Komisario Palmun erehdys – klassikon debyytti näyttämöllä
Komisario Palmun erehdys sai ensi-iltansa 24.8.2016 Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä. Kuhina on ollut jo melkoista etukäteen, sillä kalenteroituna on 80 esitystä ja niihin on myyty yli 20.000 lippua.
Ennakko-odotukseni olivat kovat, sillä alkuperäinen Mika Waltarin teksti on mielestäni loistava ja sen tekstiä nöyrästi noudattava elokuva on klassikko, jonka kriitikot ovat äänestäneet kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi. Komisario Palmut eivät ole aiemmin päätyneet näyttämölle, sillä tekijänoikeuksia hallussaan pitänyt Waltarin Satu-tytär ei ollut tätä sallinut. Vasta hänen kuoltuaan vuonna 2014, hänen poikansa, Waltarin lapsenlapsi, teatteriohjaaja ja kirjailija Joel Elstelä oli halukas siirtämään tarinat myös teatteriin ja toimimaan itse ohjaajana.
Klassikon uudelleenlämmittely on aina vaativaa. Yleisöstä osalla on vahva kokemus jostain aiemmasta versiosta ja uudella versiolla tulisi olla jotain lisää annettavaa, oli se sitten tuore tulokulma tai vaikkapa tarinan siirtäminen toiseen aikaan tai toiseen paikkaan. Joel Elstelälle uuden näkemyksen tuottaminen on täytynyt olla tavallistakin vaativampaa, sillä teksti on häntä niin lähellä.
Minä olin valmistautunut huolella. Olin juuri lukenut Komisario Palmun erehdyksen kirjana ja kirjoittanut siitä blogijutun. Olen katsonut elokuvan useita kertoja, mutta oikein tietoisesti yritin pyyhkiä sitä teatteriensi-iltaa varten pois mielestäni. Toivoin, että Kaupunginteatterin näyttelijät ovat löytäneet kirjan henkilöille sellaisen sielun ja ilmiasun, joka ei aiheuta suoraa vertailua elokuvan roolisuorituksiin.
Kaupunginteatterin versio noudattaa kirjaa, ja siten myös elokuvaa, tarkasti, tosin lyhennettynä. Tapahtumat keskittyvät Bruno Rydseckin kotiin, Palmun toimistoon ja Kämp-ravintolaan, tietenkin. Näytelmässä ei ajella ympäri Helsinkiä, niinpä tapahtumapaikalla ei ole mitään väliä, kaupunki ei ole näyttämöllä roolissa. Lavastuksesta voi antaa plussaa, sillä paikkojen vaihto ja ajalliset takaumat oli toteutettu tyylikkäästi ottaen Arena-näyttämön rajalliset tilat huomioon.
Juoni ja repliikit olivat tuttuakin tutumpia ja hyvä niin. Ilmeisesti ylimääräistä kevennystä oli haettu sekaan heitetyillä Palmu-Pulmu-Palme-sanaleikeillä sekä kaikkien muiden Palmu-elokuvien nimien ymppäämisellä repliikeihin tyyliin: ”Vodkaa, komisario Palmu?” Minun makuuni nämä olivat mauttomia yleisön kosiskeluja, mutta toisaalta niissä kohdissa yleisö hörähti eli ilmeisesti toimii.
Mutta keskitytäänpä positiivisiin asioihin. Näytelmän loisteliain henkilö on Batler, murhatun Bruno Rygseckin hovimestari. Eero Saarinen luo omannäköisensä Batlerin, kumarassa, liimaisen otsatukan alta kurkistavan palvelijan, joka tiputtelee tiedonjyviä Palmun tihentäessä kuulustelujaan. Saarinen tulkitsi rooliaan hienovaraisesti ja linjakkaasti.
Toinen erityinen onnistuja oli Aimo Rykämöä, Brunon vaikutuksille altista serkkua raikkaasti näyttelevä nuori Antti Peltola. Hänen honkkeli olemuksensa tuki ”böbiä” vaikutelmaa ja näytteleminen pysyi taidokkaasti hallitussa skaalassa.
Varmaa työtä teki myös Aino Seppo Brunon vaimona, joka toi Alli Rygseckin hahmoon sopivan annoksen yläluokkaista tunteettomuutta ja bitch-asennetta.
Mikko Kivinen komisario Palmuna oli tietenkin vaikeimman haasteen edessä, miten tehdä omannäköinen Palmu, joka silti on hapan ja terävä. Hetkittäin Kivinen oli vahva Palmu, etenkin rauhallisemmissa kohdissa, mutta kiivaimmissa keskusteluissa Palmun ärtymys purkautui vain puuromaisena karjumisena. Uskon, että kun esityksiä on hieman enemmän takana, Kivisen oma ääni tulee paremmin esiin, nyt ilmassa taisi olla liikaa jännitystä. Ehdottaisin myös, että lopun Jopi Rinne -kopiotussahdus jätettäisiin pois.
Näytelmän pahis, murhattu Bruno tulee takaumina näyttämölle. Brunoa esittävä Jari Pehkonen heittäytyy Brunon hullutuksiin täydellä sydämellä ja on roolissaan juuri niin ärsyttävä kuin tarinan perusteella Brunon kuvitteleekin olevan. Hänen kohdallaan puvustus oli myös todella onnistunut.
Leena Uotila on valovoimainen näyttelijä ja hänen äänenkäyttönsä on mielestäni loistavaa. Hän teki vanhaneiti Amalia Rygseckin roolin ammattimaisesti, mutta hieman tuntui, että tämän minä olen nähnyt ennenkin. Ihailtava on etenkin hänen ajoitustaan, joka repliikki osuu nappiinsa!
Näyttämöllä ovat mukana myös komisario Palmun apurit Virta (Iikka Forss) ja Kokki (Risto Kaskilahti). Suurimman osan aikaa he seisovat statisteina, Virta silmät suurina ilveillen ja Kokki hieman hönönä ja nuhjakkeisena. Kaskilahdelle kuului elokuvan ikimuistoisin kohtaus eli ”Tummat silmät” -kappaleen laulaminen Kämpin lounaalla. Tämäkin oli napattu elokuvasta, sillä kirjassa Kokki laulaa mystisen ”Ostroonityttö”-laulun.
Väliajalla juttelimme muutamien yleisössä olleiden tuttujen näyttelijöiden kanssa. Kovasti siinäkin keskustelussa näytelmää verrattiin elokuvaan. Ensimmäisen puoliajan jälkeen olin iloinen, sillä näytelmä oli napannut minut pauloihinsa ihan omana itsenään. Toisella puoliajalla imu hieman hellitti, kerrottiin kyllä tarinaa, mutta tunnelataus oli laimentunut. Huomasin aprikoivani, mahtaako ummikko pysyä juonen selvittelyssä ollenkaan kärryillä, kun Palmu juoksutti seurueen jäseniä vuorotellen pakeillaan.
Kotiin matkatessamme olimme yhtä mieltä, että Komisario Palmun erehdys oli kiinnostavaa nähdä myös näytelmänä. Minä olin toki jo aiemmin peräänkuuluttanut ihan uutta versiota, sillä toivoisin näkeväni Palmun nykyajassa ja naisena. Todennäköisesti seuraava versio Palmusta on kuitenkin kesällä 2017 Tampereella esitettävä, Esko Roineen tähdittämä Kaasua komisario Palmu. Senkin ohjaa Joel Elstelä.
Lue myös:
- Komisario Palmun erehdys –kirja-arvio
- Juttu Helsingin Kaupunginteatterin syksyn ohjelmistossa jatkavasta Sylvia-näytelmästä.
- Juttu Helsingin Kaupunginteatterin syksyn ohjelmistossa jatkavasta, Martti Suosalon tähdittämästä Palvelijasta.
- Juttu Helsingin Kaupunginteatterin syksyn uutuudesta Kenraali ja Casanova.