Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä – alakouluikäisen hyvä kirjakaveri

Meidän perheen 13 Risto Räppääjä -kirjaa olivat aktiivisessa lukemisessa noin viiden vuoden ajan.

Meidän perheen 13 Risto Räppääjä -kirjaa olivat aktiivisessa lukemisessa noin viiden vuoden ajan.

Sain houkuteltua teinityttären mukaani katsomaan Risto Räppääjä ja Sevillan saituri -elokuvaa, jonka ennakkonäytökseen liput tarjosi #kirja. Muistelimme hetken aikoja, jolloin Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjät olivat suosituinta iltasatulukemista meidän perheessämme.

Sarjan ensimmäisen kirjan, Hetki lyö, Risto Räppääjä, tytär sai kummitädiltään lahjaksi, kun hän täytti kahdeksan. Asuimme Bangkokissa ja suomalaisia kirjoja luettiin joka ilta, jotta kieli ei unohtuisi. Toki meillä luettiin muutakin kuin Risto Räppääjää, mutta RR-sarja oli ehdoton suosikki. Tytär totesi, että Risto Räppääjässä kaikki oli kivaa. Vaikka hieman outoa oli kuitenkin Riston ja Nellin tiivis ystävyys ja se, että he suunnittelivat olevansa aina yhdessä, vaikka eivät seurustelleetkaan.

Minä muistan kirjat tarinoista, jotka hyvällä tavalla olivat vanhanaikaisia, vaikka parempi sana saattaisi olla ajattomia. Riston täti Rauha on lempeä, mutta aivan avuton – tyttären mielestä jopa ärsyttävä. Välillä kävi mielessä, että minä en ainakaan uskaltaisi jättää omia lapsiani Rauhan vahdittaviksi. Samaa kaliberia on Lennart, jonka suhde Rauhan kanssa ei meillä olevan 13 kirjan aikana etene oikein minnekään. Heissä on paljon sitä suomalaista puhumattomuutta, joka on esillä Sinikka Nopolan Eilassa ja Rampessakin. Kun ei saa sanotuksi, niin tilanteet yleensä eivät häviä, vaan entisestään mutkistuvat.

Mutta sekä Risto että etenkin Nelli Nuudelipää ovat toimeliaita. Kirja toisensa jälkeen he ovat nokkelia ja ratkaisevat erilaisia ongelmia. Hienoa on, että heidän tunnetilojaan kerrotaan laajalti. Välillä harmittaa, ollaan kateellisia ja mustasukkaisia – on rankkaa, rankkaa, rankkaa kuten yhdessä Risto Räppääjän laulussa sanotaan. Aina lopussa ystävyys voittaa. Risto ja Nelli tuntuvat erikoisesta ympäristöstään huolimatta kovin aidoilta lapsilta/varhaisnuorilta ja uskon, että heihin on helppo samaistua.

Pyysin tytärtä valitsemaan hyllyssämme olevista Risto Räppääjä -sarjan kirjoista suosikkinsa. Hän poimi Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvin. Tarinassa Rauha-täti nyrjäyttää jalkansa ja kutsuu apuun serkkunsa Elvin, joka ottaa tehtäväkseen pistää Rauhan ja Riston huushollin järjestykseen. Tyttären mielestä tarinassa Risto ja Nelli tuntuvat jo hieman vanhemmilta ja oli kuulemma kiva, kun siinä puhutaan ruoasta, vaikka Elvin bravuuri, sipatti, ei vaikutakaan herkulliselta.

Silmäilin kirjan uudelleen ja heti alusta löytyi oivallisia lausahduksia kuten tilanteessa, jossa Elvi yrittää päälle käyvällä tyylillään auttaa Rauhan valmistaminen retkimunakuppien puhelinmyyntiä, mutta kaikki lyövät hänelle luurin korvaan:

– En päässyt lainkaan myymään, Elvi valitti Rauhalle. – Sinulla on epäkohteliaita asiakkaita. Ei tuollaisille kannata mitään kaupitella ennen kuin parantavat tapansa.

Varsinaisten kirjojen lisäksi on ilmestynyt oheiskirjoja kuten Risto Räppääjän kaverikirja, joka meillä tietenkin myös oli. Kaksi ensimmäistä elokuvaa on nähty ja niiden musiikit kuunneltu puhki. Kiinnostuspiikki kesti ala-asteen loppuun asti. Viimeisimmät kirjat eivät enää iän puolesta niin kolahtaneet, mutta tyttären mielestä myöskään kuvitus ei ollut enää hänen makuunsa. Luulen, että kun on kasvanut Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kuvamaailmaan, niin kaikki muu tuntuu huonommalta.

Uusin kirja Risto Räppääjä ja Sevillan saituri (2014) on jäänyt hankkimatta. Tarina oli elokuvan perusteella ihan kiinnostava. Tyypillisesti se perustui jälleen väärään tietoon, tällä kertaa ei väärinkäsitykseen, vaan tarkoitukselliseen huijaamiseen.

Valitettavasti Risto Räppääjä ja Sevillan saituri -elokuva ei kovin kummoinen ollut. Aiemmista Risto Räppääjä -elokuvista on jäänyt mieleen raikkaus ja hyvät laulut, mutta nyt oltiin tehty aivan kunnianhimottomasti, jotenkin olettaen, että lapset eivät oivaltaisi vähemmän osoittelevaa tyyliä. Ihan turhaa lässyttelyä, kankeaa ja ylinäyteltyä. Lapsiyleisö hörähti muutaman kerran, mutta se oli vähän reilun tunnin elokuvassa. Tyttären mielestä elokuvassa ei ollut mitään hyvää (mutta tämä on mustavalkoisen teinin mielipide). Yritin, että eikö edes musiikki, mutta ei. Ennen laulut olivat kuulemma aitoja, nyt oli liian siloiteltuja ja liikaa autotunea. Minun mielestäni Risto oli roolissaan hyvä, Nelli ennemminkin kaunis. Aikuisista Esko Roine oli taattua laatua, muut olivat kovin ulkokohtaisia. Kaukana oltiin ensimmäisten, Mari Rantasilan ohjaamien elokuvien tasosta.

Risto Räppääjän aikakausi on meidän perheessämme tällä erää ohitse.

Äitinä arvostan kirjojen kieltä, joka on monipuolista ja huoliteltua. Myös hyvät käytöstavat ovat kunniassa, ainakin lasten osalta. Aikuisethan ovat kaikki omalla tavallaan karikatyyrejä ja todennäköisesti juuri siksi toimivia. He antavat lapsille tilaa ottaa tilanteet haltuunsa! Suosittelen lämpimästi esi- ja alakouluikäisille yhdessä tai itsekseen luettavaksi!

Risto Räppääjä ja Sevillan Saituri

  • Sinikka Nopola & Tiina Nopola
  • Risto Räppääjä -kirjat
  • Tammi,

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *