Katja Kallio: Valkokangastuksia – matka elokuvien maailmaan

Hän laskee veitsen ja kysyy ”minkä” ja näyttää siltä kuin puhuisin jostakin dermatologisesta opetusvideosta, sellaisesta jossa ihmisiä pelotellaan ruhjeilla, melanoomalla ja syylillä.

Suhteeni kirjoihin ja kirjailijoihin on syventynyt viime vuosina merkittävästi. Sukeltamista näin syvälle en olisi osannut mitenkään aavistaa. Ja vielä syvästä päästä.

Saatuani käsiini kirjailija Katja Kallion uusimman kirjan Valkokangastuksia, ensimmäinen ajatukseni oli, että näin pieni. Selailin, koskettelin, silittelin ja tunnustelin, kuten teen aina uuden kirjatuttavuuden kanssa.

Katsoin sivumäärän ja totesin noin sataviisikymmentä sivua menevän yhdessä hujauksessa. Sitten tein lukusuunnitelman. Naureskelin itselleni ja lukusuunnitelmalleni sivumäärän vuoksi. Todellisuudessa olen tehnyt kyseisen suunnitelman muutaman kerran lähes tuhatsivuisille järkäleille, jotka ovat olleet lukupiirissämme seuraavana käsittelyvuorossa ja aikaa muutama viikko. Silloin suunnitelmasta on ollut hyötyä; 50 sivua illassa ja kirja on luettu lukupiiritapaamiseen mennessä.

No, nyt ei ollut siitä kyse, ei mikään kiire eikä mitään deadlinea minnekään. Halusin vain ottaa lukukokemuksesta kaiken irti ajan kanssa ja siksi lukusuunnitelmaani kuului kolme kappaletta kerrallaan. Olin nimittäin pohtinut etukäteen miten tätä Valkokangastuksia oikein luetaan. Elokuvakritiikkeinä, jos en ole nähnyt koko leffaa? Miten minun sitten käy, olenko ihan pihalla?

Lounaskeskusteluja

Ensimmäiset kolme lukua luettuani totesin, että hyvin menee. Ingressin lainaus ei ole elokuvasta vaan kirjailijan keskustelusta tyttärensä kanssa, hänen kysyessään, onko hän nähnyt sellaista elokuvaa kuin Pehmeä iho. Todellisuus on aina fiktiota ihmeellisempää.

Kun olin kolmenkymmenen, isäni kuoli, ja sain siinä yhteydessä tietää olevani puoliksi pohjalainen. Pohjalainen! Siinä oli sulattelemista. Tuli vieras olo, ja lisäksi omituinen sisäisen leviämisen tunne, kuin minussa olisi auennut uusi, ammottava ulottuvuus. Tuntui melkein yhtä oudolta kuin olisin saanut tietää olevani adoptoitu, tai olleeni alun perin mies. Toisaalta moni omituisuus sai näköjään yhtäkkisen selityksen. Kerroin uutisen puolisolleni, joka sanoi hitaasti: ”No nyt minä ymmärrän.”

Yönaiset valvovat

Seuraavana iltana olin lukenut taas kolme lukua. Uni tuli silmään, mutta heräsin yöllä. Taisi olla kuutamo ja viikollakin oli ollut kaikenlaista. Sallin itselleni yöllä kahden aikaan kolme uutta lukua. Keskimmäinen kolmesta oli Ida, joka kertoi Pawel Pawlikowskin mustavalkoisesta elokuvasta Ida. Tämä teki minuun vaikutuksen.

Aamulla huomaan Katja Kallion päivityksen sosiaalisessa mediassa, hän on ollut kirjailijakollega Mia Kankimäen kanssa juhlistamassa Valkokangastuksien ilmestymistä ja Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -kirjan saamia palkintoehdokkuuksia. Tykkään Katjan päivityksestä ja totean heidän olevan todellisia yönaisia. Ja Katja vastaa minulle heidän molempien olevan huonounisia, joten ”yö on tullut tutuksi”. Yhteensattuma huvittaa itseäni juuri valvotun yön jälkeen. Yleensä nukun hyvin.

Jatkan aamiaistani päivän lehteä lukien ja huomaan elokuvanostoissa Teemalla Idan. Riennän tarkistamaan asiaa yöpöydälläni olevasta Valkokangastuksia -kirjasta. Kyllä, se on sama. Pawel Pawlikowskin Ida tulee illalla Ylen Teemalauantaissa. Mitä ihmettä, jos en olisi herännyt yöllä ja lukenut seuraavaa kolmea jaksoa, niin en tietäisi koko Idasta mitään, ja elokuva olisi jäänyt katsomatta. Ja minä kun luulin, että kirjat elävät omaa elämäänsä ja elokuvat omaansa. Mitä nyt jostain kirjoista tehdään elokuvia. Nyt tuntuu siltä, että ne kietoutuvat toisiinsa käsittämättömin voimakkain lonkeroin.

Illalla katson Idan ja vaikutun entisestään. Pawlikowskin elokuva sijoittuu 60-luvun Puolaan. Nuori nunnakokelas, orpo Anna lähtee abbedissan käskystä tapaamaan ainoaa elossa olevaa sukulaistaan ennen valan vannomista. Tavattuaan Wanda-tädin Annalle selviää, että hän on oikealta nimeltään Ida Lebenstein ja juutalainen.

Idan joka ikisen kuvan voisi kehystää, ja se sisältää vuosikymmenen hienoimman yksittäisen kohtauksen. Suurenmoinen elokuva se on silti ennen kaikkea minuutta ja identiteettiä, ja niiden yllätyksellisyyttä ja suoranaista käsittämättömyyttä koskevien näkemystensä vuoksi.

Katja Kallio Otavan kirjakaupassa.

Berliinin taivaan alla -elokuvan katsoin niin ikään kirjailijan suosituksesta. Yle esitti joulun alla kahden ohjelman ohjelmasarjan Ammatti: kirjailija, joissa kirjailijat Sirpa Kähkönen ja Kjell Westö olivat Teemalauantain tähtiä. Ohjelman lopuksi esitettiin kirjailijan lempielokuva. Sirpa Kähkönen esitteli lempielokuvansa Berliinin taivaan alla ja kertoi nähneensä sen nuorena elokuvateatterissa ainakin viisi kertaa peräkkäin.

Damielin ensimmäiset kokemukset ihmisenä ovat mitä hienoimmat. Ei aikaakaan kun rakastettu on löytynyt. Nyt loppuu sattuma, sanoo ihana trapetsitaiteilija Marion tulipunaisessa puvussa ja siipikorvakoruissa. Ei ole suurempaa tarinaa kuin meidän. Ja pian Damiel on kokenut Marionin kanssa sen mitä yksikään enkeli ei voi kokea.”

Ihmiskokeita

Valkokangastuksia oli käänteentekevä kirja minulle elokuvien maailmaan. Osui ja uppos! Katjan sanoin: ”Sisällä oli, ja liikkui. Lasketaan.”

Niin, ja sen ”veitsenteräkokeen” tein myös, tosin salaa perheeltä. Tosin uskoisin sen toimivan paremmin, jos minulla olisi meikkitaiteilija Lalli Savolaisen tekemä silmämeikki (en unohda sitä meikkiä ikinä!), kuin kotiolojen meikitön (ja lähes ripsetön) silmä.

Valkokangastuksia keväisenä iltana kirjakaupan ikkunassa.

Muistaakseni Elokuvamuistissa Katja Kallio kertoo, miten hän ei haluaisi jakaa näkemäänsä hyvää elokuvaa toisten kanssa. Pitäisi sen vaan itsellään. Minulle on käymässä Valkokangastuksien kanssa hieman samalla lailla. Yleensä lukukokemuksen jakaminen esim. lukupiirissämme on se, mikä syventää ja laajentaa kirjan sisältöä, mutta nyt käyn mielenkiintoista vuoropuhelua Valkokangastuksia-kirjan ja näiden uusien elokuvatuttavuuksien kanssa.  

Kallion tarkat analysoinnit elokuvista, joista hän todella tietää, ovat miellyttävää luettavaa. Arjen tilanteet teinityttärien kanssa suorastaa viihdyttävät, eikä mitenkään tunnu tungettelevalta olla heidän seurassaan.

Kirjan neitseellinen ulkoasu on täydellinen. Kultakirjailtu valkoinen kirja tuo mieleen hengellisen teoksen.

Katja Kallio (s.1968) toimii myös elokuva- ja tv-käsikirjoittajana, ja hänen romaaniensa pohjalta on tehty menestyneitä elokuvia. Hänen käsikirjoituksensa ovat olleet Jussi- ja Kultainen Venla  -ehdokkaina. Kallio on Image-lehden elokuvakolumnisti.

  • Katja Kallio: Valkokangastuksia
  • Osa kirjoituksista on julkaistu Imagessa vuosina 2010-2018.
  • Otava 2019
  • ISBN 978-951-1-28324-9
  • Tietokirja
  • ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *