Toni Morrison: Jazz – tarina kuin musiikkia

Toni Morrisonin Jazzin rakenne ja ilmaisu on kirjan nimen mukaisesti musiikkia. Siinä niin kuin jazzissa on pääteema ja sen muunnelmia, joista välillä irtaudutaan improvisoimaan ja sooloihin, kunnes taas palataan yhteissoittoon ja pääteemaan.

Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä.

Jazzin pääteema on Joen ja Violetin rakkaustarina ja yksi sen muunnelmista kolmiodraama, jossa kolmantena on nuori Dorcas.  Eletään 20-lukua, Kaupungissa, joka ei kirjassa saa nimeä mutta joka on helppo tunnistaa New Yorkiksi, ja asuinseutu Harlemiksi. Violetin ja Joen vaiheita ja sukujen historiaa seurataan ajassa taaksepäin, pääteema saa muunnelmia, ja välillä tarina lähtee omille teilleen palatakseen takaisin 20-luvun Harlemiin. Muodostuu kokonaisuus, joka on henkilöiden, tapahtumien, afroamerikkalaisten historian ja eri paikkojen verkosto.

Jazz oli maaliskuun lukupiirikirjamme, ja kirjan alku oli tuottanut monelle vaikeuksia. Joku oli aloittanut kirjan lukemisen monta kertaa, joku tarpoi sivulle 50, toinen sivulle 80 tai jopa sata, ennen kuin Morrisonin teksti alkoi vetää. Kirja tuntui alussa sekavalta ja sen tarina erikoiselta. Miten niin Joe ei joutunut oikeuteen vaikka tappoikin Dorcasin? Keitä ovat nämä henkilöt? Miten on mahdollista, että nuori Dorcas rakastuu viisikymppiseen Joeen? Lopputulema oli kuitenkin, että melkein kaikkien kirjan lukeneiden peukku nousi ylös. Ehkäpä jazz musiikkinakin imee mukaansa vähitellen.

Jazzissakin soivat torvet ja rummut paukkuivat niin kuin tässä 1920-luvun orkesterissa.

Violet ja Joe ovat orjien jälkeläisiä ja lähtöisin Virginian köyhiltä alueilta. Violet on raskaisiin maatöihin tottunut rivakka nuori nainen ja Joe metsissä ja kalastamassa viihtyvä tarkkasilmäinen metsästäjä, kun he tapaavat pellon laidalla. Violetin lapsuuteen liittyy nälkä ja äidin, Rose Dear’n toivottomuus, kun perhe häädetään vaatimattomasta kodistaan. Joen äiti on hylännyt heti synnytettyään, ja hän on varttunut kasvattilapsena. Oletettua äitiään, Villiksi nimettyä mustista mustinta naista hän etsii useamman kerran, eikä äidin ikävä poistu aikuisenakaan. Kaupunkiin he lähtevät monen muun tavoin etsimään parempaa ja vapaampaa elämää.

Vaikka he eivät olleet vielä perillä, Kaupunki puhui heille jo. He tanssivat. Ja miljoonan muun lailla, rinta jyskien, jalat kiskojen tahdittamina, he loivat ikkunoista ensisilmäyksiä Kaupunkiin, joka tanssi heidän kanssaan ja osoitti jo kuinka paljon se heitä rakasti. Miljoonan muun lailla he halusivat antaa sille vastarakkautta.

Kaupunki, New York, elää ensimmäisen maailmansodan jälkeistä nousukautta. Sinne tiivistyy kaikki, mikä on uutta ja elävää. Se on muodin, viihteen, kiihkeän elämän keskus, ja oman osansa tästä saavat myös Kaupunkiin muuttavat mustat. Ei elämä kaupungissakaan ole helppoa, mutta siellä on mustillekin työtä, josta voi päivässä saada sen minkä puuvillapellolla koko sadonkorjuun aikana. Joesta tulee tarjoilija ja sitten näytelaukkumies, joka kauppaa kauneudenhoitotarvikkeita ovelta ovelle. Violet ryhtyy kampaajaksi, ja taitavana mutta ilman toimilupaa hän käy piippaamassa muodikkaita laineita myös prostituoiduille, naisille, jotka ”heräävät iltapäivällä, lorauttavat giniä teehensä”. Violetin kaupunki tekee kuitenkin ”kireäksi”, niin kuin hän itse asian ilmaisee. Nykykielellä ilmaistuna hänen mielenterveytensä horjuu. Violet kokee, että hänessä on kaksi minää, se joka tarttuu veitseen ja viiltelee arkussa makaavan kuolleen tytön kasvoja, ja sitten se toinen minä, se josta hän itsekin piti ennen.

Lukupiiriläiset vertasivat Morrisonin luomaa kuvaa New Yorkista samaa aikakautta kuvanneeseen F. Scott Fitzgeraldin Kultahattuun (The Great Gatsby), jossa myös jazz soi, mutta juhlijat ovat kadun valkoiselta puolelta. Lähelle tulee myös viime syksynä ilmestynyt Teemu Luukan New Yorkin uhmatar, 1920-luvulla laittomasti New Yorkiin tulleen suomalaisen Tyyni Kalervon tarina.

Jazzissa musiikki toimii myös vertauskuvana Kaupungin mahdollisuuksille ja houkutuksille. Ahdasmielisen uskonnollisen Alicen mielestä musiikki on syypää kaikkeen siihen pelottavaan, josta hän yrittää varjella orpoa sisarentytärtään Dorcasia kätkemällä tytön villin tukan palmikoihin ja hatun alle ja pukemalla hänet varsikenkiin ja pitkiin helmoihin.

Se johtui siitä musiikista. Siitä saastaisesta antaa-mennä-musiikista, jota naiset lauloivat ja miehet soittivat ja jonka tahdissa molemmat tanssivat lähekkäin ja julkeasti tai erillään ja villisti.

