Tampereen Teatterin Huojuva talo järisyttää mielenrauhaa – vahva suositus!

 

Huojuva talo, kantaesitys 31.8.2017 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Tämän syksyn tutkimuskohteeni on Maria Jotuni. Viime viikolla ihastuin niin kovasti Helsingin Kaupunginteatterin Kultaiseen vasikkaan, jonka Jotuni kirjoitti vahvalla naisaatteella jo vuonna 1918, että retki Tampereelle katsomaan Huojuvaa taloa oli heti järjestettävä!

Jotuni osallistui Huojuva talo -romaanikäsikirjoituksellaan Otavan kirjoituskilpailuun vuonna 1935, mutta ilmoitti kisaavansa vain voitosta. Palkinto meni toiselle ja Huojuva talo jäi pölyttymään kustantajan arkistoon, kunnes se julkaistiin postuumisti vuonna 1963. Jälkikäteen on vahvasti arveltu, että Huojuvan talon perheväkivaltahelvetti pohjautuu Jotunin omiin kokemuksiin Viljo Tarkiaisen vaimona. Samaa mieltä on esimerkiksi heidän pojanpoikansa Kari Tarkiainen, joka on kirjoittanut kirjan molemmista isovanhemmistaan.

Minulle Huojuva talo on piirtynyt muistiin Eija-Elina Bergholmin 1990-luvulla ohjaaman tv-sarjan vuoksi. Silloin julmurimies-alistuva vaimo -pääparia esitti Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen sellaisella intensiteetillä, että sitä oli nuorena naisena suorastaan vaikea katsoa. Hehän olivat silloin oikeastikin aviopari, joka varmasti toi vielä pykälän lisää tv-sarjan tunneskaalaan.

Siis ei tätä ihan heti sulata, antoi todella ajattelemisen aihetta!” Sivustakuultu katsojakommentti näytöksen päätyttyä lauantaina 9.9.2017.

Mitään tästä taustasta ei tarvitse tietää, kun lähtee katsomaan Tampereen Teatterin Huojuvaa taloa. Siinä on edelleen sama perusviritys, arvaamaton narsistipuoliso ja kaiken sulattava alistuja, mutta historialliset painolastit ja Jotunin kirjoittamishetken arvomaailma on puhallettu voimakkaalla puhurilla pois. Jäljelle on jäänyt raikkaan nykyaikainen ja erittäin uskottava tarina, josta kunnia kuuluu näytelmän sovittaneelle ja ohjanneelle Antti Mikkolalle – huikeaa dramaturgista työtä!

Eeron ja Lean suhde alkaa satunnaisesta kohtaamisesta baarissa. Vasemmalta näyttelijät Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko ja Mari Turunen.
Kuva Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.

Mikkola on kääntänyt sukupuoliroolit päälaelleen, nyt suhteen hirviö onkin Anna-Maija Tuokon esittämä Lea, kulttuurikriitikko, joka on pokannut Arttu Ratisen esittämän Eeron baari-illan päätteeksi ystävänsä Aulikin nenän edestä. Lea on intohimoinen, energiaa pursuava nainen, joka kaikin tavoin ilmaisee haluavansa Eeron. Katsojana hieman hämmästyy, mitä Lea näkee pliisussa Eerossa, joka olemukseltaan hukkuisi beigeen tapettiin. Mutta pian alkaa valjeta, että Lean aivoitukset eivät mene aivan peruslatuja. Hän tarvitsee kiltin osapuolen, johon käyttää valtaansa.

Monta virhettä minussa on, mutta minä en sinua petä!” Lea sanoo Eerolle, kun he ovat menneet naimisiin.

No, Eerolle ei ole tullut tietenkään edes mieleen, että Lea pettäisi tai että heidän suhteensa ei etenisi onnellisten tähtien alla. Aluksi onkin sopuisaa, Lea elättää heitä, kun Eero opiskelee – näin on yhteisesti sovittu, mutta siinä on ensimmäinen siemen valtatasapainon järkkymiseen. Kuvioon astuu myös Eeron veli, Toni, jolla on säpinää Lean kanssa. Lea toteaa kylmästi Eerolle:

Toni on mulkku, mutta jos en olisi naimisissa, niin kyllä minä hänet ottaisin!

Eero tuskailee. Hänellä on vain kaksi miehen mallia, sotilaskarkuri isoisä ja oma isä, jonka yritys meni konkurssiin laman aikana, mistä takaiskusta hän ei enää noussut, vaan alkoi ryypätä. Eeron äiti otti komennon, latisti miehensä ja toitottaa näytelmässäkin koko ajan pojalleen, että Lea-vaimoa pitää tukea, on onni saada vahva nainen rinnalleen.

”Miehen pitää olla enemmän kuin insinööri”, toteaa Eeron äiti hänelle. Kuva Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.

Suhteen alussa julmuus on Lean pisteliäissä lauseissa ja käsittämättömissä mielialan vaihteluissa. Mutta pian astuu myös fyysinen väkivalta kuvaan. Lea heiluu milloin minkäkin kättä pidemmän kanssa ja Eero ottaa vastaan, ei nosta kättään vaimoaan vastaan, päinvastoin yrittää ymmärtää toisen työstressiä tai myöhemmin äitiyden rasituksia. Katsojana tekee pahaa, sillä suhteen väkivallan näkymä on karmeaa todistettavaa, vaikka onkin tehty tyylikkään silotellusti. Jos niin voi koskaan toisen ihmisen lyömisestä sanoa.

Anna-Maija Tuokon raivareita on hyytävää katsoa. Kuva Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.

Väliajalla oli kokolailla tyypertynyt olotila. Mietimme, olisiko ollut parempi vetää koko parisuhdetaistelu kerralla maaliin, mutta totesimme pöytäseuralaisemme kanssa, että näyttelijät varmasti tarvitsevat tauon, mutta ehkäpä katsojanakin oli hyvä hypätä hetkeksi helvetistä hengähtämään.

Väliajalla Pavlovaa ja Ellen Svinhufvudia, jotta maailmaan palasi hieman suloisuutta.

Toisella puoliajalla meno vain kiihtyy. Jos jossain välissä on herännyt pieni tuntemus ymmärtää Lean väkivaltaisuutta, niin se häviää totaalisesti, kun hän tarttuu esikoispoikaansa. Miten voi vanhempi tehdä noin, miten voi toinen vanhempi vielä katsoa sormiensa läpi ja pyytää Poju-poikaa ymmärtämään äitiä, osoittamaan rakkautta, jotta äidin ei tarvitsisi hyökätä.

Antti Mikkola on rakentanut koko näytelmän Jotunista poiketen terapiaistunnon viitekehykseen, joka toimii mainiosti. Eero käy läpi avioliittoaan Lean kanssa väkivaltaa kokeneiden miesten vertaisryhmässä. Hän kertoo ja välillä epäröi, mutta avaa aina uuden oven yhä syvemmälle huojuvan talon ytimeen. Tarinassa pistäytyvät äiti, isä, veli, apulaiset ja Lean ystävä avaavat perspektiiviä ja hurjasta aiheesta huolimatta jotkut ratkaisut ja lausahdukset jopa naurahduttavat. Mitään halpahintaista yleisön kosiskelua ei näyttämöllä onneksi nähdä.

Eero toteaa terapeutilleen, että ei tiennyt, mikä on raja terveen ja mielenvikaisen välillä. Kuva Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Näyttelijät ovat esityksessä täysillä mukana. Anna-Maija Tuokko tuo Lean eri puolet loistavasti esille, hän säntää nanosekunnissa yhdestä tunnetilasta toiseen äärimmäisyyteen. Ihailla voi myös hänen äänenkäyttöään ja hallittua fyysisyyttään. Mielessä käy, miten vaikeaa on ollut rakentaa omannäköinen hirviöpuoliso, kun monen verkkokalvolla on Anna-Maijan puolison Kari Heiskasen versio. Lopputulos on yksinkertaisesti hieno, monivivahteinen ja karmivan aito.

Arttu Ratinen on uskottava isossa roolissaan Eerona, kilttiäkin kiltimpänä miehenä. Kun hän seisoo housut kintuissaan näyttämöllä, tekisi mieli mennä kaappaamaan hänet pois tilanteesta. Hän onnistuu taitavasti ilmentämään passiivisuutta ja alistuvuutta näyttämättä hölmöltä.

Onnistujia ovat kaikki, etenkin Mari Turunen luottoystävä Aulikkina ja Aliisa Pulkkinen Eeron tragikoomisena äitinä.

Erikoisaplodit voi antaa Juha Mäkipään lavastukselle ja Tiiti Hynnisen valo-ja videomaailmalle. Ehjä ja vaikuttava kokonaisuus. Lean silmät tai Eeron äidin huulet porautuivat mieleen. Myös heti näytelmän alussa näytettävä auto-onnettomuus tulee valtavan vahvasti videolta tykö. Tämä vetää kananlihalle, sillä lehdistä on saanut lukea, kuinka Antti Mikkola menetti oman puolisonsa Miina Maasolan pari vuotta sitten auto-onnettomuudessa.

Huojuva talo yksistään on syy lähteä Tampereelle. Näin voimakaasti ihon alle menevää teatteriesitystä ei kovin usein koe. Esityksestä ei jää hyvä mieli, mutta vahva tunne, että on nähnyt jotain, jonka muistijälki kantaa pitkään. Suosittelen lämpimästi!

Sarjamme näytelmään eläytymisestä jatkuu, starring Martti ja Kirsi Ranin 9.9.2017.


Lue myös juttumme muista syksyn ohjelmistossa olevista esityksistä:

Kommentit
  1. Tuulevin lukublogi
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  2. Marja
    • Avatar photo Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *