J. Pekka Mäkelä: HUNAN – lähetyskutsu vei Kiinaan

J. Pekka Mäkelän HUNAN on saanut nimensä Kiinan maakunnan mukaan. Mäkelän isotäti ja kummi, Helvi Söderman toimi Hunanissa lähetystyöntekijänä vuodesta 1935 vuoteen 1945. HUNANIN selkärankana ovat kummitädin päiväkirjamerkinnät Kiinan vuosiltaan. Kirjan kokonaisuus on kuitenkin fiktio, jossa usean kertojan näkökulmasta syntyy kuva Kiinan järkyttävistä väkivallan vuosista japanilaisten hyökätessä  Kiinaan.

Valitsimme HUNANin helmikuun lukupiirikirjaksemme äänestämällä jotakin viime vuoden Finlandia-ehdokkaista. Finlandia-voittajan Olli Jalosen Taivaanpallon olimme lukeneet jo huhtikuussa.

Helvi Söderman on 33-vuotias naimaton matematiikan opettaja matkustaessaan Kiinaan toteuttamaan tärkeäksi kokemaansa lähetyskutsua. Päiväkirjamerkinnöistä välittyy kuva syvästi Mestariinsa uskovasta, pidättyväisestä naisesta. Niin pidättyväisestä, että päiväkirjamerkinnöistä ei juurikaan irtoa mitään kovin henkilökohtaista.

Lukupiirimme tuomio Helvi Södermanin päiväkirjoista olikin tiukka: ”Maailman tylsimmät päiväkirjamerkinnät.” Mietimme myös, oliko Mäkelä halunnut suojella tätiään ja rajannut valitsemistaan otteista pois kaiken henkilökohtaisen. Kirjan epilogi antaa yhden selityksen. ”Kiinan-täti” kertoi Mäkelälle viimeisinä vuosinaan, että hän arvasi muiden lähetyssaarnaajien lukevan hänen päiväkirjojaan. Siksi merkinnät pysyivät tapahtumissa ja yleisellä tasolla.

HUNANIN varsinainen sisältö rakentuukin yhdeksän muun nimetyn, fiktiivisen minäkertojan tarinoista, joissa myös isokokoinen neiti Söderman esiintyy:

(JOHANN CASPAR WOLFF) Ajattelin ensin, että lähetyssaarnaajan virka on varmaankin ollut köyhän maan vähävaraiselle, naimattomalle naiselle jotakuinkin ainoa keino päästä näkemään maailmaa kotikylän tai -kaupungin ulkopuolelle, mutta pikaisten kohtaamistemme perusteella hän ei lainkaan vaikuta lähteneen liikkeelle pelkästään seikkailunhalusta. Kielitaidon puutteestaan huolimatta hän tuntuu suhtautuvan tulevaan tehtäväänsä hyvin vakavasti. [–]Yksityisasioiden suhteen hän on hyvin vaitonainen ja sulkeutunut ihminen. Vaikea hänestä on saada selvää.

Kirjan alun koimme vaikeaksi. Teksti on helppolukuista, mutta usean henkilön näkökulmiksi hajoava kerronta ja kiinalaiset nimet saivat kyselemään, kuka tämä nyt olikaan. Helvi Södermanin niukat päiväkirjaotteetkaan eivät tuoneet helpotusta. Kun tarinassa päästään pidemmälle ja tapahtumat muuttuvat dramaattisemmiksi ja koskettavammiksi, kirjan loppu vetääkin jo toisella tavalla.

Pohdimme, olisiko Helvi Södermaninkin pitänyt olla yksi kirjan minäkertojista, joka olisi kirjailijan luomalla äänellä kertonut myös omista tuntemuksistaan. Päädyimme kuitenkin siihen, että juuri mahdollisimman autenttiset päiväkirjamerkinnät nostavat HUNANIN omassa lajissaan erityiseksi kirjaksi.

Moitteita annoimme kirjan alkupuolelle viritetystä mahdollisesta yhden yön rakkaussuhteesta lähetysasemalla vierailleen suomalaisen upseerin ja Helvin välillä. Turhaa ja epäuskottavaa.

Moni lukupiiriläisistämme oli käynyt Kiinassa ja Eija asunutkin kaksi vuotta. Kiinan historia ei siis ollut tuntematonta, mutta HUNAN toi paljon uutta tietoa ja sai etsimään lisää tietoa ajasta, jota kirja kuvaa. ”Hyvällä tavalla historian kertausta.”

Kiinan 1930-luvun ristiriidat ja väkivaltaiset tapahtumat välittyvät HUNANin henkilöiden kautta. Japanilaiset valloittivat 1930-luvulla suuria alueita Kiinasta, jonka kykyä puolustautua heikensi samaan aikaan käynnissä ollut sisällissota Mao Zedongin johtamien kommunistien ja Tšiang Kai-šekin johtaman nationalistipuolue Kuomintangin välillä. Japanilaiset kohtelivat valloittamiaan alueita raa’asti ja erityisen julman kohtalon koki silloisen pääkaupungin Nankingin väestö 1937. Nankingin verilöylynä tunnetussa raakalaismaisessa teurastuksessa kuoli 100.000 – 300.000 kiinalaista, suurin osa heistä siviilejä. Erityisen julmasti japanilaiset kohtelivat naisia, jotka ennen tappamista raiskattiin, ei vain Nankingissa vaan muuallakin japanilaisten valloittamilla alueilla.

Yksi HUNANin henkilöistä on Nankingistä elävänä, mutta vaikeasti vammautuneena ja traumatisoituneena selvinnyt Liu Chin-chih, nuori lahjakas tyttö. Hänen vammansa ovat niin syvät, että hän kokee olevansa eri henkilö kuin Nankingissa raiskattu tyttö, jonka hän näkee kulkevan rinnallaan. Liu Chin-chihin selviytymiskeino on ensin kävelykepiksi naamioituva pistin ja lopulta kirjat ja niiden tarinat.

(LIU CHIN-CHIH) Siellä minä synnyin, kuolleiden hajussa, jonkun japanilaisten raiskaaman ja tappaman tyttöraasun kehoon. En voi edes kuvitella mitä hän joutui kestämään ennen kuolemaansa, en voi enkä halua. Tiedän vain ettei hänen kehostaan tule koskaan täysin ehjää.

Rinnakkaistodellisuus on totta Liu Chin-chihille, samoin lempeälle, kaksiavioiselle Lung Po-shanille, joka kysyy säännöllisesti neuvoa esi-isiltään heidän muistotaulujensa edessä. Lung Po-shanin voi nähdä jonkinlaisena kungfutselaisuuden edustamien arvojen, inhimillisyyden, oikeudenmukaisuuden ja viisauden edustajana. Hänen inhimillisyytensä ulottui niin pitkälle, että hän hyväksyi ensimmäisen vaimonsa omaksuman kristinuskon, vaikkei siihen itse liittynytkään.

Helvi Södermanin ja muiden lähetyssaarnaajien työ kuvataan kirjassa myös humanitaarisen avun antamisena, koulujen ylläpitämisenä ja sairaalatyönä. Mielenkiintoinen kysymys HUNANissa on kuitenkin se, millä oikeutuksella lähetyssaarnaajat levittivät vanhaan, rikkaaseen kiinalaiseen kulttuuriin omia oppejaan. Yksi lähetyssaarnaajista ajautuukin henkilökohtaiseen kriisiin ja kyseenalaistaa lähetystehtävänsä.

(ARVI MÄKILÄ) Onko heidän epäjumalansa sittenkin todellinen Jumala, sama kuin meidän Jumalamme?

Lukupiiriläisillä oli Suomen Lähetysseuran palveluksessa olleita ja olevia sukulaisia ja kirjan kuvauksista poikkeavia kokemuksia. ” Kirjassa kuvataan lähetyssaarnaajien työ ankeana. He tuntuvat vain suorittavan Jumalan sanaa, eikä lähetyssaarnaajilla keskenään ole yhteyttä. Muistan äidin lähetystyötä tehneet sukulaiset positiivisina ja sen, miten innolla he tekivät kylien kanssa yhteistyötä.” Vaikka lähetyssaarnaajien välit kuvattiin etäisiksi ja pidättyväisiksi, Helvi Södermanin välit kiinalaisiin kuvattiin lämpimiksi ja myönteisiki.

Mäkelä punoo henkilöiden tarinat lopuksi tiiviiksi kokonaisuudeksi. Sille mikä kirjan alussa näyttäytyy irrallisena juonen mutkana, löytyykin kirjan lopussa selitys ja merkitys. Myös Helvi Södermanin päiväkirjamerkinnät ovat alkuvaihetta tarkempia ja kuvaavat konkreettisesti sitä, mitä sota ja väkivalta aiheuttivat sekä kiinalaisille että lähetystyöntekijöille. ”Kirja parani ehdottomasti loppua kohti.”

Puutteen ja väkivallan rinnalla HUNANissa hehkuu Kiinan maaseudun ja vuoriston upea luonto. Meillä olisi keskusteltavaa kirjasta riittänyt pidempäänkin, minkä osoittaa Marjan jälkikäteisviesti: ”Eilen illalla lenkillä Penan (Marjan koira toim. huom.) kanssa ihastelin tähtitaivasta ja muistin, mitä minun piti sanoa kirjasta. Huomioni kiinnittyi siihen, että tuon ajan ihmiset olivat paljon vahvemmin läsnä luonnossa, tähdistöjen tietämys oli arkipäivää kuten myös kasvien ja lintujen tuntemus. Toivoisin että minulla olisi sama tietämys ihan samalla lailla selkäytimessä.”

Lukupiiriläisten peukut nousivat ylös tai jäivät puoliväliin. Lopputulemana annamme kirjalle kolme ja puoli tähteä.

Muita Kiinaan sijoittuvia kirjoja blogissamme:

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Mo Yan: Viinamaa

Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina

Ina Ruokolainen-Mari Manninen: Suomalaisia sieniruokia kiinalaisella otteella