Sami Sillanpään palkittu Kiinalainen rakkaustarina

Kiinalainen-rakkaustarina-3D

Millaista on elämä, jos sen elää kotiarestissa?

Vainoa, varjostamista, vahtimista. Epäoikeudenmukaisia oikeudenkäyntejä. Sananvapauden kieltämistä. Pakkotyötä. Avioparien erottamista.

Mutta nyt ei kirjoiteta Neuvostoliitosta, joka hajosi 1991, vaan nykypäivän Kiinasta. Asioista, joita tapahtuu edelleen.

Jopa vuoden 2008 Olympialaisten katukuvan siistiminen ennen länsimaisen lehdistön saapumista noudattaa Tallinnan julkisivujen pikakiillotusta Olympiavuonna 1980.

Epäuskoisille kerrottakoon: tämä tarina on tosi.

Kaksitasoinen kirja on dokumentaarinen kuvaus Kiinan historiallisesta ja poliittisesta kehityksestä, ja sen punaisena lankana on rakkaustarina, joka muuttaa muotoaan poliittisen kehityksen myötä.

Toimittajana Sami Sillanpäällä on taito kuvata tarkasti miten kahden nuoren Hu Jian ja Zeng Jinyanin kohtalot kietoutuvat kuin vaivihkaa toisiinsa Kiinalaisessa rakkaustarinassa. Kummankin sukuhistoria taustoitetaan erikseen, ja tämä johdattelee tajuamaan tapahtumia, jotka ovat muokanneet kummankin luonnetta, ajatuksia, ideoita ja käsityksiä tunteista.

Tässä tarinassa Hu Jian kehittyy hiljaisesta luonnonsuojelijasta maailmankuuluksi kansalaisaktivistiksi, ja Zeng Jinyan kehittyy rinnalla samaan suuntaan. Ensin miehensä ajatusten avustajaksi, ja sitten myöhemmin kun Hu on vangittuna, hän kehittyy taitavaksi neuvottelijaksi, joka oppii omatoimiseen ajatteluun.

Kirja ei oikeastaan ole rakkaustarina länsimaisessa rakkaustarinan merkityksessä. Se on tarina kahdesta erillisestä ihmisestä, jotka toteuttavat elämää ideologian mukaan rinnakkain, eivätkä tunteile keskenään liikaa. Sellaiseen sopiikin Sillanpään koruton ja selkeä kieli. Sekä Hun että Zeng Jinyanin lapsuus on samankaltainen. Hu Jianille isä, mutta erityisesti äiti, jäi pakkotyön takia kokonaan etäiseksi. Välittäminen tarkoitti perustarpeista huolehtimista, sekä myöhemmin opiskelumahdollisuuden tarjoamista.

Zeng Jinyan lähetettiin kaksitoistavuotiaana pois kotoaan opiskelemaan sisäoppilaitokseen, eikä hän enää palannut takaisin kotiin. Se mitä hän oli rakkaudesta tai läheisestä kiintymyksestä oppinut, jäi sille tasolle, mitä hän oli siihenastisessa elämässään kokenut.

Kun nämä kaksi sitten kohtaavat, se ei ole leimahdus. Se on kahden henkilön tapaaminen yhteisen asian tiimoilla. Ne kaksi ajavat rinnakkain samaa asiaa ja lopulta valitsevat toisensa myös yksityiselämässä.

Zeng Jinyan tytär sylissään kurkkimassa kotiarestissa. Tytär Qiancista tuli maailman nuorin kotiarestissa oleva henkilö. Kuva on ruutukaappaus.

Zeng Jinyan tytär sylissään kurkkimassa kotiarestissa. Tytär Qiancista tuli maailman nuorin kotiarestissa oleva henkilö. Kuva on ruutukaappaus.

Mitä on rakkaus?

Kahden kiinalaisen aktivistin tapaan se on työtä tauotta yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi, mutta perinteisin kiinalaisin mallein. Joka merkitsi sitä, että mies hoiti ”taistelun” ja vaimo hoiti töissä käynnin ja ansainnan ohella myös ruuanlaiton ja kodinhoidon. Lopussa vielä lapsenkin.

Kiinassa ei perinteisesti tunteilla, eikä riidellä. Vaikeista asioista, jotka ovat tunnepohjaisia, on vaikea puhua, kun ei ole siihen oppinut. Vasta vuosien ja lukuisien epäoikeudenmukaisten tapahtumien ja turhautumisen jälkeen Zeng Jinyan antaa tuskansa parisuhteen riittämättömyydestä tulla esiin.

Ja silloinkin hän kirjoittaa tuntojaan ulos kolmannessa persoonassa, ehkä juuri siksi, että omakohtaisia kokemuksia on vaikea käsitellä:

”Hänestä tuli miehensä lapsenvahti, äiti, avustaja ja kone, mutta ei rakastajatarta. Mies osallistui vallankumoukseen ja kansalaisliikkeeseen. Hiljalleen miehestä tuli taistelukone. Silloin hän menetti miehen.”

Mietin lukiessani, onko kirjan ote sittenkin liian dokumentoiva. Loppuun päästyäni tulin tulokseen, että ei. Juuri tässä kerronnassa piilee koko kirjan juju.

Olen itse tehnyt lukuisia tunteja taustatöitä selvitellessäni sukulaisuussuhteita, henkilöitä menneisyydestä, heidän kohtaamisiaan ja rakentanut siitä kokonaisuutta. Huomasin yhtäläisyyden Sillanpään kerronnassa ja omassani. Tällaisen todellisuuden tilkkutäkin rakentaminen monista osista tekee kerronnasta väkisinkin toteavaa. Pois jäävät tunteet, pois jäävät vaatetuksen kuvaus tai ilma tiettynä tapahtuma-ajankohtana. Mutta juuri se pragmaattinen kerrontatapa, jolla Sillanpää kirjoittaa, sopii erinomaisesti juuri näiden kahden, tunnetasolla pidättyväisen ihmisen tarinan kertomiseen, ja korostaa millaista kiinalainen rakkaustarina on salaisen poliisin varjossa: pelkistettyä, tunneköyhää, ahdistavaa, lakonista.

Kiinan ovet olivat ollet auki länsimaille investoijille jo hyvän aikaa 1990-luvulla. Kun itse kävin Pekingissä 1996, länsimaistuminen oli nopeasti etenemässä. Oli rakennettu uusia, isoja ostoskeskuksia ja lisää oli tulossa. McDonald’s oli löytänyt tiensä pääkaupunkiin jo viisi vuotta aiemmin. Suurin osa kansalaisista halusi rikastua, toivoi uusia moderneja teknisiä laitteita. Länsiautoja haviteltiin, isompia asuntoja haluttiin. Länsimainen muoti tuli katukuviin.

Kiinalainen rakkaustarina ei kerro tästä Kiinasta.

Se kertoo yksityiskohtaisesti Kiinan salaisesta poliisista Guobaosta ja sen harjoittamasta mielivaltaisesta vainosta. Se kertoo vuosikausia kestäneistä kotiaresteista, vääristä tuomioista. Se kertoo saavutuksista ihmisoikeusrintamalla. Kansainvälisestä huomiosta. Nobelin rauhanpalkinnon ehdokkuudesta.

Ja se kertoo pelkistetysti kahdesta ihmisestä, jotka haluavat parantaa maailmaa, puolustaa sanavapautta ja auttaa muita oman onnensa kustannuksella.

Väistämättä tulee mieleen, miten harvinaista tämä on, ja miten jotkut tavoittelevat vain omaa onneaan toisten kustannuksella läpi koko elämänsä.

Sillanpää on tehnyt vaikuttavan kirjan, joka pohdituttaa vielä viikkoja lukemisen jälkeen.

Vieraskynään tarttui Marja Lankinen, kiitos!


 

Sami Sillanpää sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon kirjastaan Kiinalainen rakkaustarina. Uutinen Helsingin Sanomissa 24.9.2014.

  • Sami Sillanpää
  • Kiinalainen rakkaustarina
  • WSOY, 2013
  • ISBN 9510394203

Vastaa