Eesti Rahva Muuseum – WOW, mikä kiinnostava kiitorata menneeseen

Vuoden paras matkailukohde, Euroopan vuoden museo -ehdokas, vuoden betonirakennus, rohkeille, museon perinteisen roolin haastaville ratkaisuille myönnettävä Kenneth Hudson -palkinto, TripAdvisorin sertifikaatti. Viron syksyllä 2016 avatulle kansallismuseolle ERM:lle eli Eesti Rahva Muuseumille on satanut palkintoja, ja aiheesta. Entisen sotilaslentokentän alueelle Tarttoon rakennettu museo pysäyttää huudahtamaan wow rakennusta lähestyessä ja sisällä imemään tietoa ja elämyksiä monipuolisesti ja kekseliäästi toteutetuissa museon näyttelyissä.

Asiantunteva ja ihastuttava oppaamme Lea johdatti Kirsiä, Airia ja tästä Viro 100 vuotta -poseerauksesta pois jättäytyneitä puolisoitamme tutustumisretkelle Viron ja suomalais-ugrilaisten kansojen historiaan.

Museon suunnittelijoiden, kolmen nuoren arkkitehdin Lina Ghotmehin, Dan Dorellin ja Tsuyoshi Tanen ratkaisu on vaikuttava. Museorakennus kohoaa ikään kuin entisen pääkiitoradan jatkeena kolmen metrin korkeudesta 15 metriin. Pääsisäänkäynti ja aula ovat juhlavan korkeat, ja vähitellen 350 metrin pituinen rakennus madaltuu normaaliin huonekorkeuteen. Nousuun lähtö tai menneisyyteen laskeutuminen ovat lasilla päällystetyn betonirakennuksen synnyttämät mielikuvat. Katso tästä linkistä video, jossa rakennuksen muoto näkyy sen pienoismallissa (klik).

Viron kansallismuseossa on tilaa ja avaruutta myös juhlille. Mm. Viron itsenäistymisen 100-vuotisjuhlat pidettiin täällä.

Museon betonista ulkokuorta peittää herkkäaiheinen lasi. Kuvio on tuttu mm. virolaisista neuleista.

Kohtaamisista syntyy historia

Museon perusnäyttelyistä toinen, Viron kulttuurihistoriaa esittelevä Kohtaamisia, kuljettaa kävijää Viron historian 11 000 vuoden läpi hauskasti ilman pömpöösiä isänmaallisuutta. Toki hetki Viron ensimmäisen sini-musta-valkoisen, vuonna 1884 valmistetun lipun äärellä hiljentää ja tarina lipun säilymisestä ja löytymisestä liikuttaa kyyneliin, mutta vastapainona on myös hymyilyttäviä hetkiä.

Miehitysaikana lippu oli tärkeä vapauden symboli, ja talojen liput piilotettiin huolellisesti. Kuvassa ensimmäinen, vuonna 1884 virolaisten opiskelijoiden Tartossa oman osakuntansa lipuksi valmistama sini-musta-valkoinen lippu, joka löytyi monien vaiheiden jälkeen vuonna 1992 itävirolaisen talon lattian alta. Sinne se oli siirretty 40-luvulla neuvostomiehittäjiltä turvaan, ja vain yksi, Kanadassa asuva virolainen mies tiesi lipun piilopaikan.

Hyvä itsetunto on maalla (ja hyvä huumorintaju näyttelyn suunnittelijoilla), jonka kansallismuseo esittelee presidentin lentokentän vessassa pitämän lehdistötilaisuuden. Uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäinen presidentti Lennart Meri palasi vuonna 1997 Japanin vierailulta ja johdatti lehdistön ja tv-kamerat perässään lentokentän rähjäiseen miesten vessaan osoittaakseen, millainen ei saisi olla Viroa muuhun maailmaan yhdistävä portti. Muutos tulikin ja lentokenttä uudistui.

Neuvostoaika ei jättänyt jälkeensä vain nuhjuisia vessoja. Niukkuudesta ja länsimaisen tavaran arvosta kertoivat myös huolella pitkään käytetyt suomalaiset muovikassit tai lastenrattaista ja pesukoneesta rakennettu sähköruohonleikkuri.

Kotona odottaa nurmikko leikkaajaa. Onnistuisikohan tällä itse rakennetulla laitteella?

Materiaalisen niukkuuden ja rajoitusten vastapainona neuvosto-Virossa oli vapaus nauttia kulttuurista. Kirjoja luettiin paljon, ja samat, sallitut kirjat olivat kaikkien kirjahyllyissä. Hyllyn suljettujen ovien takana säilytettiin kiellettyjä kirjoja. Mm. Mika Waltarin kirjat olivat kiellettyjen listalla.

Neuvosto-Virossa kaikesta oli pulaa, mutta ei kirjoista. Kaikkia kirjoja ei kuitenkaan saanut lukea. Kiellettyjen listalla olivat mm. Mika Waltarin teokset.

Osa kielletyistä kirjoista levisi konekirjoitettuina ja monistettuina kopioina.

Tallinnasta tietyön alta löytyneestä hautakalmistosta pystyttiin nostamaan yksi hauta kokonaisena. Yli 800 vuotta sitten kuolleen naisen jäänteiden perusteella on pystytty selvittämään paljon. Haudassa makaa vanhuuteen, n. 45-vuotiaana kuollut vaaleatukkainen, korujen perusteella varakas nainen, jonka pääasiallinen ravinto on ollut kasviksia ja kalaa. Museokävijä voi itse tutkia tietokoneohjelman avulla lisää yksityiskohtia hautalöydöstä.

Kukruse-kylän naisen korut ja luut raottavat elämää Virossa 1100-1200-luvuilla, ja yksi ainoa löytynyt hius paljastaa sekin paljon.

Jokiretki kielisukulaisten luokse

Joki on ollut myös tie, vienyt kylästä toiseen, maasta toiseen, ja antanut ruuan.

Toinen museon perusnäyttelyistä, Uralin kaiku, vie kävijän joen virtaan, joka johdattaa suomalais-ugrilaisten kansojen asuinpaikoille tutkimaan yhteistä taustaamme. Hirsisaunojen ja vanhojen näyttelyesineiden vastapainona on moderni tekniikka, isot valotaulut, joista voi poimia tietoa mm. suomalais-ugrilaisten kielten puhujien määrästä ja yhteisestä sanastosta, monet animaatiot ja interaktiiviset ratkaisut. Hyppää hetkeksi joen matkaan tämän videon avulla: (klik)

Vielä nykyäänkin komilaisissa kylissä syödään samasta astiasta, ja tarjotaan vieraillekin. Ensin aloittaa talon isäntä. Tämä kaikki on komilaisen perinteen mukaan kohteliasta.

Museo on täynnä mielenkiintoisia interaktiivisia kohteita, joissa voi itse tutkia tarkemmin uralilaista perimäämme.

Komilaisen ruokapöydän äärellä voi etsiä yhtäläisyyksiä ja eroja suomalaiseen ruokakulttuuriin. Komilainen kalakukko muistuttaa läheisesti kainuulaista avokukkoa, mutta ainakin yksi ero on. Komin kukko on leivottu vehnästä, suomalainen rukiista. Ja jos kaalisalaatti kiinnostaa, pöydästä voi klikata reseptin auki.

Suomalaista ja unkarilaista esineistöä näyttelyssä ei juurikaan ole, koska mailla on omat kansallismuseonsa ja muut museot. Pääpaino on vähemmistökansallisuuksien esittelyssä, ja tätä aineistoa Viron kansallismuseoon kertyi paljon Viron ja näiden alueiden yhteisenä neuvostoaikana.  Suomalaisesta ruokakulttuurista opin näyttelyssä kuitenkin uuden tiedon. Reikäleipiä on leivottu vain Länsi-Suomessa ja sitten kuivattu. Suomalaista esineistöä edustikin sarvi, jolla reikä painettiin ja pinnan kuviointiin käytetty kaulin.

Uralin kaikuja -näyttelyn kantava teema on miesten ja naisten maailmojen erillisyys. Hääjuhlien ympärille rakennetussa kokonaisuudessa udmurtilaistyttö menee naimiseen marilaisen miehen kanssa.

Karhu on ollut suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa kunnioitettu eläin. Mansilaisen perinteen mukaan karhu on jumalan poika, joka neuvoo ihmisiä. Naimisiin mentäessä karhulta on kysytty, sopiiko tyttö puolisoksi vai ei. Shamaani menee tytön kanssa metsään ja lukee luonnon merkeistä, onko tyttö sopiva, elääkö hän riittävän kauan, tuleeko aviolittosta pitkä ja onnellinen, onko hän ahkera. Jos tyttö esim. puhuu liikaa tai ei ole kohtelias, karhu sanoo, että tämä tyttö ei sovi.

Näyttelyihin voi tutustua itsenäisestikin, mutta ehdottomasti suosittelemme opastetulle kierrokselle osallistumista. Hyvän oppaan kertomuksissa esineet todella heräävät eloon. Meidän erinomainen oppaamme Lea Jürgensten opettaa päätyökseen viroa vieraana kielenä, mutta toimii ERM:ssä oppaana suomenkielisille ryhmille. Opaskierroksemme venyi kolmetuntiseksi, sillä Lealla oli paljon kerrottavaa ja olimme myös otollinen ryhmä, aidosti kiinnostuneita ja kyseleviä. Paljon jäi vielä näkemättäkin, mm. laaja kansallispukujen näyttely. Seuraavallakaan Tarton matkalla kansallismuseota ei sivuuteta.

Viroa ei turhaan tunneta digitaalisuuden elelläkävijämaana. Museon esittelytekstit vaihtuvat kätevästi kielestä toiseen käännöskorttia vilauttamalla.

Kiitos vierailun järjestämisestä Eesti Rahva Muuseum ja Tarton matkailutoimisto.

Kiitos kuvista ja videoista, Martti Ranin.

Tässä vielä linkit heti kierroksen jälkeen antamiimme kommentteihin:

Kirsi: (klik)

Airi ja Jukka: (klik)

ja liikkuva ”yhteiskuva” museon futuristisella sängyllä: (klik)

Lisää videoita museosta löydät You Tubesta hakusanalla Kirsin Book Club. Olemme koonneet myös muita vinkkejä Tarton lomaa varten, (klik)

Museon omat suomenkieliset sivut avautuvat osoitteessa http://www.erm.ee/fi