Tšehovin Kolme sisarta Kansallisteatterissa – tiivistys tästä ajasta

Kolme sisarta: vasemmalta Irina (Marja Salo), Maša (Emmi Parviainen) ja Olga (Elena Leeve). Taustalla Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja Tuzenbach (Olavi Uusivirta). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

Paavo Westerberg on sovittanut ja ohjannut Kansallisteatterin suurelle näyttämölle Anton Tšehovin Kolme sisarta vahvaksi ja vaikuttavaksi esitykseksi, joka lunastaa esityksen alaotsikkoon ’moderni klassikko’ sisältyvän lupauksen. Esitys on ehdottomasti tämän hetken teatterin huippua. Se henkii tätä päivää ja on samalla uskollinen Tšehoville.

Jo ensimmäinen kohtaus kertoo, ettei tulossa ole perinteistä klassikkotulkintaa. Avaus on kuin lastennäytelmästä: kolme käsinukkea, kissaa, kurkistaa näyttämön verhojen välistä ja toivottaa katsojat tervetulleiksi. Siis mitä?

Kolmen sisaren kahdessa ensimmäisessä näytöksessä vielä juhlitaan – ja kuin viimeistä päivää. Näyttämö on täynnä kerroksellista tapahtumaa, joka monistuu livevideona näyttämön yläosan valkokankaalla. Katse hakeutuu näyttämön tapahtumista kamerakuvaan ja takaisin, poimii välillä näyttämön tv-vastaanottimesta hiihtokilpailun. Strobovaloissa ei säästellä eikä äänissä. Väliajalla olen vielä osin hämillinen. Tällaista Tšehovia en osannut odottaa enkä tällaista visuaalista, äänellistä ja näyttämöteknistä ilotulitustakaan ole nähnyt, en ainakaan Tšehovin näytelmissä. Tuliko jo liikaa, miettii toinenkin bloggaaja. Mutta ei, toinen osa vahvistaa, että alun karnevalistiseksi äitynyt juhlinta tarvittiin, jotta lopun riistävä traagisuus korostuisi.

Näyttämö pyörii, kameroiden kuvat projisoituvat näyttämön ylle, tv-vastaanottimen kuvavirta kommentoi tapahtumia. Videokuvassa sisarten keskellä Veršinin (Jussi Vatanen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

”Klassikko kirkastaa tämän hetken”, Paavo Westerberg tiivisti ajatuksensa klassikoista Bloggariklubilla, jossa hän kertoi tulevasta muutama viikko ennen näytelmän ensi-iltaa. ”Minulle ei ole merkitystä, onko näytelmä klassikko. Etsin tekstejä jotka toimivat tässä ajassa.” Kolmen sisaren teemoiksi hän nosti rakkauden, työn ja tulevaisuuden. ”Tässä ajassa mekin mietimme työn tulevaisuutta, ilmastonmuutosta, rakkautta.” Tšehov ei kirjailijana ollut samassa tilanteessa kuin me nyt, mutta Westerberg muistutti, että vuonna 1901 ensiesityksen saanut Kolme sisarta on kirjoitettu vain vähän ennen vallankumousten sarjan alkamista Venäjällä.

Moskovaan, Moskovaan, Moskovaan!” Irina Kolmessa sisaressa

Westerberg on sovittanut näytelmän tekstin sujuvasti kuultavaksi, mutta pysynyt uskollisena lähtötekstille ja tapahtumille. Prozorovin sisarukset, kolme sisarta ja veli viettävät etuoikeutettua, mutta turhautunutta elämää syrjäisessä varuskuntakaupungissa ja haikailevat jotakin muuta. Haikailevat, mutta eivät saa muutosta elämäänsä aikaiseksi.

Sisarista nuorin Irina on näytelmän alussa, nimipäivillään, vielä toiveikas ja hokee olevansa onnellinen. Hän haluaa rakkautta ja tehdä työtä, tuntea itsensä merkitykselliseksi. Hän, niin kuin muutkin sisarukset kaipaavat lapsuuden kaupunkiin Moskovaan, ja Irina uskoo, että paluu onnellisten muistojen kaupunkiin toteutuu, heti syksyllä, ja sieltä hän löytää myös todellisen rakkauden.

Elämä on kuin mansikka. Yksi puraisu ja se on jo ohi.” Maša Kolmessa sisaressa

Vanhin sisar Olga on jo luovuttanut, työ opettajana väsyttää eikä rakkautta ole löytynyt. Keskimmäinen Mašha on jättänyt konserttipainistin uran ja avioitunut heti koulun päätettyään 18-vuotiaana. Avioliitto tosikoksi ja tylsimykseksi osoittautuneen Kulyginin kanssa on onneton, ja Mašhan herättää hetkellisesti eloon rakastuminen Moskovasta tulleeseen everstiluutnantti Veršininiin.

Veli Andreita odottaa näytelmän alussa lupaava tiedemiesura yliopistossa, mutta vähitellen hänkin kutistuu, tai oikeastaan lihoo, turhautuneeksi kaupungin pikkuvirkamieheksi ja aisankannattajaksi, joka etsii sisältöä elämäänsä pelipöydistä ja velkautuu. Hänen vaimonsa Nataša osoittautuu paitsi uskottomaksi, myös häikäilemättömäksi ja ahneeksi.

Marja Salo Irinana. Kuva kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

Ensemblen näyttelijätyö on kautta linjan huippua. Emmi Parviaisen Mašha on yhtä aikaa herkkä ja voimakas, tunnetilasta toiseen nopeasti vaihtava. Elena Leeven Olga on ulkoisesti vielä nuori, mutta sisältä kuin väsynyt vanhus. Marja Salo Irinana muuttuu spontaanista nuoresta tytöstä elämänväsymystä kantavaksi, haaveensa hautaavaksi luovuttajaksi. Jussi Vatanen on Veršininä paisti sopivan komea, myös pohtiva ja elämänmurhetta kantava.

Mielenkiintoinen on esityksen ja Samuli Niittymäen tulkinta kapteeni Solyonista, joka ensimmäisissä näytöksissä ”piiloutuu” hullun ja pellen rooliin. Anna-Maija Tuokko on huima Natašana, todellinen syöjätär ja bilehile, jonka karaokelaulu Coco Jambo ei jätä kylmäksi.

Anna-Maija Tuokon Nataša on varsinainen bitch. Etualalla Mašaa esittäävä Emmi Parviainen. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

Westerbergilla on ollut luottotekijät toteuttamassa näyttämöllistä lopputulosta: Markus Tsokkinen lavastajana, Pietu Pietiläinen valosuunnittelijana, Sanna Salmenkallio vastaamassa musiikista ja äänisuunnittelusta ja Ville Seppänen videosuunnittelusta. Lopputulos on upea ja runsas, ja jokainen osa sisällöstä lähtevä ja perusteltu. Katsomista riittäisi toiseenkin kertaan. Esimerkiksi näyttämön tv-vastaanottimessa koko ajan pyörivä ja vaihtuva ohjelmavirta kommentoi esitystä tavalla, josta poimin vain paloja: alun urheilukilpailut, avaruusalus, Teletapit.

Meidän maailma tulee näyttämään kammottavalta ja naurettavalta.”

Kolmas näytös alkaa tulipalokohtauksella ja visuaalisesti huimalla näyttämökuvalla. Koko näyttämö on värjäytynyt punaiseksi ja mustaksi, ja mielikuva uhkasta on täydellinen. Ilmaston lämpenenminen? Ympäristökatasrofi? Mitä jää jäljelle? ”Meitä kaikkia lähestyy jyry”, Tšehov kirjoittaa, ja jyry todella kuuluu. Halki näyttämön säntäilevät sätkynukkeihmiset, jotka juoksevat ”kuin henkensä edestä”. Kulissit eivät kaadu, mutta nousevat huojuen ja paljastavat elämän tyhjyyden.

Westerbergin vahva tulkinta osoittaa Kolmen sisaren ajankohtaisuuden. Tuhon elementit ovat vahvasti läsnä, näkökulma on olevan lisäksi tulevassa ja omaa aikaa katsotaan tulevien sukupolvien silmin. Tšehov on kirjoittanut kuin tämän hetken ympäristökatastrofista muistuttavat, vaikka hänen tulevaisuuden uhkansa liittyivät toisenlaiseen muutokseen. Ja kuten Westerberg Bloggariklubilla totesi, näytelmässä on ”Tšehovin jäljiltä äärettömän moderneja hahmoja”. Siksi Kolme sisarta koskettaakin niin syvältä, saa miettimään omia valintojaan, omaa haikailuaan, omaa Moskovaansa. Ja sitä, miltä meidän maailmamme tulee lastenlastemme lasten silmissä näyttämään.

”Meitä kaikkia lähestyy jyry..” Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Rykmentti lähtee, sisaret jäävät. Niin jää myös velkaantunut Andrei, joka on pantannut sisartensakin osuuden. Elämänväsymys on nujertanut Irinankin. ”Missä se elämä on nyt?” hän kysyy ja löytää ratkaisun: ”Ruvetaan tekemään työtä yhdessä.”

Luin Kolme sisarta toissa kesänä ja kirjoitin siitä naistenviikon juttukokonaisuuteen: (klik). Lopussa kirjoitin, miten näytelmän lukeminen on oma taitonsa, sillä teksti on tiiviimpää kuin romaaneissa. ”Mutta näytelmän lukijana saan leikkiä ohjaajaa.” Laihaksi ja pinnalliseksi jäi oma leikkini. Miten hienoa on seurata tekstiin paneutuneen, todellisen ohjaajan tulkintoja. Kiitos Paavo Westerberg!

Anton Tšehov Kolme sisarta
Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 21.11. 2018

Rooleissa

Andrei Eero Tikala
Nataša Anna-Maija Tuokko
Olga Elena Leeve
Maša Emmi Parviainen
Irina Marja Salo
Kulygin Tuomas Tulikorpi
Veršinin Jussi Vatanen
Tuzenbach Olavi Uusivirta
Soljonyi Samuli Niittymäki
Tšebutykin Esko Salminen
Njanja Terhi Panula

Ohjaus ja sovitus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio
Videosuunnittelu Ville Seppänen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Dramaturgi Eva Buchwald
Ohjaajan assistentti Joel Härkönen

 

Kommentit
  1. Avatar photo Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *