Raija Oranen: Aurora – historiallinen romaani jakoi lukupiirin mielipiteet

Kirsin Book Club kokoontui joulukuun puolivälissä lukupiiriin Teos-kustantamon tiloihin. Kirjana oli Teoksen kustantama Raija Orasen Aurora, joten kokoontumispaikka oli perusteltu. Raija Oranen oli Espanjassa kirjoittamassa seuraavaa kirjaansa, mutta meitä emännöivät Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen ja kustannuspäällikkö Jussi Tiihonen. Teoksen ”kirjastohuone” oli myös oiva paikka juhlistaa lukupiirimme 5-vuotissyntymäpäivää maljoin ja kirja-aiheisin herkuin.

Aurora oli valikoitunut luettavaksi kategoriasta historialliset romaanit, ei kuitenkaan aivan yksimielisesti. Kaikkia Raija Oranen ei kirjailijana houkutellut. Aurora Karamzinin persoona kuitenkin kiinnosti, tämän Suomen autonomia-ajan vaikuttajanaisen, seurapiirikaunottaren ja keisarinnan hovinaisen. Myöhemmin tanssiaisten keskipisteestä tulee hyväntekijä, erityisesti naisten ja lasten aseman parantaja ja Helsingin Diakonissalaitoksen perustaja.

Aurora avioitui äärettömän rikkaan valtioneuvos Paul Demidovin kanssa. Demidovien suvun rikkaudet olivat peräisin Uralin kaivoksista. ”Nyt on Uralin parhaalla malmipaikalla kolmekymmentäneljä rautatehdasta, kolme kuparitehdasta, kymmeniä tuhansia maaorjia ja oma aseistettu sotaväki. Jos muistan oikein.” Kaivosten rautamalmi oli sotaan varautuvalle Venäjälle tärkeää, ja Auroran toivottiin pitävän huikentelevan ja muualla kuin Venäjällä viihtyvän Paulin järjestyksessä, kaivokset venäläisessä omistuksessa ja synnyttävän omaisuudelle luotettavan perillisen. Orasen kirja kuvaa, miten Aurora kokee velvollisuudekseen täyttää keisarin toiveen ja naida Demidovin.

Auroran ensimmäinen sulhanen Muhanov oli kuollut juuri ennen jo sovittua hääpäivää, ja lyhyeksi jäi Auroran ja sairastelevan Demidovinkin aviolitto. Auroran todellinen suuri rakkaus oli hänen toinen aviomiehensä Andrei Karamzin, viisi vuotta vaimoaan nuorempi eversti, minkä takia Auroran suku epäilikin miehen motiiveja. Vastasihan Aurora valtavasta omaisuudesta alaikäisen poikansa holhoojana.

Aurora oli luullut kokeneensa rakkauden jo kaksikin kertaa, mutta vasta Andrei Karamzinin syleilyt sytyttivät häneen sellaisen palon josta hän oli lukenut ranskalaisista romaaneista. Tämä uusi rakkaus ei ollut hämärissä puistoissa haavelemista niin kuin Muhanovin kanssa eikä arkista taistelua ja varuillaanoloa niin kuin Demidovin vierellä. Karamzinin läheisyys tuotti hänelle pyörryttävää iloa ja nautintoa. Hän ei edes tajunnut, miten joutui Andrén syliin, jokin häntä itseään vahvempi voima ohjasi hänen liikkeitään, eikä hänelle tullut mieleenkään kieltäytyä aistien iloista. Hän oli riittävän vanha ymmärtääkseen, että nuoruutta oli jäljellä enää vähän, näitä kahisevia öitä hänen makuuhuoneessaan, raukeita aamuja kun he heräsivät toistensa vierellä lemmestä ja unesta lämpiminä.

Kirja piirtää Aurorasta kuvan iän myötä yhä velvollisuudentuntoisemmaksi muuttuvana, syvästi uskonnollisena ja kotimaataan Suomea, laajan Venäjän pientä läntistä autonomista suuriruhtinaskuntaa rakastavana naisena. Auroralle erityisen tärkeä paikka Suomessa on Träskändan kartano, jonka hän lunastaa omakseen isäpuoleltaan. Pojalleen ja sukulaistytöilleen hän on maman Aurore, rakastava ja huolehtiva, mutta myös huolestuva kasvattaja.

Aurora Karamzin eli lähes koko Suomen autonomian ajan. Hän syntyi 1808 ja kuoli 1902. Kirjassa kulkeekin tärkeänä osana Suomen 1800-luvun mielenkiintoinen historia ja samalla Helsingin kehittyminen pienestä 8000 asukkaan käpykylästä todelliseksi pääkaupungiksi.

Helsinki oli kolmetoistavuotiaalle Auroralle Pietarin jälkeen pettymys, lievästi sanoen arveluttava paikka. Kevätkuraisia katuja, hoitamattomia puistoja puisia tönöjä haisevine navettoineen. Pietarissa oli väljiä aukioita, leveitä kivettyjä katuja, uljaita palatseja ja ennen kaikkea avara taivas, joka heijastui Nevan ja kanavien pinnoista. Helsingissä oli kaunista vain Kauppatorin ja Senaatintorin tienoilla, ja kävelypuistossa Töölönlahden rannalla. Mutta jo kohta Unioninkadun takana alkoi soinen seutu, jota Kluuvinlahti halkoi, ja kauppatorista länteen on rakennettu vasta pohjoinen Esplanadi, jonka eteläpuolella oli aidattu puisto, oikeastaan metsä. – Miten täällä voi kukaan sivistynyt ihminen edes elää? Aurora murehti.

Oranen kuvaa elävästi Helsingin seurapiirien juhlia ja kesäelämää Träskändan kartanossa, nykyisessä Espoossa. Kirjan toisena päähenkilönä voi pitää Auroralle rakasta isäpuolta ”papania” Carl Johan Walleenia, valtioneuvosta, jonka vilkkaan poliittisen elämän kautta Oranen pystyy tuomaan kerrontaan mukaan autonomian ajan poliittiset muutokset, eri keisareiden ja heidän edustajiensa kenraalikuvernöörien suhtautumisen Suomeen ja sen poikkeusasemaan, ja kansallisen heräämisen sekä itsenäistymiseen johtavan kehityksen. Historiakuvauksesta lukupiiri antoikin kirjalle kiitosta:

– Kirja antoi ajankuvaa, luin sitä mielelläni ”oppikirjana”. Jouduin myös huomaamaan omien historiatietojen hataruuden.

– Historiakuvaukset olivat kiinnostavia.

– Suomen autonomian aika on kiinnostava ja tässä kirjassa siitä tuli esiin paljon myös yksityiskohtia. Mielenkiintoista oli seurata Helsingin kehittymistä.

Pettyneimpiä osa lukupiiriläisistä oli siihen, miten Aurora hukkuu kirjassa historian kuvaukseen:

– Tämä kirja ei ollut ollenkaan sitä, mitä olin ajatellut. Kirjan kehyksenä on vuosisata ja sen tapahtumat, ja siihen Oranen on ympännyt henkilön, tässä tapauksessa Karamzinin. Samaa konseptia Oranen näyttää toteuttavan aina uudestaan.

– Aurora Karamzinista tiesin etukäteen jo paljon, ja minulla oli valtavat ennakko-odotukset tälle kirjalle Orasen Kekkonen-kirjan jälkeen. Kirja ei kerro Auroran tunteista, ei syvemmin siitä, miksi hänestä tuli hyväntekijä. Hänen uskonnollinen puolensakin on melkein kokonaan unohdettu.

– Kirja oli enemmän historiasta kuin Aurorasta. Se, mitä hän ajatteli ja tunsi kuitattiin parilla lauseella.

– Aurora ei kunnolla kirjassa herää eloon, vaan jää hengettömäksi. Kirja on sujuvasti kirjoitettu, mutta se ei kosketa.

Kirja kuitenkin jakoi mielipiteitä ja kiitostakin tuli paljon:

– Tämä oli aivan minun kirjani, suorastaan ahmaisin sen. Se oli minusta Anna Karenina kakkonen. Tärkeää historian kertausta ja siinä oli myös paljon filosofista ajattelua.

– Heittäydyin aivan täysillä sen ajan menoon. Etenkin historian kannalta kirja oli merkittävää luettavaa. Pidin kerronnasta, nuorten naisten ja miesten seurustelusta ja sen arvoituksellisuudesta.

– Täydellinen lomakirja, kovasti pidin siitä. Lopussa tosin liian lyhyesti kuitattiin Auroran elämän loppuvaiheet, miten hän koki elämänsä olleen rakkaudetonta ja aina laittaneensa velvollisuuden muun edelle.

– Minulle kirjan tunnetaso riitti, hyvä vain ettei ollut keksitty mitään romanttista rakkautta.

Loppuarviossamme riitti peukkuja joka suuntaan: ylös ja alas ja keskelle.