Arktinen hysteria Kansallisteatterissa – aikaahan ei ole

Timo Tuominen on Arktisen hysterian keskushahmo, voimalaitosinsinööri Harry Björkharry.

Isien pahat teot, todelliset ja kuvitellut, risteilevät aikakaudesta toiseen keskiviikkona ensi-iltansa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä saaneessa Marko Tapion romaanisarjan pohjalta dramatisoidussa Arktinen hysteria  -näyttämösovituksessa. Kirsin Book Clubin MinnaKirsi ja tämän jutun kirjoittanut Airi olivat mukana ensi-illassa.

Kaikki se mikä on kerran tapahtunut on jatkuvasti läsnä.

Arktinen hysteria on yhden perheen tarina ja samalla tarina Suomesta, joka muuttuu näyttämöllä edessämme maatalousvaltaisesta maasta kohti modernia yhteiskuntaa, vaurastuu ja keskiluokkaistuu. Kohti valoakin mennään, sillä yksi keskeisistä tarinan metaforista on koski, jonka voima aikaisemmin käytettiin myllyyn viljan jauhamiseksi ja jota ollaan valjastamassa tuottamaan sähköä ja siten myös valoa.

Päähenkilö on voimalaitosinsinööri Harry Björkharry, jonka isä Viki Björkharry on rahaa nainut ja rahaan rakastunut ja rikastunut pankinjohtaja, joka häikäilemättä lunastaa vaikeuksiin joutuneiden tilallisten taloja ja kerryttää omaisuuttaan. Viki on tehnyt oman luokkaretkensä, sillä hänen isänsä Janne oli mylläri, ahkera ja eteenpäin katsova mies kuitenkin, joka laittoi poikansa opintielle. Isoisän uskonto on työ, isän raha, ja poika hakee paikkaansa, jauhautuu vanhan ja uuden murroksessa.

Näytelmän nykyhetki on vuosi 1960 ja voimalaitostyömaa, jonka pato on murtumassa. Työväki on istumalakossa, eikä työmaasta vastaava Harry saa heistä tekijöitä tilkitsemään vuotoa. Keskeneräinen pato uhkaa sortua ja vesimassat uhkaavat haudata alleen laajat alueet. Mitä tekee Harry? Kutsuu ensin paikalle isänsä, joka yrittää puuttua lakkoon järein keinoin mutta saa vastaansa puukon iskun kostona myös kaikesta entisestä, niistä isien teoista.

Tästä näytelmä käynnistyy. Harry tilaa puhelun äidilleen, ja 60-lukua kun eletään puhelun tilaaminen kestää 20 minuuttia. Sen verran Harrilla on aikaa miettiä, mitä sanoo äidilleen ja miksi ylipäätään soittaa äidille. Näyttämöllä on rinnan 60-luku, 1890-luku, jolloin isoisä Janne tulee vaimonsa kanssa mylläriksi kylään ja Vikin lapsuus ja nuoruus. Näiden aikatasojen välillä kerronta kulkee sujuvasti. Näytelmä alkaa sananmukaisesti kolinalla, koski pauhuu, uusi aika uhkaa, ja vanhatkin asiat, erityisesti vuosi 1918 ja sota-aika kolisevat kyläläisten muistissa. Rinnakkainen kerronta toimii hyvin, mutta voimakasta symbolia, padon murtumista ja 20 minuutin aikakehystä olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Ohjaaja Atro Kahiluoto on rytmittänyt ohjausta lauluin, ratkaisu joka osittain toimi, mutta jäi vaisuksi silloin kun laulu ei kantanut.

Minna: Arktisen hysterian lavastus oli minusta yksinkertaisuudessaan erittäin osuva ja onnistunut. Näyttämän taustan rosoiseen lautaseinään projisoidut kuvat olivat väliin huomaamattomia tunnelmanluojia, väliin niin sinivalkoista Suomea, että kylmät väreet menivät selässä. Reija Hirvikoskelta hieno debyytti Kansallisteatterissa!

Minnaa edelleen lainaten: Arktinen hysteria tuntui kantaesitysiltana vielä hieman viimeistelemättömältä. Esitys oli kasassa ja opeteltu, mutta varmuuden tuoma rentous puuttui. Tämä jäi vaikutelmaksi varsinkin alussa, jossa oli turhan paljon liikettä ja kolinaa. Myöhemmin ja erityisesti 2. näytöksessä meno oli oikealla tavalla intensiivisempää.

Taisto Reimaluoto Viki Björkharryna.

Harry Björkharrya esittänyt Timo Tuominen oli silmin nähden flunssainen, mutta selvisi ensi-illasta hyvin. Hän on valmiiksi uskottava huolestunut insinöörityyppi kahden maailman, vanhan ja uuden välissä ja myös lämmin rakkaudessaan Katjaan, Marja Salon esittämään kommunistinaiseen. Timo Torikka isoisä Jannena oli jäyhä kansanmies. Iloisin yllätys minulle oli Taisto Reimaluoto Vikinä, Harrin isänä. Yleensä näen Reimaluodon roolista riippumatta Seitsemän veljeksen Simeonina, vaikka hän Turkan veljeksissä Timoa esittikin. Nyt Reimaluodon persoonallinen tyyli sopi hyvin nousukas-Björkharryn rooliin, josta ei tullut kliseistä ”pahaa kapitalistia”. Hän myös vastasi esityksen muutamista kevennyksistä. Hiltu-äidin kehotuksesta isä-Janne yrittää murtaa Viki-pojan jalan, jottei poika joutuisi sotimaan kansalaissodassa valkoisten puolelle.

Marko Tapio suunnitteli Arktinen hysteria -teossarjansa neliosaiseksi, mutta sai valmiiksi ennen kuolemaansa vain kaksi ensimmäistä osaa, vuonna 1967 ilmestyneen Vuoden 1939 ensilumi ja seuraavana vuonna ilmestyneen Sano todella rakastatko minua. Arktisen hysterian näyttämölle tuominen on ollut ohjaaja Atro Kahiluodon ja tekstin dramatisoinnista yhdessä Kahiluodon kanssa vastanneen Juha-Pekka Hotisen pitkäaikainen suunnitelma. Kansallisteatterin Bloggariklubilla he esittelivät mielenkiintoisesti työnsä vaiheita helmikuun alkupuolella. Kahiluoto kertoi ihastuneensa Marko Tapion raikkaasti toisenlaiseen kielenkäyttöön ja kerrontatekniikkaan. Yhdessä lauseessa voidaan olla kolmessa eri ajassa, ja kaikki ajat ovat koko ajan läsnä. Hotinen taas kertoi löytäneensä SKS:n arkistoista Tapion suunnitelmat 3. ja 4. osaksi, eikä vain suunnitelmia, vaan esim. 116-sivuisen tekstin kolmanteen osaan.

SKS:n arkitoista löytynyt käsikirjoitus Arktisen hysterian kolmanteen osaan, joka on saanut nimekseen Olen kuullut on kaupunki tuolla.

Arktinen hysteria rinnastettiin Väinö Linnan teoksiin, erityisesti Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan mutta myös Tuntemattomaan sotilaaseen. Arktinen hysteria on perheen tarina ja sitä kautta Suomen historian tarina kuten Pohjantähtikin, ja kesken jääneen sarjan toinen osa keskittyi sota-aikaan. Marko Tapio leimattiin Linnan haastajaksi, ja siinä missä Linna nostettiin kansalliskirjailijaksi, Marko Tapion kirjat saivat voimakasta kritiikkiä ihmiskuvastaan ja ”oikeistolaisuudestaan”. Arktisen hysterian kuva ihmisistä ja maailmasta on kaukana ihanteellisesta. Sen työläiset juopottelevat ja ovat laiskoja ja keskiluokan edustajat ajavat häikäilemättä omaa etuaan. Kuka tarttuu puukkoon, kuka konepistooliin, viinaryyppyyn melkein kaikki.

Arktisen hysterian ohjelmalehdessä Leena Kirstinä nimeää Marko Tapion Suomen ensimmäiseksi postmodernistiksi ja Arktisen hysterian epävarmuuden ajan eepokseksi.  ”Sen sijaan että saisimme valmiin tulkinnan Björkharryjen Suomesta, joudumme päähenkilön ja samalla kertojan rinnalla miettimään, mihin Suomi, maailma ja me itse olemme menossa”, Kirstinä kirjoittaa.

Millaiseksi Marko Tapio suunnitteli romaanisarjansa ilmestymättä jääneet osat, sitä pohditaan näytelmän lopuksi.

Kahden romaanin ja neliosaisen sarjan suunnitelmien mahduttaminen yhteen esitykseen ei ole helppo urakka. Monesta on pitänyt luopua. ”Puolet työstä on ollut karsimista”, Kahiluoto kertoi Bloggariklubilla. Millainen näyttämöesitys Tapion epäilemättä merkittävistä kirjoista ja löytyneistä suunnitelmista ja tekstifrakmenteista sitten on syntynyt? Olen aika pitkälti selittänyt teoksen taustoja, koska ne ovat olennainen osa myös itse esitystä. Petri Liskin esittämä kirjailija tulee näyttämölle ja yhdessä henkilöiden kanssa heitellään käsikirjoitusliuskoja ja samalla poimitaan Tapion suunnitelmista mahdollisia tapahtumia ja loppuratkaisuja. Miten Katja ehkä kuolee, ja mikä voisi olla lopullinen loppu. Vaikka aivan loppu toimiikin huimana päätöksenä, jotakin liian keinotekoista ratkaisussa on.

Arktinen hysteria on kelpo näyttämösovitus, mutta vielä enemmän se on Teko, isolla T:llä, kulttuuriteko, Marko Tapion edellä omaa aikaansa olleen teoksen nostaminen unohduksista.

Minna: Kokonaisuudesta jäi hieman hämmentynyt olo, mutta vain hieman. Ennen muuta teatteri herätti kiinnostuksen lukea unohdetuiksi klassikoiksikin mainitut Tapion kirjat, sillä näkemäni perustella ne ovat edelleen tuoreita ja ajankohtaisia.

Airi ja Minna olivat pohjustaneet näkemäänsä kuunnellen Bloggariklubilla tekijöitä ja heidän kertomuksiaan Arktisen hysterian vaiheista ja Marko Tapion tyylistä. Mutta mitä esityksestä ajatteli Kirsi?

Kirsi: Tulin täysin valmistautumattomana katsomaan Arktista hysteriaa. Tiesin, että kyseessä ei ole tuore teksti, vaikka nimi kalskahtikin trendikkäältä vaatemerkiltä.

Alku oli todella sekava, kun en tuntenut juonta enkä heti tajunnut, että eri aikatasoja edistetään samanaikaisesti. Se sinänsä oli nerokasta ja toimi erinomaisesti kunhan pääsi systeemistä kiinni. Toisen puoliajan alku, kun väki oli lavalla vähentynyt, oli rauhallisempaa ja selkeämpää ja siksi puhutteli minua parhaiten. Kun lavalle asteli kirjailija Marko Tapiota esittävä Petri Liski, joka alkoi selittää kirjasarjansa kohtaloa, se tuntui ensiksi kiinnostavalta, mutta ei jaksanut kantaa ihan loppuun.

Minun henkilökohtainen Suomi 100 -projektini on edelleen meneillään eli olen kuunnellut tässä vaiheessa 40 cd-levyä Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaa. Eläydyn tällä hetkellä vuoden 1918 kevääseen ja samoja aikoja väläytetään myös Arktisessa hysteriassa. Näytelmä ei puhutellut minua lähimainkaan yhtä vahvasti kuin Linnan teksti, sillä Arktisen hysterian ihmisistä kukaan ei tule läheiseksi, runsas tapahtumasoppa on liian laaja lusikoitavaksi kerrallaan. Myönnän, että pistäydyttyäni nyt kolmisen kuukautta joka päivä vartin verran Pentinkulmalla, mikään muu tulkinta ei taida päästä ihoni alle.

Arktisessa hysteriassa oli kiinnostavia elementtejä, mutta näyttämöllä oli liian paljon sälää ollakseen ehjä kokonaisuus. Hyvä muistutus se oli siitä, että historia jättää jälkensä usean sukupolven päähän ja me kannamme vielä tänäänkin perintöä itsenäisyytemme alkuajoilta. Tieto lisää ymmärrystä ja Arktisen hysterian raikas käsittelytapa toi kuitenkin pienen hippusen lisää kokemuspankkiini. Samoissa teemoissa liikutaan myös Espoon Kaupunginteatterin Äidinmaassa, jota suosittelen lämpimämmin.

Marko Tapion Arktinen hysteria Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Ensi-ilta 1.3.2017. Ohjaus Atro Kahiluoto. Dramatisointi Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto. Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu Reija Hirvikoski. Rooleissa: Harry Björkharry Timo Tuominen, Viki Björkharry Taisto Reimaluoto, Sylvi Plataan, Harryn äiti Tarja Heinula, Janne Björharry Timo Torikka, Hiltu, Harryn isoäiti Annika Poijärvi, Katja ja Tilta Kataamäki Marja Salo, Nikolai ja Akseli Kataamäki Heikki Pitkänen, Useita rooleja Petri Liski.

Marja Salo Harryn rakastettuna ja Timo Tuominen Harryna.

Kommentit
  1. Avatar photo Kirsi Ranin
    • Avatar photo Airi Vilhunen

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *