Anton Tšehovin Kirsikkatarha Helsingin Kaupunginteatterissa

Anton Tšehov on nimennyt viimeiseksi jääneen näytelmänsä Kirsikkatarhan komediaksi, mutta silti minusta tuntui kiusalliselta kuunnella yleisön nauravan vielä silloinkin, kun kaiken luhistuminen, kartanon myyminen ja kirsikkatarhan kaataminen on vääjäämätöntä.

Lauri Maijala on ohjannut Kirsikkatarhan kaksi ensimmäistä näytöstä komediallisuutta korostaen. Liikettä, kohellusta, sisään tuloja ja poistumisia on paljon ja puhe suuriäänistä, melkein kiljumista. Yleisö nauraa ja taputtaa kommelluksille kuin farssissa ikään. Toisella puoliajalla ollaan kuitenkin ilmaisussakin jo tragediassa, mutta osa yleisöstä tuntuu yhä katsovan komediaa.

Talon emäntä, Ljubov Andrejevna Ranevskaja (Heidi Herala oikealla) on palannut oltuaan yli viisi vuotta poissa. Kuvassa Seppo Maijala (Firs), Aino Seppo (Charlotta), Eero Saarinen (Jepihodov), Kari Mattila (Gajev), Sanna Majuri (Dunjaša), Jouko Klemettilä (Pištšik), Heikki Ranta (Jaša) , Heidi Herala (Ranevskaja), Unto Nuora (Charkottan puudeli) – Kuva Stefan Bremer

Kirsikkatarhan keskushenkilö, Ljubov Andrejevna Ranevskaja (Heidi Herala) palaa omistamalleen maatilalle oltuaan poissa vuosia. Ennen hänen lähtöään hänen 7-vuotias poikansa Griša on hukkunut tilan lähellä virtaavaan jokeen, ja Ranevskaja suree yhä poikaansa ja kokee syyllisyyttä tämän kuolemasta. Hän palaa rahattomana, ja tilalla asuvaa veljeä, Gajevia (Kari Mattila) kiinnostaa vain biljardin peluu ja laiskottelu. Edessä on sukutilan myynti, huutokauppapäiväkin on jo sovittu.

Lopahin (Chike Ohenwe), omalla työllään rikastunut kauppias, jonka isä ja isoisä ovat olleet orjina talossa, neuvoo, miten veloista selvittäisiin ilman maatilan myyntiä: kirsikkatarha pitää hakata, tilan maat lohkoa ja vuokrata kaupunkilaisille loma-asuntotonteiksi.

LJUBOV ANDREJEVNA Hakata? Rakas ystävä, suokaa anteeksi, mutta te ette yhtään ymmärrä. Jos koko kuvernementissa on mitään mielenkiintoista, huomionarvoista suorastaan, niin ainoastaan meidän kirsikkatarhamme.

Ranevskaja elää menneisyydessä eikä halua nähdä todellisuutta tai tulevaa. Hän on paennut poikansa kuolemaa matkustamalla pois, elänyt miehen kanssa, joka on kohdellut häntä huonosti, ja kun rahat ovat loppuneet, jättänyt hänet. Ranevskajaa ohjaavat tunteet, ei todellisuus. Hän antaa kerjäläiselle kultarahan, vaikka tilalla ei ole rahaa ruokkia työntekijöitään.

LUBOV ANDREJEVNA ”Jos vain saisin raskaan kiven rintani päältä ja harteiltani, jos vain voisin unohtaa menneisyyteni!

Ranevskaja on näytelmän ja Heidi Herala esityksen La Grande Dame, kupliva keskipiste. Heidi Heralalla on Ranevskajassa käytössä koko tunneskaala. Hän on sekä herkkä että tarvittaessa myös raivokas. 35-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävälle näyttelijälle Ranevskajan rooli antaa mahdollisuuden loistaa koko osaamisellaan. Myös oman pojan ohjauksessa oleminen on tehnyt hyvää, maneerit ovat karsiutuneet. Kirsikkatarhan ohjelmavihkossa on otteita Heidi Heralan työpäiväkirjasta ja siinä yksi maininta: ”On ollut muutama tiukka katse osastolta ”Äiti ja poika”.” Oli katseen syy mikä tahansa, lopputulosta se varmasti palveli.

Jos Ranevskaja on tunteet, niin hänen vastakohtansa on Lopahin, järki, vaikka tolvanaksi ja idiootiksi hän itseään haukkuukin. Lopahinille asiat ovat järjestettävissä rahalla, ilman tunteita. Mitä maksaa on hänelle tärkeämpi kysymys kuin tavaroihin, paikkoihin tai kirsikkatarhaan liittyvät muistot.

LOPAHIN [–]minä en ole koskaan tavannut niin kevytmielisiä, niin epäasiallisia, kummallisia ihmisiä kuin te. Teille sanotaan selvällä venäjän kielellä että teidän maatilanne myydään, ja te olette niin kuin ette ymmärtäisi.

LOPAHIN Miksi, miksi te ette kuunnellut minua? Raukka kiltti pieni, nyt ei paluuta ole. (Kyyneltyen) Oi että kaikki tämä kävisi äkkiä, että meidän töksähtelevään ja onnettomaan elämäämme tulisi äkkiä jokin muutos.

Chike Ohenwe on roolissaan entisten orjien jälkeläisenä ja rikastuneena kauppiaana uskottava. Hän ei ole yksiviivaisesti näytelmän pahis. Hän ei ole vain ketku, joka toisaalta muistelee, miten hyvin Ranevskaja on häntä kohdellut ja miten tätä rakastaa ja haluaa auttaa, ja sitten riemuitsee huudettuaan talon ja kirsikkatarhan itselleen. Hienon roolin tekee myös toinen ”realisti”, Ranevskajan ottotytärtä ja Lopahiniin rakastunutta Varjaa esittävä Emilia Sinisalo.

Seppo Maijala Firsinä – Kuva Stefan Bremer

Lauri Maijala on ohjannut Kirsikkatarhassa myös isäänsä Seppo Maijalaa, jolla on rooli perheen ikivanhana palvelijana Firsinä. Mennyttä kaipaa liki 90-vuotias Firskin ja sitoo samalla Venäjän muutosten ketjun orjuuden lopettamiseen. Firsille orjien vapauttaminen oli onnettomuus, sillä ennen tiesi, kuka on kuka, ”nyt ovat kaikkea sikin sokin, mistään ei saa selvää”.

Trofimov (Tommi Eronen).

Lopahin edustaa materiaan tarravaa rikastunutta porvaristoa, Trifomov (Tommi Eronen), ikuinen opiskelija, jota muut pilkkaavat, taas älymystöä, joka myös piirtää kuvaa tulevaisuudesta. Puheessa toistuu Tšehovin Kolmesta sisarestakin tuttu työn teema:

TROFIMOV [–] jotta voisimme alkaa elää nykyisyydessä meidän on ensin lunastettava menneisyytemme, pantava sille piste, ja lunastaa voimme vain kärsimällä, vain tekemällä tavattomasti ja keskeytymättömästi työtä.

Pakkoliikkeisinä sätkynukkeina talon väki juhlii ja odottaa, mikä on huutokaupan tulos.

Jo jutun alussa selvisi, että esityksen toinen puoliaika puhutteli minua toisin kuin alun huuto ja kohellus. Myös visuaalisesti esitys pääsee oikeuksiinsa väliajan jälkeen. Janne Vasama on luonut hienoja näyttämäkuvia. Mennyt on kaupan ja lopputulosta odottaessaan talon väki tanssii ja juhlii ”kuin viimeistä päivää”.

Lauri Porra on säveltänyt näytelmään upean musiikin. Kolmannen näytöksen päättävä jousikvartetto on sitä luokkaa, että toivon ja uskon kuulevani sen uudelleen myös näytelmästä irrotettuna. Yleisö palkitsi ansaitusti Siljamari Heikinheimon, Kreeta-Julia Heikkilän, Hanna Hohdin ja Petja Kainulaisen esityksen.

Olen reilun kuukauden aikana nähnyt kolme Tšehovin näytelmää: Lokin Vilnan kaupunginteatterin esityksenä, Paavo Westerbergin ohjaaman Kolme sisarta Kansallisteatterissa jo toiseen kertaan ja nyt Lauri Maijalan tulkinnan Kirsikkatarhasta. Kaikki esitykset ovat olleet keskenään hyvin erilaisia. Liettualaisten Lokki oli riisuttu kaikesta ulkoisesta, tekstiin ja hienoon näyttelijätyöhön keskittyvä. Westerbergin Kolme sisarta oli sekä visuaalisesti että tulkinnallisesti voimakas, ainakin minulle vuosikymmenen Tapaus.

Johonkin näiden väliin sijoitan Maijalan Kirsikkatarhan. Siinä on vahvat hetkensä, siinä on hienoja näyttelijäsuorituksia, upea musiikki, voimakasta visuaalisuutta. Vielä lisää jäin kaipaamaan sitä, mikä tiivistyy yhdessä näytelmän repliikissa: ”Mitä te näytelmiä katsotte, katsokaa itseänne!”

”Etäältä, kuin taivaalta kantautuu ääni, katkeavan kielen ääni, vaimeneva, surullinen. Hiljaisuus laskeutuu eikä kuulu muuta kuin puuta kaatavan kirveen iskut kaukaa puutarhasta.”

Kirsikkatarha (suomeksi tunnetaan myös Kirsikkapuistona) jäi Anton Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi. Se sai ensiesityksensä 1904, samana vuonna, jona kirjailija kuoli. Tekstilainaukset ovat Martti Anhavan suomennoksesta, johon Kaupunginteatterin esityskin pohjaa. Kuvat ovat Stefan Bremerin Helsingin Kupunginteatterille kuvaamia.

Anton Tšehov: Kirsikkatarha Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä. Ensi-ilta 28.2.2019.

Ohjaus Lauri Maijala. Musiikki Lauri Porra. Lavastus Janne Vasama    . Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen.Valosuunnittelu Mika Ijäs. Aänisuunnittelu Kai Poutanen.Naamioinnin ja kampaukset on suunnitellut Jaana Nykänen.

Rooleissa: Heidi Herala, Chike Ohanwe, Tommi Eronen, Jouko Klemettilä, Sonja KuittinenSeppo Maijala, Sanna Majuri, Kari Mattila, Unto Nuora, Heikki Ranta, Eero Saarinen, Aino SeppoEmilia Sinisalo ja Nooa Huhtala.

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.