Pajtim Statovci: Tiranan sydän – kotkan poika korkokengissä

Albanian lipun tunnus, kaksipäinen kotka muuntuu Tiranan sydämessä erilaisiksi tulkinnoiksi.

Albanian lipun tunnus, kaksipäinen kotka muuntuu Tiranan sydämessä erilaisiksi tulkinnoiksi.

Miksi en saa olla sellainen kuin olen? Miksi en tule nähdyksi sellaisena kuin olen? Miksi minun pitää muuttaa itseäni, väkivaltaisestikin, tullakseni nähdyksi. Kaksi vuotta sitten Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vahvalla teoksellaan Kissani Jugoslavia voittanut Pajtim Statovci onnistuu myös toisessa romaanissaan. Tiranan sydän -teoksessa kuljetaan maasta toiseen paremman elämän toivossa, mutta myös jotta tulisi hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tarinan lähtökohta on Albania, ja Albanian tunnus, kaksipäinen kotka, luo kertomukselle pohjan. Bujar ja Agim, kirjan alussa 14-15-vuotiaat ystävykset ovat toisiinsa sulautuva kaksipäinen kotka, ja jossakin tarinan vaiheessa heistä tuleekin vain yksi, kirjan kertoja, jolla on kaksi olomuotoa. ”Oletko mies vai nainen?” kertojalta kysytään.

Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kun minulle parhaiten sopii.

Albaniaksi albaani on shqipëtar, joka tarkoittaa kotkan poikaa, ja Albania on Shqipëria, kotkan maa. Bujarin isä on Kosovon albaaneja ja muuttanut Albaniaan ja Tiranaan paremman elämän toivossa. Alkuosan kerrontaa rytmittävät tarinat albaanien sankarillisesta menneisyydestä. Jo kuolemansairaaksi itsensä tietävä isä vie Bujarin Skanderbeg-museoon menneisyyden näyttääkseen, sillä kommunistihallinnon tai 90-luvun Albaniassa ei ole helppo tuntea itseään sankariksi. Se miten voimakkaasti elämää kahlitsevat vielä vanhat perinteet, selviää Bujarille viimeistään isän hautajaisissa suvun luona Kosovossa.

Bujarin ja erityisesti Agimin mielestä Albaniassa ei ole mitään hyvää. ”Kaikki on typerää täällä.” Niinpä pojat lähtevät etsimään parempaa muualta, aivan kuin Agim on etsinyt identiteettiään pukeutumalla äitinsä vaatteisiin ja koruihin. ”Olin ihan erinäköinen, Bujar, se oli uskomatonta, Agim sanoi, varsinkin kun laitoin jalkaan myös äidin punaiset korkokengät.” Kotona Agim ei saa olla itsensä, se mikä hän kokee todellisuudessa olevansa. Rangaistuksena naisen vaatteisiin pukeutumisesta isä pieksee poikansa; kotkan pojalle ei korkokenkiä Albaniassa hyväksytä.

Alun Albania-osuuden jälkeen tarina muuttuu vaelluskertomukseksi. Tarinan minä, kulkija (Bujar, ehkä Bujar+Agim yhdessä persoonassa tai sitten joku muu) pyyhkii mielestään kaiken entisen, nimensä, kotinsa, omaisensa.

Päätin tarttua jokaiseen päivään ja jokaiseen hetkeen kuin ainutkertaiseen tilaisuuteen, ja toistelin itselleni, että täällä saan joka päivä uuden mahdollisuuden olla uusi ihminen, juuri sellainen kuin olen toivonut olevani, koska uskoin sokeasti siihen, että ennen pitkää, jonakin päivänä kaikki todella kääntyisi paremmaksi, kävisi niin kuin elokuvat ja kirjat elämästä opettavat ja pääsisin valon alle, tulisin nähdyksi – uskoin, että niin olisi pakko jossakin vaiheessa käydä, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut, koska minulla ei ollut paikkaa mihin palata, minulla ei ollut kotimaata enää.

Kertoja muuttaa persoonaansa, sukupuoltaan, nimeään, varastaa identiteetin ystäviltään, rakastetultaan. Hän on vuoroon mies, vuoroon nainen, italialainen, saksalainen, lääketieteen opiskelija, teologian opiskelija. Hän on kulkija, joka etsii itseään ja matkustaa Roomasta Berliiniin, Madridiin, New Yorkiin ja Helsinkiin. Helsinkiin muuttanut kertoja miettii, että jos hän olisi saanut kasvaa Suomen kaltaisessa maassa, hän olisi lukenut niin paljon kirjoja, ettei olisi enää jaksanut pitää silmiään auki. Hän olisi hankkinut yliopistotutkinnon ja arvostetun ammatin, ”elänyt todeksi parhaan mahdollisen elämän ja saanut läheiseni halkeamaan ylpeydestä”. Mutta mitä tekevät suomalaiset? Ovat vetäytyneitä ja varautuneita, puhuvat äärimmäisen hiljaa, eivät katso silmiin. Ja monet ovat vihamielisiä muualta tulleita kohtaan. Hän on järkyttynyt, miten paljon suomalaiset juovat ja miten käyttäytyvät juovuksissa.

On kuin suomalaiset eivät näkisi, miten etuoikeutettua elämää he elävät, kuin he eivät olisi kuulleetkaan maailmasta kotimaansa ulkopuolella.

Statovci rinnastaa maastamuutoin ja transsukupuolisuuden. Aivan samoin kuin maasta toiseen muutetaan, jotta saataisiin ”itselleen otollisemmat elinolosuhteet”, muuhunkin toimintaamme liittyy usko siitä, että näin tekemällä pääsemme parempaan asemaan tai saamme jotakin, ”jota ilman ei usko voivansa olla”. Suomesta löytyy Tanja/Tom, joka käy läpi kivuliaita hormonihoitoja muuttuakseen naiseksi ja edessä ovat vielä leikkaukset, ruumiin silpominen. Tätä väkivaltaista muutosta ja Tanjan epävarmuutta seuratessaan kertoja-vaeltaja ihmettelee:

Miksi ei voi olla mies tai nainen yksinkertaisesti ilmoittamalla siitä, pukeutumalla naisen tai miehen vaatteisiin, ihmettelen kuunnellessani häntä, miksi jokainen ei voi tuoda itseään esille omalla tavallaan, miehenä tai naisena?

Kertoja toimii itse näin, päättää milloin on mies, milloin on nainen, milloin kertoo oman nimensä, milloin vie toisen identiteetin. Hänen lähtökohtansa on ”etten pukeudu tytön vaatteisiin ollakseni tyttö, vaan saadakseni pojalle tytön edut”.

Toisen kirjan uskotaan olevan vaikea kirjailijalle, jonka esikoinen on ollut vahva. Pajtim Statovci onnistuu myös toisessa teoksessaan. Kuva Pekka Holmström 2016.

Toisen kirjan uskotaan olevan vaikea kirjailijalle, jonka esikoinen on ollut vahva. Pajtim Statovci onnistuu myös toisessa teoksessaan. Kuva Pekka Holmström 2016.

Pajtin Statovci on taas kirjoittanut kiehtovan kirjan. Kissani Jugoslavian vahva tunnelma ja omanlaisensa ääni melkein hengästytti. Tiranan sydän on rosoisempi, rakenteeltaan kaksijakoisempi. Se ei hengästyttänyt, mutta sitä jäi miettimään. Heti lukemisen jälkeen alkuosa, Albanian osuus tuntui minusta vahvemmalta kuin vaellusosuus, mutta mitä pidempään tarinaa mielessäni pyöritän, sen vahvemmaksi ja moniulotteisemmaksi se muuttuu, kirjaksi joka ei tyhjenny yhdellä lukemisella.

Kirsin Book Club luki Kissani Jugoslavian kaksi vuotta sitten ja keskusteli siitä vilkkaasti. Lue tästä, mitä mieltä Statovcin esikoisesta olimme.

Tässä Bajtim Statovcin ajatuksia Helsingin kirjamessuilla kaksi vuotta sitten, kun esikoispalkintoehdokkuudestakaan ei vielä ollut tietoa.

Airi jututti Pajtim Statovcia kaksi vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla. Kirjailijan läpimurto oli edessä.

Airi jututti Pajtim Statovcia kaksi vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla. Kirjailijan läpimurto oli edessä.

  • Pajtim Statovci
  • Tiranan sydän
  • Otava, 2016
  • ISBN 978-951-1-29723-9
Kommentit
  1. Pirjo
  2. Päivi

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *