Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät – avaa helluntalaisuutta ja puhuu kielillä

Jesajan kirjan 54. luku 10. jae kuuluu:

Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.

Tästä Vanhan testamentin kohdasta on Terhi Törmälehto napannut nimen esikoisromaaniinsa Vaikka vuoret järkkyisivät. Kyseisen Jesajan luvun nimi on ”Jerusalem, hylätty vaimo, saa armon” ja siinä vaimo lienee Babylonin juutalaiset pakkosiirtolaiset. Vertauskuvat saa joku minua taitavampi selittää, mutta tekstissä vaimo on hylätty ja hänelle annetut lupaukset on kertaalleen petetty, mutta lopussa Jumala lupaa, että tästä eteenpäin liitto ei horju.

Yhtä hyvin teksti voisi kertoa Vaikka vuoret järkkyisivät -kirjan päähenkilöstä Elsasta, jota seurataan kahdessa ajassa, sekä lukiolaistyttönä Kainuussa että kuutta vuotta myöhemmin Bogotassa, Kolumbiassa. Elsa on molemmissa ajoissa suhdekiemuroissa sekä Jumalan että maaillisempien tahojen kanssa. Joitain lupauksia sanotaan ääneen, joitain Elsa kehittää itse toiveajattelussaan. Ja liitot horjuvat.

Keskustelimme kirjasta vetämässäni yrityslukupiirissä Nordic Morning -konsernissa. Meitä olikin oivallinen joukko paikalla, sillä yksi oli kasvanut uskonnollisessa yhteisössä ja luopunut siitä aikuisuuden kynnyksellä, toinen oli ollut helluntalaisten kokoontumisessa ja kolmas oli käynyt Bogotassa. Koska paikalla oli oppikirjojen kustannustoimittajia, niin Terhi Törmälehto tiedettiin myös hänen äidinkielen opettajan roolissaan.

Uskonelämää Kainuussa ja Kolumbiassa

Kirja on rakennettu, kuten niin muodikasta nykyään on, vaihtamalla vuorotellen lukuja Kainuun ja Kolumbian välillä. Tarinaa on silti helppo seurata, mutta vaihtelu teki tunnelmasta rikkonaista. Meistä eräs epäili, että tarinat on kirjoitettu erikseen ja sitten pätkitty sopiviksi luvuiksi toistensa väliin.

Kainuussa Elsa menee kaverinsa kanssa helluntalaisseurakuntaan ja kokee yhteisön kodikseen. Mitä hän hakee liittymällä helluntalaisiin jäi meille epäselväksi, mutta arvelimme, että nuoruusiässä etsitään omaa paikkaa, jotkut löytävät sen fanituksesta, jalkapallosta, politiikasta tai vaikka sitten helluntalaisuudesta. Terhi kuvaa oivallisesti, kuinka yhteisö nappaa nuoren piiriinsä ja opettaa, vai sanoisinko painostaa, omiin sääntöihinsä ja ideologiaansa. Ei ihme, että Elsan maallinen äiti on kauhuissaan, eivätkä körttiläiset isovanhemmatkaan helluntalaisuutta hyväksy.

Helluntalaiseen menoon kuuluu kaksi tärkeää hetkeä. Ensimmäinen on tarkka kellonlyömä, kun on tullut uskoon ja toinen armoitettu hetki, kun alkaa puhua kielillä. Vaikka vuoret järkkyisivät -kirjassa Terhi avaa kielilläpuhumista todella perusteellisesti. Ei ihme, sillä hän on tehnyt gradunsa aiheesta.

Elsa lappoi uunijuureksia lautaselle. Kohta Henki tulisi hänen luokseen, sanoineen, kauniineen. Ottaisi silkon ja sapen ja sen mikä hänessä ei mitään ollut ja tekisi suuria. Sanoisi pa lai tai ta tai. Huutavan ääni korvessa. A la lai. Jossain sielu pelastui, ehkä juuri nyt pelastui. Pa tai. Yhtäkkiä Henki oli tulossa. Se oli suussa. Se oli tulossa ulos. Kurkussa tuntui paino, jotakin nousi ylös. Elsa puristi suuta kiinni ja koetti keskittää katseensa juureksiin, lantun lämpimään keltaiseen, porkkanan oranssiin. Hän vei käden suulle, sitä oli tulossa. Se painoi kieltä, se työnsi huulia auki, hän ei voisi olla hiljaa. Hän juoksi pois, rappuja ylös, narina seurasi kannoilla rapulta toiselle. Vielä suu pysyi kiinni.

Niinpä. Pyhä henki täyttää Elsan ja seurakuntalaiset sekä Kainuussa että Kolumbiassa. Lopulta pyhää pulputusta tulee hallitsemattomasti ja hallitusti pitkin kirjan sivuja ja meistä useampi olisi ollut valmis karsimaan näitä kohtauksia.

Sen sijaan olisimme viihtyneet kauemmin Kolumbiassa ja mieluusti vierailleet vain takaumina Kainuussa. Bogotan hulina, vahvat värit, tuoksut ja maut välittyvät kirjasta erinomaisesti. Meidän Bogotan kävijämmekin sanoi, että juuri sellaista siellä hänenkin mielestään oli. Myös Kolumbian sekava poliittinen tilanne tuodaan sopivissa annoksissa tarjolle. Sissit, viidakko ja armeija konkretisoituvat Kolumbian ihastuksessa nimeltään Manuel. Merkillinen mies, joka piirtää upeita viidakon eläimiä Elsan iholle.

Manuelin kotikadulla seisoskelee hedelmäkauppiaita. Pyöräkarryt on lastattu kokonaisilla ananaksilla, meloneilla ja papaijoilla. Verryttelypukuinen myyjä taputtelee papaijan pulleaa pintaa ja puhelee niitä näitä. Ostan vesimelonia. Mies leikkaa muhkeasta hedelmästä suuria, verenpunaisia siivuja ja on vähällä unohtaa ottaa rahat.

Lukupiirissämme todettiinkin hienosti kiteyttäen, että kyseessä on ”kuka tykkää kenestä” -kirja. Merkittävin Elsan suhde on Jeesuksen kanssa, mutta ajatuksissa ovat yhtä usein kulloinkin ajankohtaiset ihastukset Benjamin, Manuel ja Santiago.

Elsan kuvioissa on paljon Terhi Törmälehdon omasta taustasta ammentamaa kokemusta. Terhikin on ollut helluntalaisnuori ja hänen vanhempansa körttejä. Hän on sittemmin luopunut uskostaan ja tämä näkyi meidän mielestämme tekstissä. Elsan lukiolaisvuosien uskoa kuvataan kolmannessa persoonassa etäännyttäen, mutta siitä jää ennemmin ahdistava kuin elämänoloa vahvistava tunne.

Olisikin ollut paljon helpompaa, jos uskonto olisi antanut selkeät säännöt. Sen sijaan jokaisen oli pohdittava koko ajan, mitä tekee, mitä ajattelee ja mihin aikansa laittaa. Uskovien käyttämän sanonnan mukaan kaurapuurokin voi olla syntiä, jos se vie kauemmaksi Jumalasta”, kertoo Terhi Anna-lehden haastattelussa.

Omakohtaisuus tuo tekstiin syvyyttä niin uskonnon kuin Bogotan suhteen. Terhi on asunut Argentiinassa ja on naimisissa kolumbialaisen miehen kanssa. Hän tuokin hyvin hienovireisesti latinokulttuuria ja -tapoja esiin kirjan arjen kuvauksissa. Monella meistä heräsi kiinnostus ottaa hieman enemmän selvää, miltä Bogotassa näyttää.

Kommentteja lukupiiristä:

– Kirjassa tulee selvästi esille, kuinka uskovaisten mielestä voi uskoa oikein tai väärin. Kovin on mustavalkoinen maailmankuva.

– Kaipasin kovasti enemmän perusteluja sekä uskoon tulemiselle että uskosta luopumiselle. Mitä näiden takana oli? Miksi?

– Manuel oli mielestäni klassisen stereotypinen latinomies. Tekopyhä, jossa on oli monta ei puolta.

– Nauroin monessa kohdassa, esimerkiksi isku Alkoon oli hulvaton!

– Taitavaa, mutta jäi ihon ulkopuolelle kuten Manuelin piirrustukset, tarina ei koskettanut minua.

Kirsin Book Clubin Airi:

Kiinnostavinta kirjassa mielestäni oli uskonnollisen yhteisön kuvaus ja Bogotan osuudet, kuten Kirsin vetämä lukupiirikin ajatteli. Erityisen kiinnostuneena luin kielillä puhumisesta, joka on aina tuntunut kovinkin mysteeriseltä. Koska Törmälehto tuntee asian, kielillä puhuminenkin muuttuu jotenkin ymmärrettävämmäksi. Pehmeiden vokaalin ja kovien konsonanttien yhdistelmät kai kumpuavat jostakin muilta puhujilta opituista konventioista, ja sanoma, Jehovan ylistäminen, on alusta lähtien selvää, joten ei tätä kieltä tarvitsekaan ”ymmärtää” perinteisessä mielessä.

Varsinkin loppua kohden Kainuun osuudet eivät enää kanna, ne toistavat samaa. Sen sijaan Bogotan värikkäästä elämästä lukee mielellään.  Mielenkiintoinen esikoiskirja joka tapauksessa.

Keskustelussamme kirjaa verrattiin Pauliina Rauhalan Taivaslauluun (Gummerus 2013), joka on vapaasti luettavissa Ylen 101 kirjaa -sivustolla. Olen kirjan lukenut, kun kaksi paljon lukevaa miestä, Antti ja Tommi, tahoillaan sitä minulle kovasti kehuivat. Suosittelen sekä vanhollislestadiolaisuutta kuvaavaa Taivaslaulua että helluntalaisuutta kuvaavaa Vaikka vuoret järkkyisivät -kirjaa etenkin tiedonhaluisille ihmisille. Molemmat ovat hienoja kuvauksia nuorista naisista uskontoyhteisön vaatimusten maailmassa. Samaan sarjaan lisäisin Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen, jonka luimme lukupiirissämme ja pidimme kovasti.

Sinä pelkäät itseäsi. Ja Manuelia. Ihmisten mieltä. Ja sinä olet ihan oikeassa. Ihmisen mieli pystyy hirvittäviin asioihin. Saatanaakin kauhistuttavampi ajatus on, että me olemme kuvitelleet kaiken. Että ihmettä ei ole.

Kirjoista kiitos Otavalle!