Karamazovin veljekset – uskosta, kärsimyksestä, rakkaudesta

Fjodor Dostojevskin viimeiseksi jääneen teoksen Karamazovin veljesten, liki tuhatsivuisen uskon, moraalin ja ihmismielen perustuksia tutkivan romaanin vieminen näyttämölle ei ole mikään yksinkertainen tehtävä. Kun Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyoja ehdotti tätä Samuli Reunaselle hänen ensimmäiseksi ohjaustyökseen Kansallisteatterissa, ohjaaja mietti, että tämä on haaste, josta ei kieltäydytä. Hatunnosto rohkealle ohjaajalle, joka vastaa myös teoksen dramatisoinnista.

Tässä ei vielä olla loppukiitoksissa vaan Karamazovin veljesten henkilöhahmot esittäytyvät katsojille. Kuva Kansallisteatteri/Tommi Mattila.

Esitys on täynnä suuria tunteita ja dramaattisia kohtauksia, alkuosa niin täynnä, että katsojana sotkeudun välillä yksityiskohtiin ja toisarvoisen miettimiseen. Mitä enemmän esitystä olen miettinyt, sen varmemmin haluan nähdä sen uudelleen. Yhdellä katsomisella monitasoinen esitys paljasti minulle vasta osan itsestään.

Dostojevskin mallia seuraten ohjaaja pohjustaa aluksi katsojalle tarinan lähtökohdat ja moninaisen henkilökaartin: Fjodor Karamazov on juopotteleva, irstaileva, omat poikansa lapsena hylännyt ryökäle, joka kuitenkin haluaa miellyttää ja hauskuuttaa muita. Hänellä on kolme poikaa, joista vanhin Dmitri toistaa isänsä paheita, keskimmäinen Ivan on järjen varaan elämänsä rakentanut skeptikko, nuorin Aleksei eli Aljoša taas on löytänyt elämälleen merkityksen uskonnosta ja haluaa luostariin. Neljäskin veli on, äpäräpoika Smerdjakov, jonka kohtalona on olla isänsä perheen palvelijana. On myös luostarin pyhä vanhus Zosima, isänkorvike Aljošalle, on kaunis Grušenka, jota rakastavat sekä ukko Karamazov että Dmitri, ja Dmitrin aikaisempi rakastettu Katerina Ivanova.

Näyttämöratkaisu on ikään kuin äänitysstudio, jossa tarinan etenemisen katsojille kuuluttaa koko esityksen musiikista vastaava muusikko. Ensimmäisen puoliajan näyttämö on ahdistukseen asti täynnä näyttelijöitä, tapahtumia, hermostunutta liikettä, videokuvaa. Ajan ja tapahtumien kaoottisuutta kai tällä kuvataan, mutta oma tarkkaavaisuuteni herpaantuu ajoittain.

Mihin sinä uskot? Hannu-Pekka Björkman Fjodor Karamazovina. Kuva Kansallisteatteri/Tommi Mattila.

Mihin sinä uskot? Kysymys uskosta ja epäuskosta on yksi esityksen ja Dostojevskin alkuperäistekstin tärkeistä teemoista. Tätä kysymystä pohtivat uskova Aljoša ja epäilevä Ivan, ja sen nostaa myös katsojien vastattavaksi Hannu-Pekka Björkman, ei niinkään ukko Karamazovina kuin näyttelijänä. Voimakas kysymys, jota emme katsojina tainneet olla valmiita tarpeeksi syvällisesti miettimään, ainakaan kesken esityksen. Aljošan ja Ivanin ”puolesta ja vastaan” -keskustelu on voimakas ja siinä nousee esiin yksi Reunasen Karamazovin veljeksissä vahvasti toistuva teema: viattomat lapset ja heidän kärsimyksensä.

Kansallisteatterin Facebook-sivuilta löytyy Karamazovin veljesten ensi-iltaa edeltävä Lavaklubin keskustelu, jossa Samuli Reunanen kertoo, miten hän oli marraskuussa vuosi sitten vetäytymässä kirjoittamaan Karamazovin näytelmäversiotaan Valamon luostariin ja pysäköi autoaan luostarin paikoitusalueelle, kun hän kuuli radiosta uutisen Porvoossa tapahtuneesta julmasta murhasta, jossa isä puukotti leikkipuistossa oman pienen lapsensa kuoliaaksi. Tämän tapahtuman vaikutus – ihmisten julmuus ja lasten kärsimykset – näkyy vahvasti näytelmässä.

Toisella puoliajalla kerronta tiivistyy ja isänmurha nousee keskeiseksi teemaksi. Kuka on murhannut ukko Karamazovin? Ja onko pahan murhaaminen oikeastaan ollut oikeutettua? Onko murhaaja se, joka teon on tehnyt, vai se, joka sitä on halunnut?

Kun ensimmäinen puoliaika vyöryi huonosti alkuperäistarinaa tuntevan yli kaaoksena, toinen puoliaika kasvattaa keskeiset roolihahmot kokonaisiksi henkilökuviksi. Aljošan usko horjuu, kun hänen esikuvansa Zosima kuolee, mutta toisin kuin uskomuksen mukaan pyhille pitäisi tapahtua, Zosiman ruumis alkaakin välittömästi mädäntyä ja haista. Symbolista isänmurhaa, uskosta luopumista, joutuu siis Aljošakin pohtimaan. Toisenlaiseen konfliktiin itsensä kanssa joutuu Ivan-veli, joka hulluuskohtauksessaan tapaa paholaisen.

Aleksei/  Aljoša (Juho Uusitalo) ja Ivan (Miro Lopperi). Kuva Kansallisteatteri/Tommi Mattila.

Karamazovin veljesten ensemble on yhdistelmä kokemusta ja nuoria näyttelijöitä, useampi heistä vielä teatterikoululainen. Seela Sella on loistava Zosimana, viisas, lempeä, läsnäoleva. Hannu-Pekka Björkman ei kai petä koskaan ja hänen ukko Karamazoviaan on helppo inhota. Toistaiseksi vielä teatterikoululaisen Miro Lopperin tulkinta Ivanista on uskomattoman hieno ja vahva, suorastaan kokovartaloesitys.  Vielä haluan kehua Heikki Pitkästä Dmitrinä ja äpäräpoika Smerdjakovia esittävää Maruska Veronaa. Osan näyttelijöistä kokemattomuus ei niinkään näkynyt näyttämöllä kuin kuului: puheesta oli ajoittain vaikea saada selvää, vaikka hyvällä paikalla katsomossa istuinkin.

Pyhä vanhus Zosima (Seela Sella). Kuva Kansallisteatteri/Tommi Mattila.

Esityksen musiikista vastaa Iiro Ollila, mutta yhtenä musiikin lähteenä käytetyn, harpun näköisen mutta vanhan flyygelin koneistosta rakennetun instrumentin hienouksia en olisi ymmärtänyt ilman ohjelmavihkon selitystä. Myös esityksen koreografia jäi minulle hämäräksi, lähinnä, miksi liikekieli oli lisätty jo sinällään runsaaseen sisältöön.

Miten sitten Karamazovin veljesten tarinan tiivistäisi? Lainaan tässä ohjaaja Samuli Reunasen maanläheistä selitystä: ”Dostojevski on rakentanut Karamazovin veljesten tarinan Kolme pientä porsasta -sadun päälle. Jokainen pieni porsas rakentaa talonsa (elämänsä) erilaiselle maapohjalle. Tulee susi ja puhaltaa. Kuka kestää? Dostojevskin tarinassa uskoon ja rakkauteen perustava Aljoša kestää ja jatkaa matkaansa.”

Karmamazovin veljesten joulukuun esitykset ovat loppuunmyytyjä, mutta esitykset jatkuvat ja heti joulujen jälkeen on tilaa ainakin esityksissä 3.1., 5.1., 11.1. ja 12.1. 2019. Ehkä jossakin niistä näet minutkin.

Karamazovin veljekset

ENSI-ILTA PIENELLÄ NÄYTTÄMÖLLÄ 28.11.2018

ROOLEISSA Hannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi (TeaK), Petri Manninen, Ilja Peltonen,
Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang (TeaK), Juho Uusitalo (TeaK) ja Maruska Verona
MUUSIKKO Iiro Ollila / Topi Korhonen

OHJAUS JA DRAMATISOINTI Samuli Reunanen
SUOMENNOS Martti Anhava
DRAMATURGI Aina Bergroth
LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU Kaisa Rasila
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Iiro Ollila
KOREOGRAFIA Liisa Risu
VALOSUUNNITTELU Ville Toikka
VIDEOSUUNNITTELU Pyry Hyttinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Heikki Nylund

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.