Peter Sandström: Laudatur – arvosana elämälle?

LaudaturHienon konserttipäivän iltana kiirehdin aloittamaan ennakkokappaleena saamani Peter Sandströmin Laudaturin. Luin ensimmäisen luvun ja käperryin sen jälkeen peiton alle tyytyväisyydestä hyristen; sandströmilaista tyyliä parhaimmillaan oli luvassa. Olin alkukesästä lukenut Sandströmin edellisen kirjan, kaksi vuotta sitten myös suomeksi ilmestyneen Valkean kuulaan ja ihastunut. Kirjailijan tyyliin, hiljaisen haikeaan kerrontaan, lämpöön jolla henkilöitä kuvataan. Mikä ilo oli löytää itselleen uusi, suomalainen kirjailija ja tällainen kirja, pieni helmi.

Sama tunne toistuu Laudaturiakin lukiessa. Oikeastaan ei tapahdu juuri mitään ja samalla tapahtuu paljon. Kuvaus on tarkkaa ja teksti ja sen pitkät lauseet nautinnollisia, suomeksikin, kiitos suomentaja Outi Menna. Henkilöt ovat tosia, eivät ollenkaan täydellisiä mutta kuitenkin täydellisen rakastettavia. Kirjan minä on tälläkin kertaa keski-ikäinen runoilija, Peter, ja ohimennen hän saa myös sukunimen, Sandström.

Tapahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa. Nykyhetki on vuosi 2014, Peter elää Turussa ja liikkuu akateemisen maailman liepeillä, tarkemmin Åbo Akademissa, jonka lehden toimittaja hän on ollut. Viisikymppinen mies arvioi elämäänsä ja katsoo taaksepäin. Suhde vaimoon, Seepraksi kutsuttuun, on ongelmallinen. Seepra, yliopistoihminen, on päiväkausia poissa kotoa, koska viihtyy paremmin Mäkiseksi nimetyn henkilön luona. Onko kysymys mielenkiintoisista akateemisista keskusteluista vai kenties rakkaudesta, sitä Peter pohtii ja pesee kotona vain piipahtavan vaimonsa pyykit. Raskaanakin Seepra on, jo melkein viisikymppisenä.

Ongelmaton ei ole Peterin suhde lapsiinsakaan, 12-vuotiaaseen Bonnieen ja 18-vuotiaaseen Neoon. Isä-poika-suhteen pohdinta on kirjassa keskeinen, samoin miehenä olemisen sukupolvinen painolasti. Eivät siis mitään uusia aiheita, mutta Sandströmin kerronta onnistuu tekemään pohdinnasta omanlaistaan.

Ajattelin Neoa, sitä että hänkin oli perinyt oman osansa miehiltä joista hänellä ei koskaan olisi minkäänlaista muistikuvaa, se oli kuin kaiku kauhuista joita ei voinut kuvitella mutta jotka silti kulkeutuivat eittämättä eteenpäin eräänlaisena sosiaalisena kromosomina, näkymättömänä ja määrittelemättömänä mutta silti ikuisesti pysyvänä. Jos joku yritti katkaista tuon sukupolvelta toiselle periytyvän spektaakkelin, hänet tuomittiin epäjumalankuvaksi jota muut katsoivat ja ällistelivät, ilveilijäksi joka saattoi saada selkäänsä julkisilla paikoilla kesäaikaan, kun oli valoisaa ja lämmintä ja vihreää.

Laudaturin tapahtumien toinen aikataso sijoittuu vuoteen tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. (Sandström kirjoittaa vuosiluvut juuri näin, ikään kuin korostaen, ettei kyse ole vain numeroista, vaan jostakin enemmästä.)Peter palaa siviilipalveluksesta Vaasasta ja viettää elokuun vanhempien luona Uudessakaarlepyyssä. Se on kesä, jolloin Peterin isä, pian eläkkeelle jäävä puutarhuri ”oli tavallaan yrittänyt vapautua menneisyytensä ikeistä”. Isä kipuilee, sillä elämästä ei ole tullut sitä, mitä hän on toivonut. Syksy ja kuolema ovat läsnä.

Ehkä hän oli oivaltanut, ettei tuo kaikki ollut minkään arvoista niin kauan kuin hän joutui hyväksymään sen, että kuolisi samassa huoneessa jossa heräsi aamuyöllä, samassa huoneessa jossa oli nukkunut ja elänyt ja valvonut ja kuunnellut hiljaisella yöradiota yli kolmekymmentä vuotta samaan aikaan kun hänen ehjemmäksi ja oikeammaksi kuvittelemansa elämä oli koko ajan ollut käynnissä jossain toisaalla ihmettelemättä lainkaan, missä hän oli.

Isä on puutarhuri, joka on suunnitellut puutarhoja myös muille, uusien tiilitalojen rakentajille. Puutarhat ja kasvihuoneen voi nähdä symboleina elämälle. Isän tehtävä on ollut muuttaa savikasa mansikkamaaksi ja muuttaa elämä onnelliseksi. Osa puutarhoista on kuihtunut hoidon puutteessa, osaa ei koskaan ole toteutettu suunnitelman kaltaisena. Isän oma haave on kiivetä kasvihuoneen katolle, kävellä siellä. Sekään ei ole toteutunut.

Kuvittelin ymmärtäväni, että hän osasi paremmin luonnostella pihoja paperille kuin saada ne kukoistamaan, ja samalla tavalla hän ehkä oli haaveilija, joka kykeni suunnittelemaan vaelluksia kasvihuoneiden katoilla tuulettamina öinä mutta joka ei koskaan pystyisi kapuamaan omalla pihallaan kohoavien valtavien lasikehikkoisten rakennelmien päälle; kasvihuoneet olivat turvallisia pesiä, paikkoja joissa kasvit heräsivät henkiin ja tekivät hedelmää, mutta toisaalta ne olivat myös eräänlaisia kuoleman temppeleitä, koska aina tuli uusia syksyjä, keväisin tuli uusia tuholaislajeja, ja sileäpintaiset lasiruudut vain odottivat että ne saisivat hajota, särkyä teräviksi sirpaleiksi jotka viilsivät poikki jänteet ja pehmeät suonet ja päästivät ulos kaiken mikä piti ihmistä elossa niin että kuolema sai tihkua haavoista sisään elämän tilalle.

Laudatur 2Näytekatkelmien perusteella Sandströmin kirjaa voisi kuvitella ahdistavaksi ja raskaaksi. Melankolinen se kyllä on, mutta niin täynnä arjen absurdiutta, että surumielisyydellä ei ole mustaa reunaa vaan paremminkin vaaleansininen. Valkeassa kuulaassa tehtiin äidin viimeinen parannusmatka kuolleen isän vuosikymmeniä käyttämättä olleella Ford Caprilla. Laudaturissa Peterin ja isän matka vanhalla Fordilla, tällä kertaa Taunuksella, on jonkinlainen isän elämän matka, jonka hän haluaa poikansa kanssa tehdä.

Sandströmin kuvaus on niin tarkkaa, ettei ihme että mieleen tulevat elokuvat. Isän ja pojan matka Taunuksella, ”road movie” voisi olla suomalaisesta Fellini-elokuvasta. Sen kuvia ovat kuolleen emakon raahaaminen maalitauluksi, johon sodan käynyt isä haluaa aseista kieltäytyneen poikansa kokeilevan ampumista edes kerran. Vielä absurdimpia ovat vanha karuselli syrjäisen talon sotkuisella pihalla ja talon isäntä Kroon, joka hinataan lipputankoon, koska hän ”oli pitkään halunnut tietää, näkikö sieltä Murjasin itäisimmälle suolle asti”.  Kohtaus Döbeln-ravintolassa, jossa pöytäliinat ovat puhtaita ja valkoisia, mutta kuluneita ja parsittuja ”kohdista joihin oli karissut hehkuva tuhkaa paperossista”, voisi olla Aki Kaurismäen elokuvasta.

Puutarhat, kasvihuoneet, vaatteet, Sandström jättää lukijan pohtimaan symboliikkaa. Vaimon vaatteet, joita Peter pesee ja etsii niistä vastausta, rakastaako vaimo vielä häntä. Peter pukee vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan päälleen isän pikkutakin, koska tarvitsee sitä uudessa työpaikassaan Turussa. Isä kuitenkin varoittaa, ettei ole surullisempaa kuin vaate, joka on joskus ollut jonkun toisen. ”Se kantaa mukanaan sanoja ja tarinoita, joiden ei pitäisi kulkeutua eteenpäin.”

Toisenlaisen evästeen tulevaan Peter saa nykyhetkessä entiseltä esimieheltään professori Tulijärveltä, joka hänkin valmistautuu kuolemaan. Tulijärv antaa Peterille läksiäislahjaksi Gösta Ågrenin runokokoelman Tääl, jolla Ågren voitti Finlandia-palkinnon juuri vuonna 1988. Tavoite vai vaatimus? Pitääkö elämällekin yrittää ansaita arvosana?

Kirjan sain ennakkolukukappaleena kustantajalta, S&S:ltä. Kiitos!

Laudaturin päähenkilö on "Peter Sandström", siis lainausmerkeissä. Kuvassa Peter Sandström ilman lainausmerkkejä.

Laudaturin päähenkilö on ”Peter Sandström”, siis lainausmerkeissä. Kuvassa Peter Sandström ilman lainausmerkkejä.

Peter Sandströmin edellinen kirja Valkea kuulas (Transparente blance) on myös ajankohtainen, sillä se on yksi  Helmet-kirjallisuuspalkintoehdokkaista. Lopullisen valinnan tekee raati, mutta lukijat voivat äänestää omaa ehdokastaan elokuun loppuun asti.

 

 

 

  • Peter Sandström
  • Laudatur
  • S&S, 2016
  • Laudatur, suomennos Outi Menna, 2016
  • ISBN 978-951-52-3968-6
Kommentit
  1. Tuija
    • Avatar photo Airi Vilhunen
    • juuuuu
      • Avatar photo Airi Vilhunen
  2. Satu Postpischl
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  3. Satu Postpischl

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *