KOM-teatterin Ateriassa on paljon makuja

Kapteeninkadulle on tullut uusi hampurilaisravintola. Sillä on tyylikäs logo, jossa kaksi ihmissymbolia on puristettuna sämpylöiden väliin. Ravintolan slogan kiertää näyttötauluilla: EAT SHIT AND DIE.

Paikka näyttää suoraan sanottuna kulahtaneelta, ainakin keittiön ja taukotilan puolelta. Jähmettyneet rasvavanat valuvat keittiön maalipintoja pitkin, punttiteline on vaatekaappien ja törkyisen vessan välissä. Hampurilaisia paistaa keittiössä 38 sekunnin standardin mukaisesti Koistinen, joka voisi olla stereotypisyydessään tatuoituna äijänä sketsihahmo.

Kyseessä on KOM-teatterin uutuusnäytelmä Ateria.

Ravintolassa aloittaa uusi työntekijä, Meke, ja Koistisen tehtävänä on perehdyttää hänet ketjun tavoille. Tilanteet ja vittuilukieli on vedetty överiksi, mutta kyllä näyttämön ravintolassa on pikkiriikkisen samaa kuin tyttären McDonaldsin kesätyötarinoissa. Katsojana on hyvä muistaa käsiohjelmassa ollut näytelmän perusajatus:

Hampurilaisravintola on evoluution päätepiste.”

Okko Leo on kirjoittanut tekstin, jota Juho Milonoff Koistisena ja Niko Saarela Mekena loistavasti tulkitsevat. Koistinen vetää räväkkää tyyliään läpi koko näytelmän, Mekussa tapahtuu muutos työroolin muuttumisen myötä. Molempien näyttelijöiden intensiteettiä ja kehon kieltä voi vain ihailla.

Ateriassa on runsas kattaus tilanteita, jotka vaikuttavat toisistaan erillisiltä. Yksittäiset kohtaukset ovat kiinnostavia, slapstickiä ja sketsejä, mutta niiden yhteys isoon kuvaan jää hämäräksi. Puolin ja toisin kaverit haukkuvat toisiaan vajakeiksi, mikä saattaa olla heidän sanastossaan vitun jälkeen toiseksi yleisin sana. Pyhän verbaalisen kolmiyhteyden kruunaa paska.

Paskaa on kaikkialla, jopa hampurilaispaikan sloganissa. Sitä on vessan seinissä, sitä on lattialla, sitä tippuu ilmanvaihtoputkien välistä ja lopulta sitä on hampurilaisissakin. Katsojana tekee jo ikuisen lupauksen olla syömättä yhtään hampurilaista, vaikka oikeiden hampurilaisravintoloiden puhtausstandardit ovat toista luokkaa.

Ateria on sinänsä virkistävä teos. Se antaa karmean kuvan työelämästä/elämästä, jossa millään ei ole enää mitään väliä. Kuvaruuduilla jäätiköt sulavat ja sademetsä palaa, näyttämöllä asiakkaat ovat pokia, joita ei kunnioiteta, hygieniapassit voi repiä, eikä merkitystä tunnu löytyvän mistään. Päätäkin voi hakata kylmiön oveen kerta toisensa jälkeen, eikä tunnu missään.

Olisin toivonut vahvempaa dramaturgin panosta, jotta osien summa olisi ollut suurempi kuin irralliset kohtaukset. Lavastuksesta lisäbonusta, sillä hampurilaisravintolan maailma oli todella tunnistettava. Huvittavaa oli seurata, miten vuoropäällikön tyhjälle työpöydälle alkoi vähitellen kasaantua vaikka mitä. Voi olla, että toisella katselukerralla olisi lavasteista voinut bongata lisää kiinnostavia yksityiskohtia. Sen  kyllä huomasin, että pehmiskoneen kyljessä luki Sweet Jesus, mutta miksiköhän? Kaikkea ei tarvitse puhkiselittää, mutta olisin toivonut pääseväni hieman enemmän jyvälle.

Aterian ennakkonäytöksessä 30.10.2018 Kirsi ja Martti Ranin

Lue myös:

Kommentit
  1. Leena
    • Avatar photo Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *