irti ahdistavasta pikkukaupunkimentaliteetista, jossa kukaan ei olisi saanut ”nousta ratsun selkään” ja iloita siitä. Fayen riuhtaisu ei onnistunut, vaan ratsu suisti hänet alas jyrkänteeltä. Fayen tulkinta näkistä olikin toinen kuin isänsä:

”Se mitä rakastat kaikkein eniten satuttaa sinua aikanaan kaikkein pahiten.”

Vietnamin sodan vastainen mielenosoitus vuonna 1968.

NIX on myös kirjailijan kunnianhimoinen läpileikkaus amerikkalaisuuteen ja vähintään yritys synteesiksi Yhdysvaltojen lähihistoriasta. 60-luvun raivokkaat mielenosoitukset rinnastuvat 2010-luvun Occupy Wall Street -liikkeeseen, 60-luvulla vastustettiin Vietnamin sotaa marssein, 2010-luvulla kapitalismia rummutuksin. 60-luvun kaksinaamaista Sebastiania vastaa 2000-luvun huijauksille ja valheille opintomenestyksensä perustava Laura. Häikäilemättömän menestyjän henkilökuvia kumpikin.

Kirjassa kyynisiä huomioitaan ja poliittisia ”totuuksia” laukoo Guy Periwinkle, menestyksentekijä, kuten hänen käyntikortissaan lukee. Vaikka jatkoksi suomalaiseen keskusteluun omassa kuplassa elämisestä, sopii tämä Periwinklen ajatus:

”Mikä on totta? Mikä on valhetta? Jos et ole huomannut, niin maailmassa on aika pitkälti luovuttu siitä vanhsta valistusajan ajatuksesta, että totuus voidaan koota tehtyjen havaintojen pohjalta. Todellisuus on siltä kannalta liian monimutkainen ja pelottava asia. On paljon helpompaa viitata kintaalla kaikelle sellaiselle tiedolle, joka ei sovi yhteen omien ennakkokäsitysten kanssa, ja uskoa kaikkeen sellaiseen joka sopii. Minä uskon siihen mihin minä uskon, ja sinä uskot siihen mihin sinä uskot, ja kumpikin mukautuu tähän asiantilaan. Liberaali suvaitsevaisuus ja tosiasiat kieltävä pimeä keskiaika kohtaavat toisensa. Se on nykyään hyvin muodikasta.”

Mikä on totuus Fayesta? Se ei kirjan mukaan ole yksi, vaan monta totuutta. Monikasvoinen kuin Yhdysvallat?

Faye ei ymmärrä eikä ehkä koskaan tule ymmärtämään, että meillä ei ole yhtä todellista minää, joka olisi piilossa monien valheellisten takana. Ennemminkin meillä on monta todellista minää, jotka ovat toinen toisensa takana.

Kuva Michael Lionstar + Gummerus.

Nathan Hilliä on verrattu John Irvingiin, ja NIX onkin samanlaista laveaa eeppistä kerrontaa kuin Irviningin kirjat, samalla tavalla helppolukuista ja realistista. Näyttävästi jo uraansa lopetteleva Irving on myös asettunut Hillin kirjojen suosittelijaksi. ”Nathan Hill on huikeuden mestari.” ”Paras uusi yhdysvaltalainen romaanikirjailija.” Ainakin näillä lauseilla Irving on ylistänyt seuraajaansa. Myös Jonathan Franzenin ja Donna Tarttin nimet ovat vertailuissa esiintyneet.

Nathan Hillin äidin suku on lähtöisin Norjasta, ja kirjailija selvittää kirjan lopussa, että nix on germaaninen nimitys sille henkiolennolle, jota Norjassa kutsutaan nimellä nøkk.

Tässä vielä koottuna ajatuksiamme kirjasta:

  • NIXissä oli kiehtovaa monikerroksisuutta, hyviä tarinoita, ajankuvaa ja huumoria. En pitänyt kirjaa liian pitkänä. Alun pelimaailman kuvauksen koin hyvinkin ahdistavana.
  • NIX oli täydellistä lomalukemista, lukuromaani, joka kuitenkin oli myös riittävän älyllinen. En kuitenkaan löytänyt varsinaista samaistumiskohtaa omaan elämään. En usko, että tulee jättämään pysyvää muistijälkeä. Sitä mietin, miksi amerikkalaisen yliopistomaailman kuvauksissa toistuvat pedofilia, arvosanojen ostaminen, huumeet, niin kuin tässäkin kirjassa. Minusta pelimaailma oli kiinnostavaa!
  • Erityisen pidin kirjan keskellä olleesta sinä-muodossa kirjoitetusta, pelikirjamaisesta tarinasta, jossa Samuel ja Bethany tapaavat vuosien jälkeen ja lukija toimii ikään kuin pelissä avattarena.
  • Kirja oli helppolukuinen ja sisälsi pieniä opastuksia elämään, myös huumoria. Nauroin parissa kohtaa.
  • Minulle tästä kirjasta jää pysyvä muistijälki. Erityisesti vuoden -68 tapahtumat tulivat lähelle. Vaikka kirjassa oli paljon aineksia, selkeä lukujako ja nimetyt luvut auttoivat pysymään koko ajan kärryillä.
  • Minullekin kirjasta jää muistijälki. Pidin siitä paljon, vaikka se ei ollut mitenkään emotionaalinen. Varsinkin alussa kirjan ihmiskuva oli hyvin kyyninen. Lopussa jo paljon pehmeämpi, mistä näkee että 10 vuodessa kirjailijakin on muuttunut. Ajattelen, että ymmärrän tämän jälkeen amerikkalaisuutta enemmän.

Peukuistamme 7 nousi ylös ja 4 oli semiä.

Lue myös muita juttujamme Amerikasta tai amerikkalaisuudesta:

  • Nathan Hill
  • NIX
  • Gummerus, 2017
  • The Nix, suomentanut Raimo Salminen, 2016
  • ISBN 978-951-24-0170-3
Kommentit
  1. Irina
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  2. Tuulevin lukublogi
  3. Tiina / kirjaluotsi
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  4. Katriina
  5. Jane / Kirjan jos toisenkin
  6. Suketus
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  7. Marika Oksa (@MarikaOksa)
  8. Minna Vuo-Cho

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *