Tommi Kinnunen: Lopotti – parasta on se, joka on takanapäin

Lopotti syventää Neljäntienristeyksen tarinaa.

Lopotti syventää Neljäntienristeyksen tarinaa.

Lopetin juuri Tommi Kinnusen tuoreen Lopotti-kirjan lukemisen ja minulla on suunnattoman surullinen olo. Kyyneleet tulivat jo tarinan varrella, ja nyt viimeisen sivun käännettyäni olo on tuskainen ja haikea. Tommi on onnistunut kuvaamaan yksittäiset hetket ja niiden ketjuista muodostuvat elämäntarinat niin uskottavasti, kauniisti ja koskettavasti, että heittäydyin tuntemaan päähenkilöiden kohtaloita.

Lopotin julkkareissa kustantaja Anna-Riikka Carlson totesi ykskantaan, että Lopotti on taattua Kinnusta. Valtaisaan menestykseen yltäneen Neljäntienristeyksen ”jatko-osalta” oli tietenkin lupa odottaa vaikuttavuutta, mutta myös pieni pelko kyti, että josko sittenkään.

Myönnän, että olin hieman huolissani ensimmäiset 100 sivua, joiden aikana käytiin läpi Neljäntienristeyksessä tutuiksi tulleita tapahtumia aina evakkoreissusta lähtien. Kertaus tulee Lopotin päähenkilöiden, sodan kynnyksellä syntyneen Helenan ja seuraavan sukupolven Tuomaksen katsantokannalta. Välillä suvun kantaäiti, kätilö Maria, on tekstin mummo ja seuraavassa luvussa hänen tyttärensä Lahja onkin samassa roolissa, Tuomaksen mummona. Koska henkilöt olivat minulle tuttuja niin Neljäntienristyksen kirjasta kuin Turun kaupunginteatterin näytelmästäkin, niin tarina tempasi minut voimakkaammin mukaansa vasta kun päästiin pois Kuusamon Lopotista, Helena Helsinkiin ja Tuomas Turkuun.

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät aina juuri tuollaisina, joiden luo voi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja.

Lopotin kantavana ajatuksena on kuvata toiseutta. Suvussa on tehty aiemminkin erilaistavia ratkaisuja kuten Maria valmistunut kätilöksi, kasvattanut pystypäin aviottoman lapsensa ja rakentanut itsellisenä naisena kylän suurimman talon. Seuraavankin sukupolven talo kohoaa korkeammalle kuin muiden. Koskettavimmin Neljäntierieteyksessä kerrottiin Onnista, sodankäyneestä miehestä ja perheenisästä, jonka homoseksuaalisuus oli salassapidettävä rikos rankkoine seurauksineen. Tämä kaikki vaikuttaa myös seuraaviin sukupolviin. Isien ja äitien teot ja niin edelleen.

Juhlakalu tuli suoraan Norjasta.

Juhlakalu tuli julkkareihin suoraan Norjasta.

Nyt keskiössä on Helena, jonka sokea maailma on avattu huikaisevan hienosti! Minulla ei ole aiemmin ollut oikein mitään mielikuvaa sokean ihmisen arjesta tai mahdolisuuksista näkevien yhteiskunnassa. Tosin Helena haluaa nimenomaisesti, että häntä ei määritellä sokeana, että hän ei jää ulkopuoliseen marginaaliin. Maailma ei vaan ole niin ymmärtäväinen, että näkisi Helenan sokeuden taakse, mutta onneksi Tommi Kinnunen on. Hän luo Helenasta täyden kuvan, kiinnostavan naisen, joka ei jää singulariteetin vangiksi.

Toisena päähenkilönä on Tuomas, joka esitellään herkkänä pikkupoikana, perheen kuopuksena, jonka käyttäytyminen opiskeluaikana Turun kauppakorkeassa muuttuu stereotypiseksi homoiluksi. Vähitellen Tuomas löytää omimman minänsä ja uskaltaa toimia sen mukaisesti. Tommi kuvaa Tuomaksen seurustelut yhtä viehättävästi kuin aiemmin isoisä Onninkin suhteet Neljäntienristeyksessä.

Tuomas on aina tiennyt, että perheen hauskimmat tapahtumat on eletty ennen häntä. Jokainen suvun tarinoista on jo kerrottu, valokuvat otettu ja väliseinät, valokuvaamosiivet sekä saunamökit rakennettu ennen hänen syntymäänsä.

Molempien päähenkilöiden elämäntarinassa tulee yllättäviä käänteitä, jotka saivat minut lukijana pidättämään hengitystä ja toivomaan parasta. Nämä käänteet tulevat aivan puskista ja sykähdyttivät minua kovasti. Ne herättävät ajatuksia vanhemmuudesta ja tarpeettomuudesta määrittää mitään toiseuden kautta.

Olen todella iloinen, että Tommi kirjoitti jälleen hyvän kirjan, jonka vahvuus lepää rikkaissa henkilöhahmoissa ja vahvassa kyvyssä luoda tunnelmaa. Lopotin luettuani minulla on tunne, että en vain lukenut Helenan ja Tuomaksen tarinoita, vaan elin ne tai ainakin myötäelin. Kuten jo totesin, Lopotin jälkimaku on surullinen. Tommin luomissa pilvissä on kovin hentoinen hopeareunus. Ehkä tämä kuvaa syvää suomalaisuutta tai ainakin sitä itäsuomalaisuutta, jota on leimannut voimallinen uskonnollisuus. Kyllähän Lopotissakin monesti todetaan, että toisten isovanhempien luona Pohjanmaalla naurettiin aina. Lopotissa sen sijaa vallalla oli Lahja-mummun motto:

Parasta on se, joka on takanapäin.

Jos tulee vielä kolmososa Löytövaaran sukusaagaan, niin luen senkin mielelläni. Mutta vielä enemmän odotan Tommin irtautumista Kuusamon routaisesta maasta ja kirjoittavan ihan jotain muuta.

Tietenkin halusin meistä yhteiskuvan!

Tommi Kinnunen ja Kirsi Ranin Lopotin julkkareissa 12.2.2016

Lopotin sain kustantajalta, kiitos! Lue myös blogiarviomme Neljäntieristeyksestä ja juttu Lopotin julkkareista.

  • Tommi Kinnunen
  • Lopotti
  • WSOY, 2016
  • ISBN 9789510415344

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *