Kansallisteatterin Korjaamossa rassataan autoja ja ihmissuhteita

Kirjoittanut Kirsi Ranin - 14.4.2018 | 10:39 0 Aiheet: Katsomossa

Perjantai-ilta 13.4.2018 Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä. Istumme eturivissä, melkein näyttämölle lavastetussa autokorjaamossa. Moottori, renkaita, rähjäinen nojatuoli, tyttökalenteri ja Ford-pipo, taustalla Bruce Springsteenin I Am on Fire. Hiomalaikka kipunoi, kun Ola (Seppo Pääkkönen) työstää moottorin osia. Korjaamon pomokopissa istuu korjaamon perustaja Jallu (Jukka-Pekka Palo).

Kuusikymppiset miehet ovat olleet koulu- ja partiokavereita nuoruudessaan, mutta vuodet ovat vieneet eri teille. Rehtori Ola on ajanut mersullaan Jallun autokorjaamon ohi ja heiluttanut. Mutta nyt tilanne on muuttunut. Ola on ollut hetken Jallulla töissä, mutta nyt sekin on loppumassa, sillä korjaamoyritys on konkurssin partaalla. Miehet päättävät tarttua Jallun Kisu-vaimon yllättävään ideaan pelastaakseen korjaamon.

Idea on riemastuttava, miesten tulisi aloittaa tubettaminen Wheeler Dealer -tyyliin ja saada klikkauksilla tuottoja. Jallu ei selviydy edes älykännykkänsä kanssa, mutta onneksi Ola on vetänyt koulussa videokuvauskursseja.

Korjaamo-näytelmän on kirjoittanut ja ohjannut Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho. Loistavaa! Tarina on juuri sopivan kompakti, mutta sisältää useita ulottuvuuksia, niin parisuhteeseen, työelämään kuin yhteiskuntaankin. Jallu ja Ola muistelevat nuoruuttaan, josta on jäänyt kovin eri hetket mieleen. Aikuisiällä miesten maailmankuvat ovat eriytyneet melko stereotypisesti, mikä antaa hyvän pohjan korjaamolla räiskyville keskusteluille. Yhdessä vaiheessa toinen jo tokaiseekin kovin kimiräikkösmäisesti:

Mä tiedän, mitä mä teen!”

Sanailu on napakkaa ja monasti hauskaa. Ennen kaikkea se on tyylikästä, yleisönkosiskelutemppuja ei tehdä, vaan taitava verbaliikka saa yleisön naurahtelemaan spontaanisti. Tarinassa on koskettavia ja tunnistettavia kohtia. Kotimatkalla kävimme keskustelua Jallun alemmuudentunteesta ja siitä, kuinka se ilmeni näytelmässä arkuutena mennä hienoon luxusbrändimyymälään. Minä tunnistan tuon tunteen ilmenemisen vahvasti itsessäni, vaikka se aivan älytöntä onkin.

Maailman muuttumista kuvataan monien esimerkkien kautta. Rehtorit hukkuvat sähköposteihin, ”käsityöläisammatit katoavat ja ihmiset muuttuvat veltoiksi nahkapusseiksi”, luokkaerot ovat toiselle kovin totta, toiselle ei. Mutta yksi ei muutu, auton moottori toimii edelleen samalla tekniikalla kuin sata vuotta sitten. Nyt siihen vain viritetään tyyllikkäät muovikuoret päälle.

Näytelmä ei olisi näin hyvä ilman erittäin tasapainoisia ja tasa-arvoisia näyttelijäsuosituksia. Sekä Seppo Pääkkönen että Jukka-Pekka Palo tekevät vahvat suoritukset rooleissaan. Sanoisin nappisuoritukset, huippuonnistumiset. He ovat sinut rooliensa ja toistensa kanssa. Saattoi olla, että yhdessä kohtauksessa myös hieman vedätettiin kaveria…

Näytelmässä ei ole väliaikaa, mikä toimii todella hyvin. Tarina etenee niin intensiivisesti, että oli hienoa seurata se yhtenä kokonaisuutena.

Loppupuolella miehet kuvittelevat, mitä heidän negrologeissaan tulee lukemaan. Toinen on jo ajatuksellisesti luovuttanut, ”Laita sinne, että hän teki sanaristikoita” ja toinen on kiinnostunut tarttumaan vielä uusiin haasteisiin. Hänen tulevaisuuskuvansa vaikutti kiinnostavammalta.

Tarinan lomassa viitattiin klassikkoleffoihin, joissa on autoja ja moottoripyöriä. Elokuviin liittyvää triviaa arvuuteltiin ja vieressäni mieheni kuiskaili oikeita vastauksia. Hän onkin mielestäni näytelmän ydinkohderyhmää, sillä hän arvostaa puhenäytelmiä ja on aloittanut jo moottoripyöräkauden!

Mutta kyllä Korjaamo sopii laajemmallekin yleisölle. Vaikkapa niille, joiden