Kiven Nummisuutarit elää Kansallisteatterissa

Tuorein versio Aleksis Kiven Nummisuutareista alkaa komeimmalla näyttämökuvalla, minkä muistan koskaan teatterissa nähneeni. Auringonlaskun oranssia taustaa vasten liikkuu mustia, lierihattupäisiä, pitkiin hameisiin pukeutuneita hahmoja. He kiertävät rytmisesti näyttämöä ja lopuksi ryhtyvät tärisemään. Shakersejä kaikkien aikojen eniten esitetyssä suomalaisessa näytelmässä?

Visuaalisesti komeaa on jatkokin. Janne Reinikaisen ohjaus marssittaa lavalle kansallista kuvastoa Gallen-Kallelasta ja Simbergistä Harro Koskisen Sikamessiaaseen. Suomi-sauna on vaihtunut spaksi ja Kreeta on kaunis kuin Conchita Wurst, sillä osassa rooleja sukupuolet on sekoitettu. Silti tämänkin Nummisuutarit tunnistaa Kiven näytelmäksi. Teksti on valtaosin uskollinen Kivelle ja, kuten kuuluukin, kurluttaa kauniisti katsojan korvassa. Paljon on tekstiä myös karsittu ja hääkohtauksessa siirrytty enimmäkseen englantiin. Tässä muodossa, vaikka paljon esittämistä, tanssia ja toimintaa sisälsikin, juuri hääkohtaus tuntui pitkitetyltä.

Eskon pettymys purkautuu raivona. Eskona Aku Hirviniemi. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri.

Aku Hirviniemi on Esko, leijona-teepaitaan pukeutunut jäyhä suomalaismies, ei mikään tyhjän nauraja mutta ei myöskään leimallisen tyhmä, kuten perinteisissä Esko-tulkinnoissa. Perin suomalainen kuitenkin, jopa perussuomalainen. Kun Eskolle selviää, että hänen häissään sulhanen onkin joku muu, ulkomailta tullut ja englantia puhuva, Eskon viha kasvaa ja alemmuudentunto hoitaa loput. Esko hajottaa hääpaikan ja tarttuu epätoivoisena Suomen lippuun. Näytelmän ensi-ilta ehti olla ennen Lahden Ku Klux Klan -riepu päällään riehunutta Suomen lipun heiluttajaa, mutta nyt nähtynä tämä muukalaisvihamielinen kuva työntyy väkisinkin katsojan mieleen. Nummisuutareissa myötätunto on kuitenkin Eskon puolella, niin tässäkin versiossa, joten kohtaus jäi minulle ristiriitaiseksi.

Kreetan (Johannes Holopainen) on saanutkin puusuutari-Jaakko (Paavo Kääriäinen). Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri.

Esko ja Mikko Vilkastus (Inga Björn). Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri.

Janne Reinikaisen ohjaus on raju ja raaka, mutta erittäin elinvoimainen. Erityismaininta Kati Lukalle, joka on lavastanut suurelle näyttämölle monta komeaa ympäristöä. Reetan ja puusuutari Jaakon häitä juhlitaan helmipaneloidussa seuraintalossa ja Eskon humalaa todistavat latva alaspäin roikkuvat männyt. Eskon ensimmäinen humala on sekä hilpeä että hirmuinen ja päättyy kuten suomalainen humala pahimmillaan, miestappoon.

Näytelmän rajuimmassa kohtauksessa merimies-Niko hourailee krapuloissaan ja kiertää mielessään kapakoita ja huorataloja. Tässä ei nyt esitetä ihan perinteistä Taborinvuoren Nummisuutareita. ”Niin muuttuu maailma.” Mahtaisiko Kivikin hieraista silmiään vai todeta, että tällaisia näkyjä se viinahöyry pahimmillaan hänellekin aiheutti.

Aku Hirviniemi ehtii Eskona myös naurattaa, muttei liikaa. Inga Björnin Chapliniksi puettu Mikko Vilkastus on kyllä kettumaisen viekas, mutta näyttelijätyö hentoista. Esittäjistä poimin Sepeteus-lukkarin eli Maruska Veronan, joka laulaa jumalaisesti, samoin Iivarin esittäjän Leo Honkosen.

Leo Honkonen katumusta tekevänä Iivarina. Rahat on juotu. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri.

”Minä elän”, on Kiven viimeiseksi lauseeksi väitetty, tuskin totta mutta hyvä tarina, joita legendoihin kuuluukin liittyä. Olkoon klisee, mutta Kiven teksti kyllä yhä elää. Hienoa, että kansallisella päänäyttämöllämme esitetään sekä Nummisuutareita että uutta versiota Seitsemästä veljeksestä eli Alli Jukolan tarinaa, joka perustuu Riina Katajavuoren Wenla Männistö -romaaniin. Sekä kirjasta että näytelmä kirjoitin aikaisemmin tässä blogissa. Nummisuutareista olen nähnyt vuosien mittaan monta versiota, joista osan muistan oikeinkin hyvin. Joskus riitti tuoreistukseksi, ettei Eskon päässä enää keikkunut harjaksinen peruukki. Edellisen kerran Kansallisteatteri esitti Nummisutareita vuonna 2002 ja juhlisti silloin näytelmällä teatterin 100-vuotisjuhlaa ja teatteritalon avaamista remontin jälkeen. Jussi Lehtosen Esko ei myöskään ollut varsinainen tyhmyri vaan luottavaisen lapsenmielinen, ja sillä tavalla helppo höynäyttää. Nytkin Nummisuutarit osuu vuosijuhlaan. Näytelmä sai ensimmäisen esityksensä tasan 140 vuotta sitten Oulussa. Kivi ei enää ollut katsomossa.

Menkää katsomaan tämä Nummisuutarit. Voin luvata täysverisen esityksen, josta ei tarvitse poistua pettyneenä.

Kivi julkaisi Nummisuutarit omakustanteena vuonna 1864 ja voitti näytelmällä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjoituskilpailun seuraavana vuonna. Kantaesityksensä Nummisuutarit sai 24.9. 1875 Oulussa

Niin ne shakersit. Suljettu yhteisö, joka karsastaa vieraita. Näinkö pitäisi katsojan tulkita ja vetää viivat suomalaisiin. Riittäisikö kuitenkin, että komealta näytti kuvana?

Aleksis Kivi: Nummisuutarit (1864) Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä

ROOLEISSA Inga Björn, Aku Hirviniemi, Johannes Holopainen, Leo Honkonen, Olli Ikonen, Paavo Kääriäinen (Näty), Juhani Laitala, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Markus Riuttu ja Maruska Verona

OHJAUS Janne Reinikainen SOVITUS Eva Buchwald ja Janne Reinikainen

LAVASTUS Kati Lukka

PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen MUSIIKKI Timo Hietala

VALOSUUNNITTELU Max Wikström ÄÄNET Jani Peltola ja Esko Mattila

KOREOGRAFIA Milla Koistinen

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi