#tanssivakarhu25 – Mirkka Rekola: Taivas päivystää, vuoden 1997 voittaja

Ylen Tanssiva karhu -runopalkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta, ja sen kunniaksi kirjabloggaajat ovat tarttuneet Ylen haasteeseen #tanssivakarhu25 ja bloggaavat aikaisemmista voittajista. Tämän vuoden voittaja julkistetaan 3. heinäkuuta Kajaanin runoviikolla.

Vuonna 1997 Tanssivan karhun voitti Mirkka Rekolan kokoelma Taivas päivystää, silloin jo kokeneen ja tunnustusta saaneen tekijän 14. runokokoelma. Kirjoitan tätä juttua sopivasti runoilijan syntymäpäivänä, sillä hän syntyi 26.6.1931 ja kuoli Runebergin päivänä 5. helmikuuta 2014. Rekola julkaisi esikoiskokoelmansa Vedessä palaa vuonna 1954. Kaikkiaan hän ehti julkaista 18 runokokoelmaa (joista kaksi koottuja runoja), neljä aforismikokoelmaa ja kolme muuta kirjoituskokoelmaa, mm. Maskuja, ”pieniä elämänpituisia juttuja”.

Tämä bloggaus osuu sattumalta Pride-viikkoon, mutta Mirka Rekolan runot sopivat hyvin viikon teemaan. Mirkka Rekola oli homoseksuaali, ja vuosi homoseksuaalisuuden rangaistavuuden poistumisen jälkeen julkaistun kokoelman nimi, joka samalla on yksi kokonainen virkkeen pituinen runo, on kuvaava: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille. Sitä ennen rakkaudesta piti vaijeta.

Mitenkään helposti avautuvina Rekolan runoja ei voi pitää, ja myönnettäköön, että ehdin katua sitä, että Tanssiva karhu -voittajista poimin uudeksi blogattavaksi juuri Rekolan. Mutta niin kuin aina, mukavuusalueensa ulkopuolelle astuminen myös palkitsi. Rekolan monitulkintainen kieli pakotti syventymään runoihin, ja oivalluksen hetket, joita olisi voinut olla enemmänkin, olivat riemullisia.

Mirkka Rekola on todennut omaksi haasteekseen sen, pystyykö hän runoillaan ilmaisemaan jotakin ilmaisematonta. Tätä siis lähdin lukijana etsimään ja yritän nyt hapuillen sanallistaa.

Luen runoja monta kertaa ja haron koko ajan jossakin, mikä melkein aukeaa minulle, muttei kuitenkaan. Rekolan runot ovat samalla kertaa tässä, lähellä:

Ei se ole keskitaivaalla
se on merenrannan yllä,

Mutta juuri kun kuvittelen saavani kiinni runon ajatuksesta, se lähteekin omille teilleen:

kuu polvilumpiossani
minä kuljen niin nopeasti
ontuen ettei se koske, kipu,
tätä vanhaa tietä

Yritän toista runoa:

”Vuosi ilman paikkaa”
ei voi olla

Aika ja paikka kuuluvat yhteen, sillä tavalla aikakin on konkreettista. Mutta mitä tarkoittaa tämä jatko?

se on aina vasta laskeutumassa
niin kuin tämä joka on portaissa
menossa alas
ei tiedä minne
sanoo asuvansa tuolla ylhäällä.

Sinne jonnekin portaiden väliin, tekstin aukkoon tipahdin. Seuraavaan porras-runoon löydänkin jo tulkintaa: läheisyyttä, lepoa, joka tulee yhteisestä elämästä. Ei ole merkitystä sillä, kumpi kulkee ensin, kumpi sitten:

Portaissa aina toinen
kulki edellä
enkä muista kumpi meistä,
     en muista portaissa,
        kadulla kerran
kun kävelimme yhdessä
ja talutit pyörääsi, jalkammekin
tunsivat toisensa, paljon pidemmältä
matkalta askelissa oli lepo.

Sitten jo riemuitsen, kun löydän runon, jonka tarjoama kuva aukeaa minulle ja hymyilyttää. Hassu pipo ja sitä koristava musta helmi saavat tärkeän tehtävän, kadonneen sävelen löytämisen. Kaksi eri maailmaa yhtyvät, hassu ja vakava, yhtä tärkeitä molemmat:

Kun tulin konsertista, ja se
vielä soi päässäni
enkä millään tavoittanut
yhtä yläsäveltä
                            mikä se oli,
tyttö siinä edellä,
korvilla harmaa huopalakki
joka päälaelta kohosi ohueksi torniksi
joka kannatteli mustaa helmeä
joka heijasti katulampun valoa,
                        miten se meni, miten se meni
hassu pipo, niin vakavassa tehtävässä.

Alan löytää runoista toistuvia elementtejä ja hapuilen niille merkityksiä. Puut, joihin nojataan, puu, joka yhdistää (”toistemme hengittämä puu”), muistin puu, elämän puu:

Kun on aivan lopussa ei tiedä
                             minne on tullut
katsoo sinne mistä tuli,
                    ja miekan välähdys,
se on taas siinä edessä.
Sinä se olit joka kysyit:
”Etkö voi nähdä miekalta puuta?”
Minä en voinut.
Minä nojasin selkääni siihen,
enkä minä tiennyt
että nojasin elämäni puuhun.

Runoissa toistuvat myös parit: minä ja sinä, yö ja päivä, mutta eivät vastakohtina vaan toisiinsa sulautuen:

Niin kuin tunsin sinut
                 puunrungon toisella puolella
tunsin enkä nähnyt,
                             ja vielä lähempänä,
kun se kasvoi
toistemme hengittämä puu,
                           puun henkäys
ja minä sinun ja sinä minun.

                             —

Päivä näyttäytyy vielä, ja yö.
Vielä sinä tapaat heidät,
olet silminnäkijä
kun he syleilevät nopeasti
niin kuin jättäisivät hyvästit,
eivät he eroa, eivät toisistaan,
mutta sinusta mutta sinusta.

Osassa runoista liikutaan Italiassa, jossa yhdistyvät kirkkojen maalaukset, maailmanaika ja maailman tila. Torsot glyptoteekissä muistuttavat:

Sillä tavalla Euroopan perintö
on jaettu että matka ruumiinosien
välillä voi olla pitkä, Sokrateen pää
on Roomassa, ja hänen oletettu torsonsa
Kööpenhaminassa, kaikki saavat osansa,

Ja loppu kuin humoristinen kevennys:

ja sanonpa vielä että Sokrateen
pehmeä kookas vatsa
on päätä paljon ilmeikkäämpi.

Ajan kulumista, hyvästijättöä, vanhenemisen pohtimista, kuolemaakin on luettavissa monista kokoelman runoista. Kaikki pateettinen on kuitenkin täysin poissa. Lohduttomia, toivottomia Rekolan runot eivät ole vaan kirkkaita, eteen katsovia silloinkin, kun niissä katsotaan myös taaksepäin.

Vuodet katson tästä yli
                         minne menevät
                      vihurina kiitävät
minun kasvojeni varjot merellä.

• Mirkka Rekola: Taivas päivystää
• WSOY 1996
• Runoja
• ISBN 051-0-21357-8

Katso muut #tanssivakarhu25-bloggaukset Ylen nettisivulta tästä linkistä (klik)