Orhan Pamuk: Istanbul – surun kaupunki

”Maiseman kauneus piilee sen surussa.” Tämän lauseen Orhan Pamuk on valinnut Istanbul – Muistot ja kaupunki –kirjansa motoksi. Se on lainattu Ahmet Rasimilta, lehtimieheltä, jonka Pamuk nimeää yhdeksi suurimmaksi Istanbul-kirjailijaksi. Nykyhetken näkökulmasta Nobel-kirjailija Pamuk on itse ehdottomasti suurin Istanbul-kirjailija ja kaupungin suru, joka yhdistyy oman elämän suruun, on hänen kirjansa keskeinen teema.

— itsestäni kertoessani yritän kertoa Istanbulista ja Istanbulista kertoessani itsestäni,—

Orhan Pamuk on syntynyt Istanbulissa 1952 ja asuu vielä, tai ainakin Istanbul-kirjaa kirjoittaessaan hän asui sukunsa Pamuk-talossa, missä hän vietti lapsuutensa. Isoisä Pamuk oli hankkinut suuren omaisuuden, ja koko suku asui ukin rakennuttamassa suuressa kerrostalossa Istanbulin Nişantaşissa, alueella, jossa aikaisemmin oli ollut osmanivaltion hallitsijasukujen palatseja. Pamukin lapsuudessa mahtavasta Konstantinopolista ja osmani-imperiumista oli jäljellä vain raunioita ja pystyssä olevat entiset loisteliaat palatsit olivat uusiokäytössä kouluina ja virastoina.

Pamuk kuvaa varttuneensa ”synkän museokodin hämärissä huoneissa”, joissa hän kuitenkin viihtyi varsinkin ennen kouluikää paremmin kuin ulkona. Istanbulin kadut ja maisemat hän löysi vasta myöhemmin. Isän ja äidin riidat varjostivat lapsuutta, ja varsinkin isä katosi Orhanin ja kaksi vuotta vanhemman veljen elämästä usein pitkäksikin aikaa. Isä katosi rakastajattariensa luokse, äiti sairastamaan oman sukunsa luokse ja joskus molemmat ilmeisesti avioriitojaan selvittelemään.

Uskottomuus ei ollut ainoa isän ”rikkeistä”. Hän ja hänen veljensä ajautuivat epäonnisissa liiketoimissaan kerta toisensa jälkeen konkurssiin, ja vähitellen suvun rikkaus mureni kuin osmanivaltio, ja Orhanin perhe joutui muuttamaan pienempään asuntoon vaatimattomammalle alueelle. Samalla tavoin raunioituu ja konkreettisesti palaa poroiksi myös Istanbulin mennyt loisto ja rikkaus. Pamuk kuvaa useampaan otteeseen, miten jo rapistumaan päästetyt puiset palatsit ja suuret puutalot leimahtavat liekkeihin ja palavat yksi toisensa perään.

Pamuk muistaa lapsuutensa Istanbulin mustavalkoisena, ”hämäränä ja lyijynharmaana, kuin mustavalkoisena valokuvana”. Istanbul-kirjassa on laaja mustavalkoinen valokuvakuvitus, mutta valitettavasti ainakin lukemassani pokkariversiossa kuvat ovat niin sameita ja pienikokoisia, että kaupungin maisemista, taloista ja ihmisistä on niistä vaikea saada käsitystä. Tämä on harmillista, sillä Pamuk kertoo hyvin tarkasti kirjan lopussa, miten on valokuvat kirjaansa valinnut ja miten hän koki samanlaisia ”innon ja haparoinnin hetkiä” kuin kirjoittaessaan. Mukana on myös monta hänen itse ottamaansa kuvaa.

Kirjasta varmaankin puolet on omistettu Istanbulin historialle, turkkilaisille ja ulkomaisille kirjailijoille ja taiteilijoille, jotka ovat kaupunkia kuvanneet. Tarkasti Pamuk on myös taltioinut omat muistikuvansa kaupungin talvista, Bosborin maisemista, autoajeluista isän kanssa kaupungin eri osissa ja nuoruuden pitkistä yksinäisistä kävelyretkistä Istanbulin laitakaupungilla. Rehellisesti on myönnettävä, että joissakin kohdin minua jo puudutti lukea 1800-luvun kuvauksia kaupungista. Olen yhden kerran käynyt kokousmatkalla Istanbulissa, ja muistikuvani kaupungista rajoittuvat vain muutamaan keskusta-alueeseen ja tärkeimpiin nähtävyyksiin. Uskon että Istanbulin tuntijalle kaupunkiosuudet avautuvat paremmin kuin minulle. Sen sijaan kirjailijan elämänvaiheista lukisi vaikka enemmänkin, niin kiinnostavasti hän kuvaa lapsen ajatuksiaan, nuoruuden ahdistusta, suvun ja perheen elämää, omaa Istanbuliaan.