Dorcas sen sijaan vain odottaa sopivaa hetkeä päästäkseen nauttimaan kaikesta siitä, mistä tietäväinen nainen laulaa ”minua ei pitele kukaan sinulla on oikea avain beibi mutta väärä reikä tuo se tänne ja pistä sisään taikka muuten”.

Kuin huomaamatta Morrison punoo Jazziin sen monien henkilöiden ja eri ikäpolvien kautta afroamerikkalaisten historiaa. Tarina ei ole kaunista, siihen kuuluu väkivaltaa, tappoja joista valkoisia ei tuomita, laittomia häätöjä, koko ajan kasvavia velkoja, rotuerottelulakien vaikutuksia elämään. Oma järkyttävä luku afroamerikkalaisten sorron historiassa kirjoitettiin East Saint Louisessa vuonna 1917. Arviolta 200 mustaa kuoli ja 6000 jäi kodittomiksi, kun valkoisten viha purkautui lynkkauksina ja niiden jälkeen sytytettyinä tulipaloina. Kaupunkikaan ei ole sorrosta ja erottelusta vapaa. Morrison kuvaa joukkomurhan jälkeen New Yorkissa järjestettyä marssia, johon osallistui 10 000 mustaa ja jota Alice seuraa:

Rummut ja jäätävät kasvot tekivät hänelle kipeää, mutta kipu oli parempaa kuin pelko, ja Alice oli pelännyt kauan – ensin hän pelkäsi Illinoisia, sitten Massashusettsin Springfieldiä, sitten Yhdettätoista Avenueta. Tätä nykyä hän ei tuntenut enää olevansa turvassa missään 110. kadun eteläpuolella, ja Viides avenue oli kaikkein pelottavin. Siellä valkoiset miehet kurkottelivat autoista taitetut dollarinsetelit kämmenissä pilkistäen. Siellä myyjät koskettivat häntä ja vain häntä, ikään kuin hän olisi kuulunut niihin tavaroihin joita he olivat alentuneet hänelle myymään; siellä vaadittiin paperipyyhettä, jos myymälän johto jalomielisyyttään antoi sovittaa ylle puseroa (mutta ei hattua).

Maaliskuun lukupiirimme kokoontui Minna Canthin päivänä, sopivana myös Jazzin tematiikan käsittelyyn:

”Minna Canth antoi arvottomaksi katsotuille ihmisille arvon. Samoin Morrison kuvaa sen ajan mustat tuntevina ja arvokkaina.”

”Morrison kuvaa elämää sellaisena kuin se on ollut. Tarina on täynnä ihmeellisiä elämänvaiheita.”

”Kaikkiaan hyvin elämänmakuisesti kirjoitettu.”

Jazzin tarina polveilee kuin musiikki, ja kaiken päälle Morrison leikittelee myös tarinan kertojalla, kirjoittaa hänet tarinaan kaikkitietäväksi minäkertojaksi. Näissä osuuksissa tarina soi käheä-äänisenä, kaihoisana bluesina, ainakin silloin kun minäkertoja kuvailee Kaupunkia ja sen vuodenaikoja.

”Mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sen paremmaksi se muuttui.”

”Kirjan tarina on hieno.”

”Lopussa ajattelin, että tämä olikin ihana rakkaustarina. ”

Mutta voiko Violetin ja Joen tarinaa kutsua ”ihanaksi rakkaustarinaksi”, niin kuin osa meistä lukupiirissä ajatteli? Siitä saimmekin aikaiseksi kunnon keskustelun. Voiko hyväksyä yli viisikymppisen miehen ja nuoren tytön suhteen ja noin vain unohtaa, että mies vielä kaiken päälle tappaa tytön mustasukkaisuuksissaan? Voiko murhetta ja väkivaltaa, eroja ja orpoutta tihkuvan tarinan pelkistää rakkaustarinaksi, vaikka loppu päättyykin harmoniaan ja hiljaiseen onneen? Me emme löytäneet yhtä vastausta, joten siirrämme vastaamisvuoron eteenpäin. Mitä mieltä sinä olet? 

Toni Morrison Kuva: Timothy Greenfield-Sanders

Toni Morrison  sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993, ja ensimmäisenä afroamerikkalaisen kirjailijana. Hän on myös mm. Pulitzer-palkittu. Hän on syntynyt vuonna 1931 Ohiossa ja alkuperäiseltä nimeltään Chloe Ardelia Wofford.

Esikoisteoksensa Sinisimmät silmät hän julkaisi 1970, jolloin hän vielä toimi kustannustoimittajana. Hän on pitkään toiminut luovan kirjoittamisen professorina Princetonin yliopistossa. Jazzin perinteisestä poikkeavassa kerronnassa ja kertojalla leikittelyssä varmastikin näkyvät myös nämä kaksi kirjailijan sivuammattia. Kaikissa kirjoissaan Morrison kuvaa afroamerikkalaisten elämää ja historiaa, ja erityisesti mustien naisten arkipäivää. 

Peukuistamme kuusi nousi ylös ja yksi jäi puolitiehen. Tähtiä annoimme neljä ⭐️⭐️⭐️⭐️

  • Toni Morrison: Jazz
  • Alkuperäisteos Jazz 1992
  • Suomentanut Seppo Loponen
  • Tammi 1993 (useita painoksia sen jälkeen )
  • ISBN 951-31-0104-5
Näin iloisiin tunnelmiin päättyi maaliskuun lukupiirimme, mutta nauruja ei synnyttänyt Jazz. Se herätti ajoittain hyvinkin vilkkaan keskustelun.

Jazz oli Kirsin Book Clubin 102. lukupiirikirja. Katso TÄSTÄ koko lista.

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *