Töppöhörö – valkoisen miehen manifesti
Kansallisteatteri kutsui bloggariklubilaiset katsomaan Töppöhörön ensi-iltaa 28.1.2016.
Saimme keskustella ennen näytelmää Töppöhörön käsikirjoittaja-ohjaajan Juha Hurmeen kanssa leppoisasti iltapalan äärellä. Juha kertoi, että idea ”valkoisen miehen manifestista” syntyi kapakkakeskustelussa Jarkko Lahden kanssa jo vuonna 2011, mutta idea vaati kehittelyä ja oli nyt kypsä näyttämölle.
Työnimenä oli ollut Tony Halmeen kirjasta tuttu Jumala armahtaa, minä en. Se muuttui matkan varrella Töppöhöröksi, jonka ensimmäinen assosiaatio vie minun mielessäni enemmän lastennäytelmään kuin torveloon, tyhmään tai mänttiin, mitä sana tarkoittanee. Juha oli poiminut sen kuultuaan bussikuskin käyttäneen sitä tarkoittaessaan varomattomia tai keskimääräistä heikompia kuskeja vastakohtana hänenkaltaisilleen hyville kuskeille.
Juha alusti, että Töppöhörö kertoo yhteiskunnasta, ei suomalaisen miehen tilasta. Hän on ohjannut näytelmän yhdessä Hanna Brotheruksen kanssa ja totesi olevansa yhtä feministi kuin Hannakin. Näytelmässä on kuitenkin painotetusti ihmisnäkökulma, Juha sanoi.
Keskustelussamme oli mielenkiintoista myös se, kun Juha kertoi ohjaamis- tai johtamismenetelmistään. Hän pitää elintärkeänä, että työryhmässä on hyvä ilmapiiri. Hän on työnjohtaja, jolla on vastuu. Hän ei sanele, vaan esitys syntyy vuorovaikutuksessa työryhmän kanssa. Olennaista on tutustua kaikkiin ja kyetä vapautamaan kymmenen ihmisen tietotaito yhteiseen käyttöön.
Kysyin, miten tavoite ohjaa hänen tekemistään ja hän vastasi, että hän ennemminkin tuo tekstin kuin tavoitteen ja tavoite syntyy ja muuttuu matkan varrella työryhmän kanssa. Hän kertoi oppineensa, että produktioissa tiukan aikataulun ja paineistetun tilanteen vuoksi syntyy aina hetkiä, jolloin mennään yhdessä eteenpäin ja sitten on niitä päiviä, kun mikään ei suju, ja se on hyvä todeta ääneen.
Enää oli tunti aikaa ensi-illan alkuun, mutta Juha istui aivan rauhallisena kanssamme. Hänen mukaansa mikään näytelmä ei ole ollut niin valmis ensi-illassa kuin Töppöhörö. Toki siinä on vieläkin tilaa improvisaatiolle ja varmasti kevään varrella teos elää edelleen.
Muistutan aina, että jokainen esitys on katsojalle ensi-ilta, meidän täytyy latautua sillä merkityksellä. Tänäänkin on 700 erilaista katsojakokemusta.”
Kun kysyin jääkiekkomaisesti, mitä Juha aikoo mennä sanomaan näyttelijöille nyt, juuri ennen näyttämölle menoa, niin hän painokkaasti totesi, että ei todellakaan yhtään mitään! Näyttelijät ovat ammattilaisia ja valmistautuvat ja virittäytyvät omalla tavallaan. Sen sijaan väliajalla Juha saattaa mennä antamaan palautetta ja ohjeistusta toiseen näytökseen. Ensi-ilta oli jo kuudes läpimeno yleisön kanssa ja Juha aikoi tulla katsomaan puolet kevään näytöksistäkin. Niissä toisissa saattaa katsomossa olla Hanna Brotherus, joka Juhan mielestä on se oikea Töppöhörön ohjaaja, kun hän on enemmän käsikirjoittaja.
Kansallisteatterin viestinnän suunnittelija Kirsi Helstelä vielä puffasi Töppöhörön jo nähneenä, että hän oli meinannut pudota tuolilta, kun teksti oli naurattanut niin. Näillä evästyksillä me, Kirsin Book Clubista Airi ja minä, sekä kymmenkunta muuta bloggaria suuntasimme ensi-iltayleisön joukkoon.
Näyttämöllä Töppöhörö näytti lastennäytelmältä. Pelkistettyä lavaa hallitsi ylisuuri tuoli, jolle kiipeämiseen tarvittiin kolme kaljakoria. Pääosan esittäjä Jarkko Lahti vaikutti kovin pieneltä mieheltä yksinään lavalla verkkareissaan ja ylisuuressa flanellipaidassaan. Välillä oli lippis väärinpäin päässä. Olin odottanut tonyhalmemaista järkälettä laukomaan vankkoja mielipiteitä tyyliin:
Jos joku haluaa halata ryssiä tai neekereitä, niin sehän voi aina mennä Venäjälle tai Ruotsiin.”
Mutta lavalla oli tämä fyysistä kokoaan pienempi mies, Viki, toistamassa moneen kertaan kuultuja one-linereita. Sinänsä lavastus oli siis nerokas, sillä se lievensi kaiken uhmaikäisen piipitykseksi. Katsojana mietin koko ensimmäisen puoliajan, että mitä uutta tässä oli. Olisiko tämä pitänyt esittää heti silloin 2011, kun idea syntyi? Nyt samaa rasistista, sovinistista, ylenkatsovaa törkyä löytyy päivittäin ihan mistä mediasta tahansa. Esitys oli kuin kehnohkoa stand-upia:
Mun ongelma on se, että mä tiedän niin paljon!”
Seurasin yleisön reaktioita. Vieressäni sattui istumaan tunnettu tv-julkkis, maineeltaan hauska mies. Hän hörähteli useita kertoja, ihan aidontuntuisesti. Toisella puolellani istui kaksi daamia, ilmeisesti teatterin suurkuluttajia, jotka olivat hipihiljaa kaikkien punchline´ien kohdalla. Kuulin heidän toteavan, että on käsittämätöntä, kun ensi-iltayleisön kaltainen sivistyneistö hihittelee kakkajutuille.
Väliajan jälkeen näyttämölle tupsahtaa Vikin omatunto tai järjen ääni tai miksi Alina Tomnikovin nukkemaista hahmoa kutsuisikaan. Viki kutsuu häntä venäläiseksi Helinä-keijuksi, sillä keiju pulputtaa venäjäksi ja karjalaksi ja liikkuukiin niin taiturimaisesti, että yhtä hyvin voisi oikeasti lentää! Puhetulvassa käydään läpi koko ihmisen evoluutio. Selväksi tulee, että kehitysloikkia on 30 miljoonan vuoden aikana tullut verrattuna geenipoolitovereihimme kuten simpansseihin (98 % samoja geenejä). Samanaikaisest alan katsojana kyseenalaistaa Homo Sapiensin, viisaan ihmisen, viisautta. Kannattiko meidän oppia puhumaan, jos suusta tulee vain Vikin kaltaista soopaa?
Loppuhuipennuksessa Viki koskettaa tunnustamalla olevansa pohjattoman yksinäinen mies. Se on se pieni hetki inhimmillisyyttä, mutta ei siitäkään oikein päästä mihinkään. Kotiinviemisenä oli melko tyhjä olo. Halusin odottaa hetken ennen tämän blogijutun kirjoittamista, kun ajattelin, että jos kokemukseni syvällistyisi yön yli, mutta ei. Vaikka Töppöhörö ei minuun kolahtanutkaan, niin en nyt silti ole samaa mieltä kuin Viki lavalla:
Taide tuli valmiiksi 100 vuotta sitten.”
Airi: Lähdin esityksestä ikään kuin kädet tyhjinä. En ollut saanut uutta ajateltavaa, eikä ajatteluni ollut myöskään kirkastunut. Huonoa teatteria en ollut nähnyt, siitä ei ollut kysymys. Jarkko Lahden Viki oli huima esitys, eikä ylinäytelty, kuten olin Kansallisteatterin infossa näkemäni katkelman perusteella pelännyt. Iso näyttämö toimi monologinkin ”tyhjänä” taustana, ja Alina Tomnikov oli omassa roolissaan viehko ja kirkas. Juha Hurmeen näytelmältä olin kuitenkin odottanut paljon enemmän.
”Kirjallisuus on korkeampaa kuin teatteri”, Juha Hurme totesi Bloggariklubilla. Töppöhörön aihe ei ollut ominta Hurmetta, ehkä siksi ettei siinä ollut korkeakirjallisuutta taustalla kuten hänen töissään useimmiten. Hänen ymmärtävä ihmisnäkökulmansa teki Vikistä lopulta ihmisen, pohjattoman yksinäisen ihmisen, ei apinaa. Toisen näytöksen ihmisen miljoonien vuosien kehityshistorian juoksutuksen olisin mieluummin lukenut kirjana tai pitkänä kolumnina kuin katsellut koreografian kehystämänä näyttämöesityksenä.
Töppöhörö, kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 28.1.2016
Käsikirjoitus Juha Hurme, ohjaajat Juha Hurme ja Hanna Brotherus, esiintyjät Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov, lavastus Matti Rasi ja Juha Hurme.
PS. Lue tästä Juha Hurmeen haastattelu hänen lukemisestaan Juttu tutusta -sarjassamme.
Töppöhöröilin minäkin ensi-illassa ja jäin hämmennyksen tilaan. Klisemonologin osuus ja asema mietitytti ja lopun keijujulistus hellyytti. En silti kadu, että näin esityksen, vaikkei se asiaa eikä draamailmaisua vienut uudelle tai mieleen painuvalle tasolle.
En minäkään kadu. Mielenkiintoisinta oli Juha Hurmeen lausunto, että hän ei aseta tavoitetta, mikä minusta kyllä näkyi näyttämöllä.
Samankaltaisia tuntemuksia täälläkin. Näyttelijöitä oli iloa katsoa ja kuunnella, he tekivät hienot työt, mutta jäi epäselväksi, kuka tässä puhuu kenelle ja miksi. Vikille ehkä hymähdeltiin, mutta se ei paljon auta asioita mihinkään suuntaan. Helinä-keiju taas on niin viisas ja ihana, ettei ole tosikaan. En oikein usko, että jokainen elävän elämän Viki löytää keijunsa :-)
Alina Tomnikovin keiju oli kyllä uskomaton myös liikkumisessaan. Näkyy, että hän on entinen kilpa-aerobiccaaja! Jarkko Lahdelle aplodit myös huuliharpun soitosta.
En ole nähnyt näytelmää, joten en voi sitä kritisoida, mutta eikö aihepiirinä tämä suomalaisen miehen esittäminen yksinäisenä reppanana, joka ihan vain omaa surkeuttaan ja kyvyttömyyttään haukkuu muita, on rasisti ja alkoholisti, eikä omaa yhtään järkevää ajatusta saati perustelua, ole jo hieman kliseistä?
Niinpä, tämän tekstin uutuusarvo olikin kovin vähäinen. Näyttelijäsuorituksiin tämä ei kyllä kaadu.