Canth Kansallisteatterissa – vähemmän olisi enemmän

Cécile Orblin Minna Canthina ravistelee virkistävästi mielikuvaamme kirjailijasta.

Ei ole kauaa, kun kirjoitin Facebook-ryhmässä että pitäisi kirjoittaa blogijuttu ”Mitä kaikkien nuorten naisten kannattaa tietää Minna Canthista”. Hyvä (ja oikein opettajamainen) pyrkimys. Olin vähän odottanut, että saisin sivustatukea uudesta Canth-näytelmästä, mutta niin ei nyt käynyt. Ei niin, etteikö näytelmässä tulisi esiin Minna Canthin merkitys suomalaiselle teatterille ja yhteiskunnallinen vaikuttavuutensa. Mutta Kansallisteatterissa keskiviikkona ensi-iltansa saanut Seppo Parkkisen käsikirjoittama ja Kaisa Korhosen ohjaama Canth – Kertomus uuden ajan ihmisistä tukehtuu materiaalin runsauteen. Sinne hukkuu lopulta myös päähenkilö Minna Canth, ehkä tarkoituksella (teatterin uudet tuulet syrjäyttivät Canthin realismin), osin varmasti myös tahtomatta, onnistuneesti ei kuitenkaan.

Olen lukenut,ja myös esitellyt blogissamme Minna Maijalan erinomaisen mielenkiintoisen Minna Canthin elämänkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth, jota kirjailija Parkkinen kiittää yhtenä lähteenään. Oli tietysti mielenkiintoista bongailla näytelmästä Maijalan kirjasta tuttuja yksityiskohtia Minna Canthin monivaiheisesta elämästä: nuoren lesken ja seitsemän lapsen yksinhuoltajan onnistumiset kauppiaana ja sitten myös kirjailijana, masennus nuorimman lapsen syntymän jälkeen, äidin epätoivo lapsen kuollessa nuorena aikuisena, Kuopion seurapiirien suhtautuminen liian radikaalina pidettyyn Canthiin. Kirjailijaelämän nousut ja laskut, epäilykset ja onnistumiset. Onpa näytelmään poimittu yksityiskohta, joka itsellenikin jäi mieleen: Minnan kuntoiluharrastus.

Näytelmä myös näyttää Minna Canthin Maijalan kirjan alaotsikon mukaisena, herkkänä, hellänä ja hehkuvaisena. Näyttämöllä ei ole mielikuvistamme tuttu pullea matroona vaan innokas ja tulisesti asioihin tarttuva ja kantaa ottava nuori nainen, täynnä passiota. Halu tarttua asioihin ja vaikuttaa ei häviä kirjailijan vanhetessa, liikkeisiin vain tulee raskautta.

Kaarlo Bergbom oli Minna Canthin tärkeä tukija ja näytelmien esilukija.

Canth ei ole näytelmä vain Minna Canthista vaan se leikkaa mukaan Canthin näytelmät, suomalaisen ja eurooppalaisen teatterin kehityksen ja ajan kulttuurivaikuttajat, ja päälle vielä tämän päivän ja näyttelijäseurueen, joka harjoittelee Canthia. Paljon kaikkea, aivan liikaa. Canthin näytelmien juoksuttaminen rinnan Canthin elämän kanssa toimii hyvin. Katkelmat Työmiehen vaimosta, Köyhää kansaa, Kovan onnen lapset ja Papin perhe -näytelmistä, Sylvistä ja Anna-Liisasta yhdistyvät Canthin ajattelun kehitykseen, hänen saamiinsa eurooppalaisiin vaikutteisiin ja haluun tuoda myös suomalaiselle näyttämölle realismia. Sen sijaan komeat kohtaukset Émile Zolan Naisten aarreaitasta (Canth luki teoksen ruotsiksi, Damernas paradis) ja Anton Tšehovin Lokista alkavat jo hukata näytelmän fokusta. Kuka unohti, miten tärkeää on tappaa rakkaimpansa, kirjailija Parkkinen vai ohjaaja Korhonen, todennäköisesti molemmat?

Ida Aalberg ( Kristiina Halttu) ja Minna Canth (Cécile Orblin)

Myös henkilöhahmojen runsaus alkaa loppua kohden syödä näytelmää. Suomalaisen teatterin voimahahmot ja Canthin uran kannalta keskeiset Kaarlo Bergbom ja Emilie Bergbom pysyvät sopivasti sivuroolissa, mutta Ida Aalbergin kieltämättä kiinnostava henkilöhistoria ja persoona varastavat pääroolin Canthilta. Tästä, siis kaiken huomion viemisestä muilta naisnäyttelijöiltä, Aalbergia kollegat aikoinaan syyttivät, mutta se ei perustele näytelmän ratkaisua.

Viisihenkinen teatteriseurueemme oli kriittinen. ”Sillisalaatti, jossa vielä venäläinen rosolli päällä”, oli yksi tuomioista. Näytelmän iso ongelma on, että ”Minna Canthin historiaa vain kevyesti tuntevalle tarina ei avaudu”. Ajatukset näyttelijätyöstä jakoivat ryhmämme. Minusta Cécile Orblin oli hyvä valinta Minnaksi, romuttamaan pinttynyttä mielikuvaa. Hänessä oli herkkyyttä ja hehkuvaisuutta, hellyyttäkin. Minnan hahmoon kaivattiin kuitenkin lisää voimaa, ja useamman mielestä juuri Kristiina Haltussa sitä olisi ollut. ”Loistava hän oli Ida Aalberginkin roolissa.”  Mutta, vaikkei näytelmä jättäisikään muistijälkeä, kiinnostus Minnaa kohtaan lisääntyi. Huono ei ole loppupäätelmä: ”Minnan elämä oli todella merkityksellistä.”

Tässäkin kuvassa Ida Aalberg kaappaa pääosan. Airi, Minna ja Kirsi Kirsin Book Clubista. Tanja (oik) on lainassa blogista Aina joku kesken. Jukka edustaa aveceja, joista toinen eli Martti on kameran takana.

Kiitos Kansallisteatterille lipuista ja ensi-iltaa edeltäneestä Bloggariklubista, jossa Canthin valosuunnittelija Kalle Ropponen kertoi mielenkiintoisesti työstään. Tästä lisää myöhemmin täällä blogissa.

Canth. Kertomus uuden ajan ihmisistä. Kantaesitys Suomen kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Käsikirjoitus Seppo Parkkinen. Ohjaus Kaisa Korhonen. Lavastus Kati Lukka. Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava. Musiikki Hannu Kella. Valosuunnittelu Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu Esa Mattila. Rooleissa Cécile Orblin (Minna Canth), Kristiina Halttu (Ida Aalberg), Jukka Puotila (Kaarlo Bergbom), Pirjo Luoma-Aho (Emilie Bergbom), Jussi Lehtonen (Niilo Sala), Seppo Pääkkönen/Taisto Reimaluoto, Elli Närjä, Eeva Putro, Harri Nousiainen, Henri Tuominen, Olli Ikonen, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä. Ensi-ilta 23.11.2016.

Canthista keskusteltiin Helsingin Kirjamessuilla. Vasemmalta Leena Majander, Kaisa Korhonen, Minna Maijala ja Sirpa Kähkönen, jonka bongasimme myös ensi-iltakatsomossa.