Nuori Pamuk on vahvasti suuntautunut kuvataiteilijaksi. Jo pienenä koululaisena hän osoittautui lahjakkaaksi piirtäjäksi ja piirtämiseen häntä myös kannustettiin ja tuotoksia ihailtiin. Erityisen koskettava on luku Pamukin ensimmäisestä suuresta rakkaudesta ja siitä, miten maalaaminen siihen yhdistyi. Vaikka pientä koululaista kannustettiinkin piirtämään ja maalaamaan, ammattia siitä ei hänelle haluttu. Perheen paine ja perinteet veivät Pamukin opiskelemaan arkkitehdiksi, mutta hän päätti parin vuoden jälkeen lopettaa opinnot.

Orhan Pamuk ”piirtää” myös kirjoittaessaan, pikkutarkkaa kuvaa, jossa on mukana valot ja varjot, erityisesti varjot. Hän on rekisteröinyt muistiinsa tunnelmat ja kävelyretkien yksityiskohdat. Vaikka katujen ja Istanbulin kaupunginosien nimet ovat vieraita, lukija on mukana kirjailijan yksinäisillä kävelyillä. Pamuk kirjoittaa, miten hänelle itselleen lukiessa tekstistä syntyvät mielikuvat ovat tärkeintä. Vahvoja mielikuvia hän rakentaa myös itse tekstiinsä. Ja kaiken yllä häilyy melkein maagisella tavalla harmaa suru, kaupungin ja kadonneen elämänmuodon.

Istanbul on kertomus kirjailijaksi kasvamisesta, sivusta katsojan yksinäisyydestä, lohdusta jota surun kaupunki on tuonut toiselle surulliselle:

— hetken kuluttua avaisin oven, pakenisin kaduille, jotka lohduttaisivat minua, ja että pitkän kävelyretken päätteeksi minä palaisin keskellä yötä kotiin ja istuisin pöydän ääreen saadakseni irti jotain kaupungin katujen tunnelmasta ja kemiasta. ”Ei minusta taiteilijaa tule”, minä sanoin. ”Minusta tulee kirjailija.”

Orhan Pamuk niihin aikoihin, kun Istanbul ilmestyi.

Myös Sasu luki Istanbulin loppuun juuri ennen Helsinki Litin alkamista. Tässä hänen ajatuksensa kirjasta:

Jätin Orhan Pamukin tiiliskiven, Istanbulin tauolle muutama kuukausi sitten, kun tuntui että käsillä oli niin monta muuta mielenkiintoista kirjaa. Tartuin tähän jättilaiseen pari päivää sitten ja ilokseni sitä oli taas mukava lukea. Pamuk kirjoittaa kauniisti ja sujuvasti, eli itse tekstiä on kiva lukea. Kirja on hieno, mutta Istanbulissa käymättömälle loputtomat kaupunkikuvaukset sekä muiden kirjoittamien kapunkikuvausten lainaaminen tekee siitä paikoitellen pitkäveteisen. Mielenkiintoisinta luettavaa ovat kirjailijan lapsuuden kuvaukset perheestä ja sen elämästä.

Melkein häiritsevän usein kirjassa mainitaan osmanivaltakunnan tuhosta käynnistynyt kaupungin rappeutuminen. Länsimaisuuden ihannointi ja kaupungin systemaattinen länsimaalaistaminen on kirjailijan mukaan tuhonnut suurimmat osan Istanbulin sielusta ja sydämestä. Lukuisat tulipalot, vanhan kulttuurin syrjäytyminen ja arvostuksen puute massiivisen väestönkasvun ohella ovat muuttaneet kaupungin pysyvästi ja nimenomaan mitättömämpään suuntaan.

Länsimaisten matkailijoiden Istanbul-kirjoitukset ovat tuskallista luettavaa ennen kaikkea siksi, että kaikki Istanbulin erityispiirteet, joista nämä usein hyvinkin loistavat kirjailijat ovat dramaattisesti kertoneet, katosivat Istanbulista hyvin pian sen jälkeen, kun kirjoitukset oli julkaistu. Länsimaiset vierailijat kirjoittivat mielellään kaikesta eksoottisesta ja ei-länsimaisesta Istanbulissa. Atatürkin aloittama länsimaistamisliike hajotti ja tuhosi lyhyessä ajassa kaikki Turkin erityispiirteet, instituutiot ja perinteet, koska ne olivat länsimaistumisen tiellä. Tätä Istanbulin historian katoamista Pamuk suree läpi kirjan.

Länsimaisuuden ja idän kulttuurin välimaastossa elämisen tuskaa hän kuvaa jotenkin surullisesti. Lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1960-luvun Turkissa kuvatessaan hän tekee sen hyvin elävästi, ja kirjan painopiste olisikin voinut olla enemmän ympäristön kuvausta tätä kautta. Hänen rakkautensa kotikaupunkiaan kohtaan on kuvattu kirjassa hyvin runollisesti:

tunsin olevani kiintynyt Istanbuliin myös siksi, että mieleni sekasorrosta ja surusta huolimatta kaupunki tarjosi minulle paljon syvällisempää tietoa ja lohtua kun kukaan koskaan millään oppitunnilla.

  • Orhan Pamuk
  • Istanbul - Muistot ja kaupunki
  • Tammi, 2010
  • İstanbul. Hatiralar ve Şehir, suomentanut Tuula Kojo, 2003
  • ISBN 978-951-31-7377-7

Vastaa