Taju, taiteilija Tyko Sallisen tytär näyttämöllä – triptyykkini osa I
Kuvataiteilija Tyko Sallisesta nousee ensimmäisenä mieleen hänen maalauksensa vaimostaan Mirristä. Onko mestarillista taituruutta ja rajoja rikkovaa neroutta maalata vaimo tyhjään toljottavana, siankärsäisenä oliona vai oliko se pikkumaisen miehen kosto nuoremmalle vaimolleen vai jotain siltä väliltä?
Ajattelin tarttua oivalliseen mahdollisuuteen rakentaa triptyykki Tyko Sallisesta. Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistossa on nimittäin vielä hetken Taju, näytelmä Sallisen tyttärestä, syksyllä ilmestyi Tuula Karjalaisen kirja Tyko Sallisesta ja tammikuun lopussa avautuu laaja näyttely Sallisen taiteesta HAM:issa.
Aloitin Tajusta eli näytelmästä Tyko Sallisen tyttärestä Taju Birgitta Tiarasta, josta on vielä neljä esitystä Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä.
Tajun elämä on taustatietojen valossa varsin poikkeuksellinen. Hän syntyi vuonna 1912 Sallisen ja hänen vaimonsa Helmi Vartiaisen toisena tyttärenä. Tyko oli juuri lähettänyt esikoistytär Tirsun ilman Helmin suostumusta Kööpenhaminaan siskonsa kasvattityttäreksi. Tyko ja Helmi erosivat ja pieni Taju jäi äidilleen Viipuriin, mutta ainoastaan hetkeksi, sillä Tyko haki hänet vastoin oikeuden päätöstä ja Helmin mielipidettä asumaan kanssaan Hyvinkäälle, ateljekoti Krapulaan. Naapurissa eli Humalassa asui taiteilija Jalmari Ruokokoski.
Teini-iässä Taju lähetettiin asumaan lestadiolaissukulaisille Helsinkiin. Hän ehti kihlautua kolme kertaa ennen kuin avioitui nuorena, sai lapsen, joka kuoli, erosi ja meni naimisiin pilapiirtäjä Kari Suomalaisen kanssa, josta erosi ja palasi yhteen ensimmäisen miehensä kanssa. Hän kirjoitti kahdeksan suosittua kirjaa nimellä Irja Salla, vietti sotavuosia Saksassa, kärsi mielenterveysongelmista ja joutui Nikkilän mielisairaalaan, jossa kuoli 1966.
Taju-näytelmässä Taju on Nikkilässä ja kirjoittaa muistelmiaan. Tyko Sallinen on kuollut ja huutelee tyttärelleen haudan takaa. Tarinat keskittyvät lapsuuteen ja sota-aikaan, nuoruuteen ja avioliittoaikaan vain viitataan. Oikeassa elämässä Taju julkaisi Nikkilässä ollessaan Irja Sallana kirjan Isä ja minä (1957), jossa kuvaa ihanteellista ja lämpimän rakastavaa isä-tytär -suhdetta, joka ei käy yksiin tunnettujen faktojen kanssa. Taju-näytelmässä onkin toisenlainen, ilmeisen realistinen katsantokanta, Tyko Sallisessa ei ole mitään sankarilliseen yksinhuoltajaisään viittaavaa.
Näytelmän päällimmäiseksi teemaksi nousee äidin ikävä, rakkauden ikävä. Ursula Salon näyttelemä Taju toistaa moneen kertaan olevansa kiltti tyttö, päättelee, että hän on ollut isän ja äidin välirikon syy. Katsojana tiedän tietenkin, että tilanne ei ole näin. Äiti näyttäytyy rakastavana, Santeri Kinnusen näyttelemä isä ainoastaan ivallisena ja itsekkäänä miessikana.
Syntyy kuva, että aikuinen Taju pökertyy kaikesta, pienestäkin positiivisesta huomiosta. Hän janoaa sitä rakkautta, mitä lapsena ei saanut. Saksan matkalta löytyy melkoinen kavalkadi ihailijoita, joiden pyöritykseen Taju haluaa heittäytyä. Oikeassa elämässä hän oli siinä vaiheessa jo toista kertaa naimisissa eli voisi kuvitella, että ei tarttuisi ihan jokaiseen flirttiin, mutta hän halajaa kokemuksia, tai näytelmän sanoin, aineistoa, josta voi kirjoittaa.
Minä katsoin näytelmää tarinana, jossa Taju ei kunnolla näy hirviömäisen Tyko Sallisen takaa. Tajun kuva jää pinnalliseksi, vaikka hänet näkeekin pikkutyttönä, naivin oloisena naisena ja elämäänsä muistelevana kirjailijana. Myös Tyko jää etäiseksi, hän hosuu maalaustensa kanssa, mutta tunneskaala näyttäytyy vain huutamisena ja kiroiluna, syvemmälle ei mennä.
Saksan vuosien näkymä ilman nuoruuden kuvioiden taustaa sai mielestäni liikaa painoarvoa. Yleisöä nauratti perinteiset elkeet, kun Antti Lang ja Rauno Ahonen ilmestyivät näyttämölle Cabaret-kopioina naisten vetimissä ja muissa persoonallisissa rooleissa. Minä en valinnalle lämmennyt, sillä se ei mielestäni vienyt lähemmäksi Tajun ymmärtämisessä.
Näytelmän parhaan roolityön teki Iida Kuningas sekä Tajun äitinä että mielisairaalahoitajana. Selkeää, hienovireistä ja sisäistettyä näyttelemistä!
Vaikka Taju ei puhutellutkaan minua sillä tasolla millä toisenlaisilla dramaturgisilla ja ohjauksellisilla ratkaisuilla olisi ollut mahdollista, niin se palveli oivallisena aloituksena Tyko Sallis -triptyykilleni. Nyt todellakin haluan tarttua Tuula Karjalaisen kirjaan ja lukea tietoa ja taustaa tästä taiteilijaperheestä.
Mainittakoon myös, että lähes täysi katsomo antoi raikuvat aplodit, useampi jopa seisomaan nousten!
Esityksiä on jäljellä vielä neljä: ti 17.1. / to 19.1. / pe 20.1. / la 21.1. Harmi, että niin vähän, sillä HAMissa, Helsingin Taidemuseossa avautuu 27.1.2017 näyttely Tyko Sallinen – suomalainen tarina, jossa on esillä 80 Sallisen työtä. Näyttelyn kuraattori on Tuula Karjalainen, jonka samanniminen teos on juuri ilmestynyt Tammelta. Sen aion lukea triptyykkini seuraavana osana.
Liisa Urpelainen TAJU Ensi-ilta 10.11.2016 Pengerkadun näyttämöllä Rooleissa RAUNO AHONEN, SANTERI KINNUNEN, IIDA KUNINGAS, ANTTI LANG, URSULA SALO Muusikko EERO OJANEN Ohjaus Laura Jäntti Lavastus Antti Mattila Puvut Sari Salmela Valosuunnittelu William Iles Äänisuunnittelu Mauri Siirala Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen